Kotikaupunkini Lahden valtuusto hyväksyi toissa päivänä kaupungin ensi vuoden talousarvion. Hyvältä vaikuttaa edelleen: tilivuoden tulos näyttäisi menevän plussan puolelle ja vuosikate yli 30 miljoonan euron.
Vasta nyt luin sos.dem. valtuustoryhmän puheenjohtajan Ulla Vaaran nettisivulta hänen talousarviopuheensa. Ulla Vaara sanoi, että kun terveyskeskuspalveluita kehitetään, pitää harkintaan ottaa myös terveyskeskusmaksun poistaminen, jolloin heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa ja työelämän ulkopuolella oleville mahdollistettaisiin paremmin sekä ennalta ehkäisevä että akuutti terveydenhoito.
Syrjäytymisen ehkäiseminen on kaupungin strategian yksi painopistealue. Terveyskeskusmaksu 13,70 euroa on liian iso köyhimmille ihmisille, se lisää syrjäytymistä ja vahvistaa sitä tosiasiaa, että köyhät elävät sairaampina ja lyhyempään kuin rikkaammat.
Isot kaupungit ovat niin hyvässä taloudellisessa asemassa, että niille ei olisi temppu eikä mikään poistaa terveyskeskusmaksu. Olisi kuitenkin eriarvoistavaa, että esimerkiksi Lahdessa maksua ei olisi, mutta naapurikunnissa olisi. Toisaalta voimaan on tulossa uusi laki, joka sallii ihmisten valita terveyskeskuksensa kuntarajoista riippumatta. Tämäkään ei kuitenkaan riittäisi tasa-arvoisuuteen, sillä jostakin naapurikunnan perukoilta keskuskaupungin terveyskeskukseen tuleminen taas aiheuttaisi matkakustannuksia.
Maan edellinen hallitus korotti terveyskeskusmaksuja kuntien puolesta. Silloin sanottiin, ettei köyhimpien asema tästä huonone, koska ainahan voi mennä hakemaan toimeentulotukea. Siis neuvottiin menemään toiselle luukulle, jotta voisi viedä sieltä saamansa rahan toiselle luukulle. Nykyisen hallituksen peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (SDP) onkin sanonut, että byrokratiankin pyörittämisen kannalta edullisemmaksi tulisi poistaa terveyskeskusmaksut.
Valtuustopuheessaan Ulla Vaara puuttui myös epäterveeseen, yksityiseen terveydenhoitobisnekseen: "Monikansalliset isot yritykset pyörivät nykyisin sosiaali- ja terveysalan ympärillä kuin mehiläiset. Näiden yritysten tehtävä on osingonjaon maksimointi omistajilleen. Firman pääkonttori löytyy usein veroparatiisista. Esimerkkeinä Attendo Med One, Suomen Terveystalo ja Mehiläinen. Näille yrityksille on jopa rakennettu yhteiskunnan varoin kiinteistöjä, joissa ne tekevät bisnestään. Näin myös Lahdessa."
"Yksityisissä hoivayhtiöissä yhteiskunnan rahoilla tehtäviä voittoja valuu sijoitusfirmojen kautta verovapaille Jerseyn tai Cayman-saarille. Useita rikosilmoituksia on tehty hoiva-alan yrityksien veronkierroista, pimeistä palkoista ja peitellyistä osingonjaoista. Puhumattakaan tiedosta, että ihmisiä on hoidetaan huonosti. Nyt tarvitaan keskustelua ja perusteellista tutkimusta ja arviointikriteereitä siitä, miten palveluita tuotetaan, ostetaan, hinnoitellaan ja valvotaan. Monikansalliset yhtiöt eivät ole suomalaisen yrittäjänkään etu, saati sitten hoitoa tarvitsevan", sanoi Ulla Vaara.
Vielä hän olisi voinut ottaa esille apteekkibisneksen. Miksi apteekit eivät toimi valtion tai kuntien laitoksina terveyskeskusten yhteydessä?
kari.naskinen@gmail.com
Lentopalloseura Pielaveden Sampo menetti kaikki sarjapisteensä, kun seuran toimistolla oli tehty jonkinlainen byrokratiavirhe. Kun monien miljoonien budjeteilla toimivat jääkiekkojoukkueet syyllistyivät julkiseen joukkotappeluun, niille määrättiin muodolliset kymppitonnin sakot ja muutamille pelaajille annettiin yhden tai kahden ottelun pelikiellot.
Tärkeintä tässä olikin, että taas jääkiekon suosiota pystyttiin lisäämään. Yleisömäärät kasvavat.
Pelicansin omalla nettisivullakin kerrottiin tappelupelin jälkeen, että vanha ennätys pantiin romukoppaan. Romukoppaan panemisella tarkoitetaan aina sitä, että jokin aikansa elänyt huono tavara tai asia hylätään. Näin tehtiin nytkin Lahdessa - vanha mitätön jäähyennätys jouti romukoppaan, kun saatiin aikaan parempi ennätys.
Ainoa häviäjä tässä remellyksessä on Helsingin IFK, joka tähän asti on pystynyt pitämään yllä mainetta väkivaltakiekkoa harrastavana joukkueena. Nyt sen kanssa samoille apajille tuli Chicagon Pelicans.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupunginvaltuuston kokoomuslainen puheenjohtaja Ilkka Viljanen vaatii yleisönosastokirjoituksessaan Etelä-Suomen Sanomissa rohkeampia päätöksiä ja Kokoomuksen kunnallisjärjestön puheenjohtaja Reijo Mäki-Korvela vaatii järjestön omassa lehdessä vastuullista ja rakentavaa politiikkaa.
Molemmat puhkuvat kuin isot pahat sudet, mutta eivät osaa sanoa mitään.
