Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyöesitys Villisorsa menee pilalle heti alussa. Sen kummallisesta pohjalais-tamperelaisesta murteesta ei saa kunnolla selvää, ei varsinkaan kiihkeimmissä puheryöpyissä.Mikä näitä nuoria teatterintekijöitä vaivaa, kun heille eivät kaikkein suurimmatkaan klassikot kelpaa ilman, että niistä väännetään jotakin älytöntä tekomodernismia? Onko syynä epävarmuus suuren taiteen äärellä – esimerkiksi tässä tapauksessa pelko siitä, ettei ohjaajaa noteerattaisi suuren Henrik Ibsenin rinnalla riittävästi, ellei ohjaaja ohjaa näytelmää jotenkin ”omansa näköiseksi”.
Lahden pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saaneen Villisorsan on Mikko Roiha ohjannut muotopuoleksi. Tai pitäisi kai sanoa, että muoto siinä kyllä on, mutta sisältö peittyy muodon alle. Tätähän nykyteatteri hyvin usein on: moderni teatteri-ilmaisu syö sisällön tuntemattomaksi mössöksi.
Kun Villisorsa edellisen kerran esitettiin Lahdessa Ritva Siikalan ohjaamana 1996, se oli omien muistiinpanojeni mukaan teatterin 1990-luvun huippu. Se oli näytelmä, josta olin lähtenyt kotiin kyyneleet silmissä. Nyt ei näin käynyt, sillä Roihan versio ei liikauttanut tunnetiloja mitenkään. Olin pelkästään kiukkuinen.
Roihan ohjauksessa Villisorsa on sekavaa, hahmotonta tapahtumista. Kaikki se sekavuus pyörii pitkän pöydän ympärillä, ja kun joku menee talon kellariin, mennään pöydän alle. Ibsenin roolihenkilöille antamat nimetkään eivät ole kelvanneet, vaan kaikki ovat saaneet suomalaiset nimet, jopa niin, että Mikko Jurkka esittää Mikkoa, Soili Markkanen Soilia, Jyrki Mänttäri Jyrkiä jne. Vitsikästäkö? Miespääroolissa on Jarkko Pajunen, siis Jarkko, joka välillä muistuttaa kummelifarssien pöljäkettä.
Erikoinen ratkaisu on sekin, että keskeisessä, dramaattisessa roolissa oleva Hedvig – tässä esityksessä Elsa, koska on Elsa Saisio – on muutettu täysin puhumattomaksi. Kaikki Ibsenin Hedvigille kirjoittamat vuorosanat on pyyhitty yli, älytöntä.
Roihan ohjauksesta en tunnista Ibseniä. Kysymyksessä on pakko olla vale-Ibsen.
Villisorsan tunnettu teema on (Ibsenin sanomana): "Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen."
Tästä ydinasiasta Roihan versio saa ihmeen vähän irti. Lopussa asia kyllä käy selväksi, mutta loppuratkaisua kohti ei edetä sillä tavalla dramaattisin askelin kuin vaikkapa silloin 1996, jolloin näytelmän kehityskulkua seurasi kuin Agatha Christien jännäriä.
Villisorsa on korostetusti myös naisnäytelmä. Siinä mielessä, että perataan sitä rankkaa kuviota, missä nainen joutuu elämään valheessaan ja peittelemään totuutta mieheltään miesten maailmassa. Ibsenin aikana 1800-luvulla asetelma oli rajumpi kuin nykyisin, joten tähän päivään siirrettynä juttu ei toimi samalla voimalla. Ritva Sorvali Ritvana (Ibsenin Gina) tekee joka tapauksessa hyvän roolityön, Ritva osaa miestään paremmin suhtautua katastrofiin, minkä elämänvalheen paljastuminen laukaisee.
Pysyttäytyminen Ibsenin ajassa ei olisi vienyt esitykseltä mitään pois. Kuten käsiohjelmassa sanotaan, Ibsen oli ”modernin draaman isä”. Roihasta ei ole modernistin modernisoijaksi.
kari.naskinen@gmail.com