Linkola tunnetaan jopa äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Samaa lajia on Nylén, jota näytelmässä esittää Teatterikoulusta keväällä valmistunut Olavi Uusivirta. Nylén-Uusivirta ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa – on saanut jo reiän taivaaseenkin, puhumattakaan sademetsien ja eläinlajien tuhoamisesta.
Olavi Uusivirran esitys on raju. Välillä sähkökitaran kanssa laulaen Uusivirta-Nylén todistaa eri kanteilta, että asiat ovat pahasti pielessä. Joku kriitikko sanoi Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä (Savukeidas, 2007), että kirjoittaja on väkivaltainen. Nylen myöntää tämän:
”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti. Mulla ei ole fyysistä kanttia. Multa puuttuvat ne hyveet, joita vaaditaan suoran toiminnan ihmisiltä. Pidän aktivistien toimintaa suunnattoman tärkeänä. Tekisin mieluummin laittomuuksia kuin kirjoja, mutta mun on pakko suostua tähän. En osaa tehdä tuhopolttoja. Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään.” (Ylioppilaslehti 3.10.2010)
Näytelmässä on kohta, jossa Nylén sanoo kirjojen häviävän, koska ne sulautuvat tulevaisuudessa tietokonepeleihin. Uusimmassa blogikirjoituksessan 6.9.2012 hän ilmaisee surunsa sähköiseen muotoon jätettävästä kirjoituksesta:
”Pelkästään netissä julkaistuilla kirjoituksilla on taipumuksena jähmettyä, muumioitua, pilaantua. Toisin kuin kirjoilla, on bloggauksilla ja muilla nettiteksteillä tapahtumaluonne, ne kestävät hetken ja alkavat sitten lakastua, eikä niihin enää kohta tee mieli koskea. En usko hokemaan, että se, minkä panee nettiin, ei koskaan katoa. Luulen, että se voi kadota aika piankin. Tästä blogista tuskin on jäljellä mitään kymmenen vuoden päästä, ellen printtaa näitä tekstejä ja arkistoi jonnekin.”
Itse hän ei kuitenkaan luovuta. Niinpä hän ilmoittaa lopettavansa bloginsa toistaiseksi. Nylénin toinen kirja on Halun ja epätoivon esseet (Savukeidas, 2010) ja nyt jäädään odottamaan kolmatta.
LINKOLA JA TAAJAMANAISET
Linkolaa näytelmässä esittää Timo Tuominen. Siinä missä Nylén puhuu maailman tuhoutumisesta, on Linkolan aiheena tässä esityksessä maaseudun autioituminen. Kun sinne ei jää naisia, loppuu elämä.
Linkola-Tuominen ihmettelee niitä taajamanaisia, jotka kuuluvat Eino Leino -seuraan, käyvät valokuvanäyttelyissä sekä keskustelevat valon ja värien suhteista Marjatta Tapiolan maalauksissa, mutta eivät ole pätkääkään kiinnostuneita luonnosta. Miina Äkkijyrkän peltilehmistäkin taajamanaiset ovat erittäin kiinnostuneita, mutta eivät maaseudun miesten navetoissa olevista oikeista lehmistä.
Taajamanaisilla on aina nuhakuumetta ja aina niitä väsyttää. Perkele – jos aamulla herää 7-8 tunnin yöunien jälkeen, niin ei voi normaali ihminen olla väsynyt.
Tuominen-Linkola on surullinen. Rakkauskirjettäkin yrittää kirjoittaa, mutta ei siitä enää mitään tule. Panee kuitenkin nimensä alle ja pyytää Uusivirta-Nyléninkin panemaan, antaa sitten kolmesenttisen kynänpätkänsä Nylénille – ota, ota, sinä kun olet terävä kirjoittaja.
Universumista lähtiessäni ostin Olavi Uusivirran levyn, ja tässäkö on puolestaan uusi Juice Leskinen. Heti ensimmäinen Uusivirran tekemä laulu alkaa:
"Hukkui lapsi auringon jo mereen viisauden
etsinnät jo tuloksettomiksi kauan sitten todettiin
ei laulut enää lauluja oo vuosiin ollutkaan.
Ja nuo tiedemiehet kammioissaan
aikaa koittaa tavoittaa
ja nuo kaupamiehet markkinoillaan
sieluun hintaa korottaa indeksin mukaan."
Seurantaan myös Uusivirta.
kari.naskinen@gmail.com