Viljanen kirjoittaa, että suomalainen ja peräti päijäthämäläinenkin palveluverkko on rakennettu erilaiseen yhteiskuntaan kuin missä nyt eletään. Siksi tarvitaan rohkeita päätöksiä. Viljanen sanoo, että nyt tuotetaan itsestään selvyyksinä kivoja palveluja määrätyille ryhmille verovaroilla, vaikka nuo määrätyt ryhmät tulisivat toimeen ilman näitä kivoja palvelujakin. Rohkeita päätöksiä vaativalla Viljasella ei kuitenkaan ole rohkeutta paljastaa, mitä hän näillä määrätyillä ryhmillä ja kivoilla palveluilla tarkoittaa. Jää pelkäksi lätinäksi.
Lisäksi Viljanen kirjoittaa, että joitakin kivoja palveluja tuotetaan vain siksi, että niitä varten on aikanaan perustettu jokin organisaatio, mitä on "pakko" ylläpitää. Taas meni rohkeus pöksyihin. Mitkä palvelut ja mitkä organisaatiot? Plaa plaa plaa.
Samana päivänä ilmestyneessä Nykylahti-lehdessä Mäki-Korvela kuitenkin kaipaa päättäjiä, jotka eivät kulje yleisönosastojen mukaan - tarkoittaa siis Viljasta ja muita vastaavia tyhjänpuhujia.
Mäki-Korvela kirjoittaa, että kaupungin taloutta ei voi paikkailla perussuomalaisten ja demareiden malliin peittoa toisesta päästä lisäämällä. Peruspalveluihin kohdistuvat karsimiset on ratkaistava vahvalla talousajattelulla, sanoo Mäki-Korvela. Mutta taas sama virsi - ei mitään omaa esitystä, ei sinne päinkään. Pelkkää tyhjää paasausta, ei mitään rakentavaa, ei mitään rohkeutta.
kari.naskinen@gmail.com
Lahdessa ilmestyvän Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoitussivulla on tänään pilapiirros, missä ennakoidaan tällaisten maakuntalehtien kuolemaa. Syynä on 9 prosentin arvonlisävero, joka ensi vuonna tulee koskemaan myös lehtitilausmaksuja.
Harmihan tämä tietenkin on, että isot lehtitalot tähän kaatuvat. Sitäkin voi harmitella, että esimerkiksi kampaajat, parturit, autokorjaamoiden ja kukkakioskien pitäjät ym. eivät pääse vastaavanlaisia pilapiirroskannanottoja levittämään. Eivät, vaikka useimmilla aloilla arvonlisävero on 23 prosenttia.
Vähintään kolme kertaa viikossa ilmestyvien sanomalehtien liikevaihto on yli miljardi euroa vuodessa. Kun tuosta summasta lohkaistaan liikevoitot, niin jotta osinginjaot pysyvät entisellään, on ensi vuonna varmaan vähennettävä väkeä. Sillä yksinäisellä kampaamoyrittäjällä on helpompaa, kun ei tarvitse käydä hankalia yt-neuvotteluja.
kari.naskinen@gmail.com
Populismi ei ole mikään nykyaikojen ”keksintö”. Ensimmäinen, sillä nimelläkin kulkenut puolue oli 1891 – 1908 Yhdysvalloissa toiminut The Populist Party, joka oli perustettu edistämään etelän viljelijöille ja työläisille tärkeitä asioita sekä vastustamaan pankkeja, maanteitä ja kaikkia muitakin eliitin ajamia edistysaskeleita.
Populismi-sana tulee latinan sanasta populus, mikä tarkoittaa ihmisjoukkoa, kansaa, asukkaita. Tästä kielitieteellisestä kansalähtöisyydestään huolimatta populismi on kaikissa vaiheissaan osoittautunut ylhäältä johdetuksi poliittiseksi liikkeeksi, joka kansan tyytymättömyyteen vedoten on vaatinut poliittista muutosta.
Kansaan vetoaminen, kansan nimissä toimiminen on tuttua. Jo Kaarle Suuren tärkein neuvonantaja Alkuin kirjoitti kirjeessään keisarilleen vuonna 798: ”Ei pidä kuunnella niitä ihmisiä, joilla on tapana sanoa, että kansan ääni on jumalan ääni, sillä joukon rymäkkä on aina hyvin lähellä hulluutta.” (Latinasta suomeksi kääntänyt valtio-opin professori Matti Wiberg.)
Suomessa nyt - mitä on Timo Soinin puolueen rymäkkä? Ei ole Soini vielä tätä sanaa ottanut käyttöön. Vai onko rymäkkä edessä vasta presidentinvaaleissa?
Hulluutta vai ei, mutta sellainen kuva minulle perussuomalaisista on muotoutunut, että se on ikään kuin tyhmien ja yksinkertaisten oma puolue. Sellainenkin on näköjään tullut tarpeeseen.
Suomalaisen populismin tilaa on hyvin kuvannut ruotsalainen toimittaja-kirjailija, Euroopan äärioikeistoa tutkinut Lisa Bjurwald, joka viime viikolla Suomessa käydessään sanoi perussuomalaisten rasismipuheista:
”Ruotsidemokraatit olisivat voineet sanoa näin silloin, kun he vielä olivat uusnatsiryhmä. Mutta he eivät missään tapauksessa olisi näin tyhmiä enää nykyisin.”
Tyhmyytensä tai ainakin epärehellisyytensä on paljastanut myös Soini, kuten Bjurwald on pannut merkille: ”Soini toimii tyypillisesti, muiden Euroopan populistipuolueiden tapaan, sanoessaan, että perussuomalaiset ei hyväksy rasismia. Mutta he hyväksyvät – muuten nämä rasismin hyväksyvät edustajat saisivat potkut puolueesta.”
Tottahan Soini tämän tietää. Hän on kuitenkin valmis tarjoamaan äänestyskanavan niille suomalaisille, jotka tuntevat itsensä rasisteiksi. Helsingin Sanomien teettämän tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajista yli neljännes on rasisteja, kaksinkertainen määrä muiden puolueiden kannattajiin verrattuna.
Kriittisen arvion populismista on viimeksi esittänyt Matti Wiberg. Juuri ilmestyneessä kirjassaan hän on luetellut ne asiat, joita populistit vastustavat (aakkosjärjestyksessä):
- asiantuntijat
- byrokratia
- edistysmieliset ajattelijat, jotka ”eivät luota kansaan”
- eliitti, varsinkin valtaa pitävä eliitti
- EU
- globalisaatio
- herrat
- iso raha
- kansainvälisyys
- keskittäjät
- kirjanoppineet teoreetikot eli älymystö
- korruptio
- liberalismi
- maahanmuutto
- modernismi
- monikulttuurisuus
- muukalaiset
- nykyvalta
- rappio
- suuryksiköt
- suvaitsevaisuus
- teknokraatit
- verot
- virkamieskunta.
Pelin henki on selvä: vastustus kohdistetaan sinne, mistä saa eniten kansansuosiota.
Wiberg sanoo, että populismi voi toimia missä tahansa vasemmisto-oikeistoulottuvuudella: ”Vasemmistopopulismi vastustaa markkinavoimia, oikeistopopulistit puolestaan vastustavat laajalle ulottuvaa hyvinvointivaltiota ja kireää verotusta sekä – usein nationalistisin tunnuksin – maahanmuuttoa ja globalisaatiota.”
Wibergin mukaan ainoa menestyksekäs tie populistien vastustamiseen löytyy asiallisesta poliittisesta väittelystä, jossa monipuolisesti punnitaan ratkaisuvaihtoehtoja. Koska perussuomalaisetkin tietävät tämän, puolue esiintyy julkisuudessa lähinnä vain puheenjohtajansa muodossa. Jotkut hakkaraiset, halla-ahot, oinoset ja sisut tosin sotkevat jonkin verran tätä asetelmaa, mutta ainoa virallinen sanoja on Soini.
Tässäkin noudatetaan vanhaa populismin kaavaa, jossa puolue on suuren johtajan ympärille rakentunut protestiliike.
Eikä populismin tarvitse todistella mitään. Kunhan vain pitävät yllä isoa rymäkkää. Wiberg naureskelee sitäkin mielenkiintoista asiaa, että populistit eivät tarvitse mitään tunnettuja tiedonhankinta- ja tutkimusmenetelmiä päästäkseen selville siitä, mitä kansa tahtoo. Päinvastoin perussuomalaiset ovat sitä mieltä, että esimerkiksi Suomen Gallup Oy ja TNS Gallup Oy ovat pelkkiä pilipalifirmoja, joten niiden saamiin tutkimustuloksiin ei pidä uskoa.
kari.naskinen@gmail.com
Jos saa palkkaa 2800 euroa kuussa, siitä menee veroihin noin 700 euroa. Kun jää pois työelämästä, saa eläkettä esimerkiksi 1400 euroa, joista veroihin menee noin 300 euroa. Tämä on se yhtälö, mikä pakottaa kuntaliitoksiin. Kun eläkeläisten määrä vääjäämättä lisääntyy, eivät kaikkien kuntien verotulot yksinkertaisesti vain riitä kunnallisten palvelujen ylläpitämiseen. On pakko keskittää.
Asiasta puhui eilen Lahdessa Työeläkevakuuttajat TELA ry:n tiedottaja Heikki Raittila. Hän sanoi, että kun väestöllinen huoltosuhde on nyt noin 52, se tulee kymmenen vuoden kuluttua olemaan 65-66. Huoltosuhde kuvaa alle 15-vuotiaiden lasten ja yli 64-vuotiaiden yhteenlaskettua määrää suhteessa työikäisten (15-64 v.) määrään. Huoltosuhde on kasvanut hiljalleen aina 1980-luvun puolesta välistä lähtien. Viime vuonna koko maan huoltosuhde oli 51,6 eli yhtä työikäistä kohden oli noin 0,5 huollettavaa. Etenkin vanhusväestön voimakas lisääntyminen nostaa väestöllistä huoltosuhdetta tulevaisuudessa.
Pienin huoltosuhde on Helsingissä (39) ja suurin maan pienimpiin kuntiin kuuluvassa Luhangassa (88). Huomionarvoista on, ettei huoltosuhde parane yhdessäkään kunnassa. Vuonna 2020 lasketaan olevan jo 20 kuntaa, joissa huoltosuhde menee yli 100:n.
Maakunnittain vertailtuna surkeimmassa asemassa ovat Etelä-Savo, Kainuu ja Pohjois-Karjala. Parhaalta tulevaisuus näyttää Uudellamaalla ja Pirkanmaalla.
Verotulot kuntiin siis pienenevät, kun vanhusten määrä kasvaa. Raittilan luennoidessa Lahdessa hän pani Päijät-Hämeen kunnat paremmuusjärjestykseen asukkaiden keskimääräisen eläkkeen mukaan (euroa/kk), ja parhaassa asemassa on Lahti:
1365 Lahti (huoltosuhde 50)
1355 Hollola (56)
1347 Heinola (60)
1289 Asikkala (62)
1283 Nastola (52)
1195 Orimattila (63)
1193 Kärkölä (55)
1181 Padasjoki (73)
1137 Hämeenkoski (59)
1134 Sysmä (77)
1119 Hartola (65)
SUOMI KUULUU
PARHAIMMISTOON
Väestön ikääntymisen kannalta on hyvä, että Suomi joka tapauksessa kuuluu taloudellisilla mittareilla laskien maailman parhaimmistoon. Talouspoliittisessa ay-illassa puhunut kansanedustaja Jouko Skinnari (SDP) muistutti, että tälläkin hetkellä Suomi on yksi niistä harvoista maista, jotka täyttävät EMU-kriteerit.
EMU-kriteerit määriteltiin euron käyttöön ottaville maille. Kysymys on EU:n jäsenmaiden välisestä vakaus- ja kasvusopimuksesta Euroopan raha- ja talousliiton EMU:n muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi. Sopimus otettiin käyttöön 1997, jotta finanssipoliittista kuria saataisiin ylläpidettyä EMU:ssa. EMU-kriteereitä on kaksi: maan vuosittaisen budjettialijäämän on oltava pienempi kuin 3 % bruttokansantuotteesta ja julkisen velan on oltava alle 60 % bkt:sta.
Skinnari heijasti seinälle tilaston, minkä mukaan alijäämäkriteerin täyttävät Luxemburg, Hollanti, Saksa, Itävalta, Suomi, Viro, Irlanti, Belgia, Slovakia, Slovenia ja Ranska. Mutta kun otetaan mukaan myös julkista velkaa koskeva kriteeri, sen täyttävät vain Suomi, Slovakia, Slovenia, Luxemburg ja Viro.
Kurjimmassa asemassa on tietenkin Kreikka. Ongelma ei kuitenkaan ole vain sen, vaan myös ulkomaisten pankkien, joilla on jättimäisiä saatavia ja sijoituksia Kreikassa. Liemessä ovat varsinkin ranskalaiset pankit, joilla on saatavia noin 40 miljardin euron edestä. Seuraavina ovat Saksa 17 ja Britannia 10 miljardia. Suomalaisilla rahoituslaitoksilla ei ole Kreikassa kiinni kuin ehkä sata miljoonaa euroa.
Skinnari sanoi, että pankkisektori on paisunut Euroopassa liikaa. Se on 3,5 kertaa suurempi kuin Euroopan bkt. USA:ssa vastaava luku on vain 1,5.
Tulevaisuudesta Skinnari sanoi, että jos ja kun Euroopan sairaus jatkuu, tänne tulevat kohta kiinalaiset ostoksille. Eivät ne ihan vielä tule, mutta kun Euroopassa tilanne pahenee ja hinnat halpenevat, tämä on kiinalaisille hyvä shoppailualue. Eikä silloin ostella matkamuistoesineitä, vaan yrityksiä.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden seudulla toimivat Nordean konttorit lopettavat helmikuun alusta käteisen rahan antamisen pankkitiskiltä. Asiakas ei siis voi nostaa pankista omalla tilillään olevia rahoja. Samalla lakkautetaan mahdollisuus maksaa laskuja näppäinpuhelimella.
Tämä tarkoittaa, että Nordea alkaa häätää ikäihmisiä pois pankista. Nordea katsoo, että sille ei ole riittävästi bisneshyötyä vanhojen ihmisten asiakkuuksista.
Kansan Uutisissa eilen olleen uutisen mukaan esimerkiksi Orimattilan Nordea-konttori on neuvonut käteistä tarvitsevia asiakkaitaan käyttämään tulevaisuudessa S-Pankkia.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyöesitys Villisorsa menee pilalle heti alussa. Sen kummallisesta pohjalais-tamperelaisesta murteesta ei saa kunnolla selvää, ei varsinkaan kiihkeimmissä puheryöpyissä.
Mikä näitä nuoria teatterintekijöitä vaivaa, kun heille eivät kaikkein suurimmatkaan klassikot kelpaa ilman, että niistä väännetään jotakin älytöntä tekomodernismia? Onko syynä epävarmuus suuren taiteen äärellä – esimerkiksi tässä tapauksessa pelko siitä, ettei ohjaajaa noteerattaisi suuren Henrik Ibsenin rinnalla riittävästi, ellei ohjaaja ohjaa näytelmää jotenkin ”omansa näköiseksi”.
Lahden pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saaneen Villisorsan on Mikko Roiha ohjannut muotopuoleksi. Tai pitäisi kai sanoa, että muoto siinä kyllä on, mutta sisältö peittyy muodon alle. Tätähän nykyteatteri hyvin usein on: moderni teatteri-ilmaisu syö sisällön tuntemattomaksi mössöksi.
Kun Villisorsa edellisen kerran esitettiin Lahdessa Ritva Siikalan ohjaamana 1996, se oli omien muistiinpanojeni mukaan teatterin 1990-luvun huippu. Se oli näytelmä, josta olin lähtenyt kotiin kyyneleet silmissä. Nyt ei näin käynyt, sillä Roihan versio ei liikauttanut tunnetiloja mitenkään. Olin pelkästään kiukkuinen.
Roihan ohjauksessa Villisorsa on sekavaa, hahmotonta tapahtumista. Kaikki se sekavuus pyörii pitkän pöydän ympärillä, ja kun joku menee talon kellariin, mennään pöydän alle. Ibsenin roolihenkilöille antamat nimetkään eivät ole kelvanneet, vaan kaikki ovat saaneet suomalaiset nimet, jopa niin, että Mikko Jurkka esittää Mikkoa, Soili Markkanen Soilia, Jyrki Mänttäri Jyrkiä jne. Vitsikästäkö? Miespääroolissa on Jarkko Pajunen, siis Jarkko, joka välillä muistuttaa kummelifarssien pöljäkettä.
Erikoinen ratkaisu on sekin, että keskeisessä, dramaattisessa roolissa oleva Hedvig – tässä esityksessä Elsa, koska on Elsa Saisio – on muutettu täysin puhumattomaksi. Kaikki Ibsenin Hedvigille kirjoittamat vuorosanat on pyyhitty yli, älytöntä.
Roihan ohjauksesta en tunnista Ibseniä. Kysymyksessä on pakko olla vale-Ibsen.
Villisorsan tunnettu teema on (Ibsenin sanomana): "Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen."
Tästä ydinasiasta Roihan versio saa ihmeen vähän irti. Lopussa asia kyllä käy selväksi, mutta loppuratkaisua kohti ei edetä sillä tavalla dramaattisin askelin kuin vaikkapa silloin 1996, jolloin näytelmän kehityskulkua seurasi kuin Agatha Christien jännäriä.
Villisorsa on korostetusti myös naisnäytelmä. Siinä mielessä, että perataan sitä rankkaa kuviota, missä nainen joutuu elämään valheessaan ja peittelemään totuutta mieheltään miesten maailmassa. Ibsenin aikana 1800-luvulla asetelma oli rajumpi kuin nykyisin, joten tähän päivään siirrettynä juttu ei toimi samalla voimalla. Ritva Sorvali Ritvana (Ibsenin Gina) tekee joka tapauksessa hyvän roolityön, Ritva osaa miestään paremmin suhtautua katastrofiin, minkä elämänvalheen paljastuminen laukaisee.
Pysyttäytyminen Ibsenin ajassa ei olisi vienyt esitykseltä mitään pois. Kuten käsiohjelmassa sanotaan, Ibsen oli ”modernin draaman isä”. Roihasta ei ole modernistin modernisoijaksi.
kari.naskinen@gmail.com
Lahdesta Hämeenlinnaan siirtynyt Kari Sihvonen pelaa HPK:n tämän illan ottelussa SaiPaa vastaan kolmosketjun vasemmassa laidassa. Ketun muut pelaajat ovat Nico Aaltonen (kh) ja Jan-Mikael Juutilainen (oh).
Sihvonen on Lahden pääsarjakiekkoilun kaikkien aikojen ylivoimainen "jäähykuningas". Vähintään 200 minuuttia rangaistuksia ovat lahtelaisjoukkueiden pelaajista saaneet seuraavat (suluissa pelatut kaudet):
621 Kari Sihvonen (8)
413 Sami Helenius (4)
358 Leo Komarov (3)
357 Toni Saarinen (7)
334 Jari Kauppila (8)
291 Toni Koivunen (11)
288 Erik Kakko (9)
283 Harri Nyman (9)
271 Antti Tyrväinen (3)
250 Jesse Saarinen (7)
234 Jari Multanen (3)
228 Jussi-Antti Reimari (6)
227 Jani Forström (6)
214 Samuli Suhonen (3)
210 Marko Jantunen (6)
210 Jan Latvala (9)
205 Olli Korkeavuori (4)
202 Erkki Laine (8)
kari.naskinen@gmail.com
Arktisen Banaanin dekkaripokkarisarja loppui jonkin jakelujärjestelmäongelman takia. Onneksi näiden kovaksikeitettyjen kioskikirjojen julkaiseminen kuitenkin jatkuu, nyt kovakantisina.
Tämä on mielenkiintoinen laji. Nobelin palkintoja tekijät eivät saa, mutta hienoja lukukokemuksia nämä kirjat parhaimmillaan tarjoavat. Niiden kerronta on suoraviivaista kuin Smith & Wessonin luodin kulku, mutta toisaalta alan mestarit osaavat iskeä taitavasti myös sellaisia koukkuja, jotka antavat lukijalle muutakin kuin suoraviivaista viihdettä.
Kun viimeksi luin irlantilaisen Ken Bruenin London Boulevardin (AB, 2011), niin se osoittautui hienoksi pastissiksi Billy Wilderin elokuvasta Auringonlaskun katu (1950). Kirjassa vedetään rinnastuksia myös moniin muihin klassikkoelokuviin, kuten Alaston satama, Nuoruuden suloinen lintu, Palvelija ja Viettelysten vaunu. Asiaan kuuluvat myös sivumennen heitetyt sitaatit vaikkapa Albert Camus´lta, D.H. Lawrencelta ja Rainer Maria Rilkeltä. Puhumattakaan siitä, että Bruen nostaa hattua suurille esikuvilleen Elmor Leonardille, James Sallisille, Jim Thompsonille - ja yhdessä pubissa kirjan päähenkilö tapaa James Ellroyn.
On tämä osaksi snobbailuakin, mutta samalla se panee lukijan pelaamaan kirjailijan kanssa eräänlaista kulttuuriaiheista Trivial Pursuitia. Bruen tekee tämän heti selväksi silläkin, että ensimmäisten sivujen aikana lukijan on saatava tolkku useista sivistyssanoista: kompulsiivinen, obsessiivinen, postkoitaalinen, residivismi, regency-tyyli.
Minämuotoinen kertoja Mitchell sen sijaan on suoraviivainen äijä: "Minä olen Kaakkois-Lontoosta. Me emme käytä sellaisia sanoja kuin kauneus muutoin kuin puhuessamme autoista tai jalkapallosta."
Suoraviivaista on tämän lajityypin teksti muutenkin. Parhaimmillaan ne ovat kuin haikuja tai viisipolvisia trokeetankoja. Esimerkiksi käy vaikkapa Thompsonin mestariteos Pakotie (Otava, 1973):
"En ole ballistiikan asiantuntija
mutta minäkin tiesin
että luoti oli mennyt sisään
tuosta pienestä reiästä.
Ulostuloaukon puolella olisi
paljon suurempi ja rumempi reikä.
Sillä puolella olivat hänen kasvonsa."
Lajityypin parhaimmistoa edustava Ross Macdonald kuuluu myös mestareihin:
"Pitäisi rakentaa mielisairaaloita, joissa on saranalliset nurkat. Aina silloin tällöin sairaala käännettäisiin nurin niin että ulkona olevat jäisivät sisään ja sisällä olleet pääsisivät ulos.” (Tuomitsijat, Book Studio 1996) - Loistava kielikuva; voisi soveltaa vaikkapa myös eduskuntaan, saranat nurkkiin.
London Boulevardista tehdyssä samannimisessä elokuvassa (dvd, 2010) Mitchelliä esittää Colin Farrell.
Heti tämän kirjoitettuani jatkan eilen illalla aloittamaani Duane Swierczynskin Vaaleaverikköä (AB, 2011), joka myös vaikuttaa dynamiitilta. (Kirjamessuilta näitä taas löysi.) Hänen edellisensä on Keikkakuski (AB, 2009).
Kirjallisuussitaatilla Vaaleaverikkökin alkaa: "Kuva esitti vaaleaverikköä. Sellaista vaaleaverikköä, joka saisi piispankin potkaisemaan reiän lasimaalaukseen." (Raymond Chandler)
kari.naskinen@gmail.com
Jos suomalainen on kovasti kiinnostunut jääkiekosta, pitää lajia seuratakseen ostaa kolme eri maksukorttikanavaa. Myös murtomaahiihto on häipymässä maksukanavalle nyt, kun MTV3 hankki maailmancup-kilpailujen lähetysoikeudet. Kansainvälinen yleisurheilu on jo muutaman vuoden ajan ollut maksukanavalla, samoin moottoriurheilu. Yleisradio on urheilun ja urheilunystävät hylännyt.
Onkohan kuitenkaan ko. lajiliittojenkaan kannalta viisasta menetellä näin? Kun nyt jääkiekon, hiihdon ja yleisurheilun tv-lähetykset jäävät vain maksukanavien ohjelmistoiksi, rajautuu niiden ulkopuolelle todella iso joukko penkkiurheilijoita. Näiden lajien yleiselle kannatukselle ja hyväksynnälle tämä ei tee hyvää. Lyhytjänteinen ahneuden maksimointi voi pitemmän päälle kostautua.
kari.naskinen@gmail.com
Kesäkuussa 1950 Urho Kaleva Kekkonen teki ensimmäisen idänkauppansa. Hän oli tuolloin pääministeri ja oli Kremlissä juhlimassa Suomen ja Neuvostoliiton välisen ensimmäisen viisivuotisen kauppasopimuksen syntyä. Kun viralliset puheet oli pidetty ja maljat nostettu, siirryttiin vapaamuotoisempaan keskusteluun, jolloin Kekkonen ehdotti vieressään istuneelle pääministeri Anastas Mikojanille, että Neuvostoliitto ostaisi Suomelta 20 000 tonnia väkiviinaa. Kauppasopimuksessa ei väkiviinasta ollut mitään mainintaa, mutta niin vain Kekkonen hieroi kaupat ja Mikojan ilmoitti, että Neuvostoliitto tarvitsee väkiviinaa kemianteollisuuden tarkoituksiin ja ostaa Kekkosen tarjoamat 20 000 tonnia.
Mikojan oli yksi Kekkosen lähimpiä ”kavereita” Kremlissä. Nikita Hrushtshevkin luonnehti Mikojania kerran ”Suomen edustajaksi Neuvostoliiton hallituksessa”.
NKP:n pääsihteeri Leonid Brežnev puolestaan tokaisi Kekkosen tyylistä tälle itselleen: ”Gospodin Kekkonen, te asetatte meille joskus liian suuria vaatimuksia.”
UKK:n voimakkaasta roolista idänkaupassa luennoi viime viikolla Lahden Paasikiviseurassa valtiotieteiden tohtori, everstiluutnantti evp. Esa Seppänen, joka työskenteli pitkään presidentti Kekkosen adjutanttinakin. Seppäseltä on vastikään ilmestynyt myös kekkoskirja Idänkaupan isäntä (Helsinki-kirjat, 2011).
Idänkaupan isännyyttä Suomessa Kekkonen piti hallussaan suvereenisti. Jopa niin, että Seppänen sanoi Kekkosen vaikuttaneen kauppatoimillaan paikoin Neuvostoliiton sisäpolitiikkaankin.
Seppänen on laatinut Kekkosen aloitteellisuudesta mielenkiintoisen tilaston: pääministeri- ja presidenttikausinaan Kekkonen teki idänkaupan vauhdittamiseksi yhteensä 85 aloitetta; Neuvostoliiton puolelta vastaavanlaisia aloitteita tehtiin vain 25.
KEKKONEN OHITTI
RASKAAN BYROKRATIAN
Kekkonen tiesi, että kauppapolitiikka ison naapurin kanssa oli oleellinen osa Suomen puolueettomuus- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja siksi se oli hoidettava hyvin ja pidettävä omassa hanskassa.
”Kekkosella oli suorat yhteydet Kremlin ylimpään johtoon. Kun Kekkonen näki sauman johonkin kaupantekoon, hän pystyi ohittamaan Neuvostoliiton raskaan byrokratian ja hitaat virkamiehet”, sanoi Seppänen.
Tämä yhteys toimi jo Josif Stalinin aikana, ja Hrushtshevin kanssahan Urkki niin ikään oli oikein hyvää pataa.
Hrushtshevin 70-vuotispäivillä 1964 Kremlin komeassa Katariinan salissa Kekkonen oli taas elementissään. Siinä vain pöytäkeskustelun kuluessa Kekkonen runnasi läpi suunnittelemansa ”Operaatio voin”, mikä tarkoitti 40 miljoonan kilon maataloustuoteylijäämän myymistä Neuvostoliittoon. Sinne menivät voivuori ja maitojauhevuori.
Suomen kova talouskasvu 1950-80-luvuilla perustui pitkälti idänkauppaan, joka muodosti parhaimmillaan neljänneksen koko Suomen viennistä. Seppänen kuvaa, miten Kekkosen rooli idänkaupan isäntänä syntyi ja kehittyi erityisesti Breznevin aikana 1960-70-luvuilla. Suurimmista kauppa-aloitteista sovittiin säännönmukaisesti valtionjohtojen kesken. Koko presidenttikautensa (1956-81) ajan Kekkonen oli suomalaisista se, joka painoi kauppa-asioissa päälle. Kekkonen käytti hyväkseen kaikki eri tilaisuudet kaupan edistämiseen, oli kyse sitten lyhyistä automatkoista, kalastusretkistä, jahtimatkoista, saunomisista, patikoinneista tai kulttuuritilaisuuksista.
Neuvostoliiton puolelta kauppatavarana oli useimmiten energia, suomalaiset sen sijaan myivät ennen kaikkea teollisuustuotteita ja elintarvikkeita. Näin suomalainen teollisuus pääsi kasvamaan ja kehittymään. ”Kekkosenergia” todellakin puhalsi idänkaupassa.
Yksin Kekkonen ei tietenkään näitä hommia hoidellut. Hänellä oli kovatasoinen asiantuntijarinki ympärillään. Seppänen sanoi, että informaationkulun ja muunkin takia tärkeässä asemassa olivat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston kulloisetkin päälliköt Olavi J. Mattila, Tankmar Horn, Arvo Rytkönen ja Paavo Rantanen. Lisäksi Kekkosen lähipiiriin näissä asioissa kuului vuorineuvoskaarti, jonka kärjessä olivat Rautaruukin Helge Haavisto, Kemiran Martti Hovi, Polarin Kauko Rastas, MTK:n Veikko Ihamuotila ja varsinkin Nesteen Uolevi Raade, jonka laaja kirjeenvaihto Kekkosen kanssa on tallessa Orimattilan UKK-arkistossa. Sen sijaan poliitikkoja ei Kekkonen päästänyt sorkkimaan näitä asioita.
Neuvostoliiton puolella Kekkosen läheisiä neuvottelu- ja keskustelukumppaneita oli paljon – kovin ja ahkerin saunoja Tamminimessä oli kuitenkin Nikolai Patolitshev, joka toimi yli 25 vuotta ulkomaankauppaministerinä.
kari.naskinen@gmail.com
Keskisuomalaisen toimitus kysyi äsken Twitterissä, tietääkö kukaan presidentin itsenäisyyspäivänvastaanotolle kutsun saaneita. Jos tietää, niin voisiko antaa vinkkejä toimitukselle.
Vastaavanlaisia tiedusteluja lehdet tekevät sosiaalisen median kautta paljonkin. Kun jossakin on vaikkapa tapahtunut maanjäristys, kysellään Twitterissä ja Facebookissa mahdollisia paikalla olevia suomalaisia haastateltaviksi.
Mitenkähän toimittajat ennen pystyivät tekemään juttujaan, kun jutunaiheet ja haastateltavat piti itse löytää?
Some on muutenkin helppo jutunaihelähde nykyisille toimittajille. Jos vaikka joku poliitikko tai laulaja sattuu sanomaan jotakin mielenkiintoista (tai vähemmänkin mielenkiintoista) Facebookissa tai Twitterissä, sanonta voi olla hetken kuluttua sanomalehtien nettisivuilla ja huomenna lööpeissä. Jääkiekkoilija Jarkko Ruutu poistui pari viikkoa sitten Twitteristä tämän takia.
kari.naskinen@gmail.com
Sotaveteraanijärjestöt narisevat jälleen siitä, kun veteraanimäärärahat pienenevät valtion talousarviossa. Niin pienenee veteraanien määräkin, heitä on enää noin 40 000.
Valtion ensi vuoden talousarviossa on veteraanimäärärahoja yli 300 miljoonaa euroa. Lisäksi veteraanijärjestöt saavat Raha-automaattiyhdistykseltä 100 miljoonaa euroa.
Erikoinen puoli koko tässä veteraaniasiassa on, että alan järjestöt ovat rikkaita. Sotainvalidien Veljesliiton omaisuus on yli 50 miljoonaa euroa, ja muillakin järjestöillä on omaisuutta yhteensä arviolta 10-30 miljoonaa euroa. On isoja kiinteistöjä, metsää, asuntoja ja pörssiosakkeita. Mihin näitä valtavia omaisuusmassoja säästetään, kun tiedetään, että kymmenen vuoden kuluttua ei sotaveteraaneja juurikaan enää ole?
Kyllähän herrat tietenkin osaavat. Kymmenien miljoonien omaisuudet esimerkiksi säätiöidään, ja siten voivat järjestöherrat edelleen pitää hienoja kokouksiaan ja esiintyä itsenäisyyspäivinä paraatien vastaanottojoukoissa mitalit rinnassa.
Näin on ehditty jo tehdäkin, kun Sotavahinkoyhdistyksen jäljelle jääneestä pääomasta perustettiin Sotavahinkosäätiö. Se myöntää vuosittain tunnustuspalkintoja Kadettikunnassa, Maanpuolustuskiltojen liitossa, Reserviläisliitossa ja Suomen reserviupseeriliitossa tehdystä maanpuolustustyöstä.
Sekin tässä kokonaisuudessa ihmetyttää, miksi veteraanit itse eivät vuosikymmenten aikana ole saaneet riittävästi apua järjestöiltään. On ollut paljon veteraaneja, joiden taloudellinen asema on ollut todella huono, köyhyys ja kurjuus on ollut jokapäiväistä. Mutta ei kun ei - kivitaloja ei ole voitu (haluttu) muuttaa rahaksi ja avustuksiksi. Kerran vuodessa on ehkä päässyt viikon hoitolareissulle, mutta sielläkin on lehteä pitänyt lukea laastarilla teipatuilla silmälaseilla.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupunginorkesterin uusi kapellimestari Okko Kamu antoi orkesterin nimikkosäveltäjälle Kalevi Aholle potkut. Asia julkistettiin tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, jossa Kamu tuomitsi tylysti Suomen johtavan nykymusiikkisäveltäjän:
"Meillä ei ole tarvetta millekään kotisäveltäjälle. - - - miksi meidän pitäisi antaa orkesteri vain yhden käyttöön."
Yhtä törppö Kamu oli haukkuessaan helsinkiläisen konserttiyleisön. Kun Lahden orkesteri perjantaina konsertoi Helsingin Musiikkitalossa, suhtautuu Kamu asiaan tökerösti. Ylimääräistä numeroa ei viitsitä harjoitella, koska yleisö ei kuitenkaan aplodeeraa riittävästi.
"Ei sitä vaan viitsi", sanoi Kamu.
Näin tämä eliittitaiteen edustaja puhuu kuin joku viitasaarelaisen keskiolutbaarin känninen asiakas.
kari.naskinen@gmail.com
Helsingissä jotkut valkokaulusherrat ja heidän daaminsa itkevät sitä, kun joitakin valtion virastoja siirretään muualle maahan. Joutuu muuttamaan ehkä Kotkaan tai peräti jonnekin kauas susien asuma-alueille. Kun sitten suomalainen paperitehdas ilmoittaa siirtyvänsä Etelä-Amerikkaan tai elektroniikkatehdas Kaukoitään, herrat vain pyörittelevät silmiään ja sanovat, että me elämme nyt globaalitaloudessa, tämä on ymmärrettävä.
Viimeksi tehtiin päätös, että Metsäntutkimuslaitos heivataan Vantaalta Joensuuhun, ja Metsäkeskuksen pääkonttori perustetaan Lahteen. Työpaikat kuitenkin säilyvät.
Kotikaupungissani Lahdessa on tällä hetkellä iso poru siitä, kun ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjaa ollaan viemässä jonnekin muualle. Olen minäkin sitä mieltä, että ei missään tapauksessa, mutta kovin pieniä asioitahan nämä ovat. Kun opiskelijat tulevat kuka mistäkin, on aivan sama, missä koulutuspaikka on. Ei kai tässä ole kysymys Lahden asiasta, vaan niiden opiskelijoiden.
Eikä Lahden ammattikorkeakoulun tapauksessa muutenkaan puhuta varsinaisesti ollenkaan takapakista. Jos jokin koulutushaara poistuu, niin tilalle tulee jotakin muuta. Esimerkiksi Hämeen ammattikorkeakoulun muotoilualan koulutus (Wetterhofin Hämeenlinnan yksikkö) on siirtymässä Lahteen, joka enemmän onkin muotoilu- kuin teatterikaupunki.
Metsälaitosten alueellistamisveivauksen aikana joku lahtelainen napamies sanoi, että Lahti on Metsäkeskukselle parempi paikka kuin Joensuu, koska Lahti on niin lähellä Helsinkiä. Jos tämä olisi logiikka, niin miksi kaikki tärkeät virastot ja laitokset eivät sitten ole Helsingissä tai vähintään Espoossa?
kari.naskinen@gmail.com
Ajanjakso 1905-44 on pitkä aika Suomen historiassa. Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (Otava, 2008) se vie 600 sivua, mutta kahden tunnin elokuvaan se ei mahdu. Peter Lindholmin elokuva jää hajanaiseksi - sirpaleita matkan varrelta, ja ihmiskuvatkin niin vajaita, ettei kunnolla pääse perille edes sukulais- ja muista henkilösuhteista.
Selitys on kaupallisen yksinkertainen: elokuva on pätkitty kuusiosaisesta tv-sarjasta (á 50 min.), joka käynnistyy FST5:llä 21.12. Aleksi Bardyn tuotantoyhtiölle Helsinki-filmi Oy:lle on hyvä bisnes pyörittää tynkäelokuvaa myös teattereissa, sillä Finlandia-palkitun kirjan filmatisointi kyllä vetää katsojia. Jo ensi-iltaviikonvaihteena sen näki 59 teatterissa yli 8000 ihmistä. Hyvä määrä, kun ottaa huomioon, että kysymyksessä on ruotsinkielinen elokuva ja että mukana ei ole laajalti tunnettuja näyttelijöitä.
Elokuvan ydin on vastakkainasettelussa. Ollaan Helsingissä, joka jakautuu jyrkästi kahtia, valkoisiin ja punaisiin. Pitkänsillan eteläpuolella, rikkaan yläluokan ympäristössä kasvaa itsenäinen ja utelias Lucie (Jessica Grabowsky, kuva), joka ei kuitenkaan suostu yläluokan naisten muottiin. Lucien sydänkin syttyy rajoja rikkoen Allulle, joka on työväenluokan sankari, jalkapallotaituri ja punakapinallisen poika. Rinnalla kulkee myös klassinen juttu köyhästä Allusta ja porvarispoika Ecusta. Tarina etenee läpi vuosikymmenten ja seuraa miten aika, paikka ja yhteiskuntaluokka sekä yhdistävät ihmisiä että ajavat heitä toisistaan erilleen.
Suomen historian pahin vastakkainasettelu johti 1918 kansalaissotaan. Elokuvassa noiden tapahtumien perusteet ohitetaan lähes täysin - ei muuta kuin pannaan nauhat käsivarsiin ja aletaan sotia. Eivät nuo lähes sadan vuoden takaiset asiat niin tuttuja nykyihmisille ole, että ne voidaan heittää kehiin tuosta vain ilman taustoittamista.
Westö kertoo, ja elokuvakin vähän, suomenruotsalaisten porvarispoikien kostoretkestä kansalaissodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen. Westö on kertonut, että häntä on historiaan perehdyttyään järkyttänyt se, miten nuoria valkoiset teloittajat olivat keväällä ja kesällä 1918. Vanhoista valokuvista näkee, että joukossa on ollut ihan poikasia.
Westön ruotsinkieliset vanhemmat muuttivat Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Pihapiirin muut pojat Munkkivuoressa olivat suomenkielisiä, mutta yli kielirajan heitä yhdisti maaltamuuttajan tausta. Kieliraja on ollut myös historian tunnustamista vaikeuttava raja; Westön oman tuntuman mukaan kansalaissota on ollut vielä suurempi tabu ja vaikeampi asia ruotsinkielisessä Suomessa. Kansan Uutisten haastattelussa (2.2.2007) Westö sanoi, että viimeistään Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen suomenkielisille kirkastui se, että maassa oli käyty kansan, jopa perheitä kahtia jakanut sisällissota. – "Meillä ruotsinkielisellä puolella julkisuus on ollut vähän toisenlaista. Meillä on ollut mielikuva siitä, että kaikki ruotsinkieliset olivat valkoisten puolella. Ruotsinkieliset punaiset on tavallaan häädetty historiasta. Olemme yksinkertaistaneet asioita omassa historiankirjoituksessamme tyyliin, että kunnon suomenruotsalainen on porvari ja oli kansalaissodassa valkoisten puolella."
On tämä elokuva myös Helsinki-elokuva. Helsinki juhlii ensi vuonna pääkaupungiksi tulon 200-vuotisuuttaan. Kovin paljon ei elokuva pysty vanhaa Helsinki-kuvaa näyttämään, mutta jotakin kuitenkin.
Elokuvassa Allu pelaa jalkapalloa Helsingin Voimassa. Onkohan sellaista TUL:n seuraa ollut? Ponnistus ja Toverit ovat ainakin tutumpia.
kari.naskinen@gmail.com
Kotikaupunkini Lahden valtuusto hyväksyi toissa päivänä kaupungin ensi vuoden talousarvion. Hyvältä vaikuttaa edelleen: tilivuoden tulos näyttäisi menevän plussan puolelle ja vuosikate yli 30 miljoonan euron.
