Helsingin Sanomissa on viime aikoina ollut juttua siitä, miten Helsingissä ei joissakin baareissa pysty olutta tilaamaan suomen kielellä. Koska henkilökunta ei osaa sanaakaan suomea, pitää asiakkaan yrittää englannin kielellä tai elekielellä. Sama ilmiö on tullut jo tänne meillekin. Yritin mennä katsomaan näyttelyä Ars Arrakoski -taidegalleriaan Padasjoella. Eteisessä oli vastaanottamassa ja lippuja myymässä nuori mies, joka ensin vaikutti mykältä, mutta sitten kävi ilmi, että se ei puhunut suomea. Jotain kysyin, mutta kun en vastauksia saanut, käännyin takaisin ja palasin Lahteen.
Onhan se nyt helvettiä, ettei Suomessa ja Padasjoella suomalainen saa palvelua suomen kielellä. Mihin tässä oikein ollaan menossa? Siihenkö, mistä Aalto-yliopiston systeemianalyysin dosentti Kyösti Tarvainen kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.7.), että ajan oloon voi kantasuomalaisista tulla vähemmistö Suomessa? - "Jos ainutlaatuinen suomalainen kulttuuri halutaan turvata ja säilyttää, tarvitaan maahanmuuttopolitiikkaan muutoksia", kirjoitti Tarvainen.
Tekemistä olisi yliopistomaailmalla itselläänkin. Nykyisin niissä tehtävät tieteelliset tutkimukset julkaistaan enenevässä määrin englanninkielisinä, ja sellaistakin ajatusta on heitetty, että tulevaisuuden entistä globaalimmassa maailmassa yliopistojen virallinen kieli olisi Suomessakin englanti. (HS 26.7.)
On perusteltua aina välillä muistuttaa, että eletään maassa maan tavalla. Ainakaan Kataisen hallitukset eivät ole toimineet tähän tavoitteeseen pyrkien. Hallitus on löysentynyt tarveharkintaa tapauksissa, joissa Suomeen pyrkii töihin ulkomaalaisia. Näin ei pitäisi tehdä ainakaan niillä aloilla, joilla kantasuomalaiset kärsivät työttömyydestä.
Pakkoruotsi pois kantasuomalaisilta – pakkosuomi maahanmuuttajille.
Entä mitä tehdä suomalaisille yrityksille, jotka tuputtavat pakkoenglantia? Käytyäni Savonlinnassa huomasin, että Savonlinnan Puhelin Oy:n uusi nimi on Blue Lake Communications Oy.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kaupungin sivistyslautakunta sietäisi jättää luokalle. Sen päätös aloittaa koulut jo maanantaina 9.8. on älytön. Ensin mennään kouluun keskellä kesää ja sitten pidetään vuodenvaihteen pakkasilla kolmen viikon loma (20.12. - 9.1.).
Varsinkin pienimpien koululaisten vanhemmille tilanne muodostuu talvella hankalaksi, kun pitää yrittää järjestää lastenhoitosysteemeitä kolmeksi viikoksi.
Kenen idea tämä on? Ainakaan sivistyslautakunta ei ole ajan tasalla. Opettajatko ne ovat vaatineet kolmen viikon talvilomia? Olisi kansalaisliikkeen ja protestoinnin paikka - kouluunmenolakko 9.-14.8.
kari.naskinen@gmail.com
Valtavaan vaalivoittoon valmistautuva Timo Soini on jo muuttanut itseään valtiomiesmäiseksi. Puoluejohtajien tv-keskustelussa keskiviikkona Soini esiintyi aivan eri tavalla kuin ennen. Soini nojasi rauhallisesti tuolin selkänojaan, hymyili vain, pyöritti päätään muiden tyhmille mielipiteille, mutta ei vaivautunut kunnolla edes puheenvuoroja pyytämään. Soini näytti, että hän on tämän kaiken yläpuolella, hän kyllä tietää, ja kansa tietää, ja vaaleissa kansa näyttää kaapin paikan vanhoille puolueille.
Samoissa Porin keskustelutilaisuuksissa Matti Vanhanen puolestaan osoitti, että vaikka hän ei enää ole valtiomies, hän haluaisi sellainen olla. Torstaina järjestettyyn talousaiheiseen korokekeskusteluun Vanhasta ei enää ollut kutsuttu mukaan, mutta Vanhanenpa meni yleisöpenkeille eturiviin ja nousi sitten esittämään omia mielipiteitään. Toki tämä on kaikille kansalaisille sallittua, mutta sellaisen kuvan Vanhanen huutelullaan antoi, että hän ei ole osannut luopua pääministerinä syntyneestä valta-asemastaan.
Sen sijaan Soini ei enää huutele. Vanhasta fiksumpana Soini tietää, että mitä vähemmän hän nyt mesoaa, sitä varmemmin voitto tulee. Soini on jo tehtävänsä tehnyt, eikä enää kannata riskeerata mitään. Parempi vain hymyillä kuin viiden tuuman jaguaari. Oheisen kuvan kaltaista Soinia ei enää ennen vaaleja tulla näkemään.
Ennen esityksen alkua Paavo Honkimäki tulee katsomon eteen ja kertoo joistakin käytännön asioista. Esimerkiksi kännykät pitää sulkea - tämä ei kuitenkaan koske Siemens-puhelimia, koska ne eivät kuitenkaan toimi.
Kesäteatterissa on oltava hauskaa. Tänä kesänä on hauskaa riittänyt, kun kelitkin ovat suosineet tätä suomalaisen "taide-elämän" suurta harrastajakatselmusta. Tosin Honkimäen edustama Teatteri Eurooppa Neljä ei ole harrastajateatteri, kuten ei myöskään Ryhmäteatteri, jonka Cyrano de Bergerac -esityksestä Suomenlinnasta tuo kuva on.
Valtaosa kesäteattereista toteutetaan paikallisten harrastelijoiden avulla. Jälki on sen mukaista. Hauskuus ei synny näytelmien sisällöstä, vaan siitä, miten huonosti tutut kyläläiset näyttämöllä esiintyvät. Koska kysymyksessä ovat komediat, täytyy kaiken olla hauskaa, väkisin väännettynä. Jokainen roolihenkilö muokataan sellaiseksi, että pöllömpikin katsoja tajuaa, että tässä on nyt hauska tyyppi. Hauskuutta ja hassuutta voidaan korostaa vaikkapa tekemällä henkilöstä ylilihava paidan alle tungetun tyynyn avulla, ja kompasteleminen on myös takuuvarma naurunsytyttäjä. Pierusta ja muista alapään jutuista lohkominen kuuluu myös asiaan.
Joka kesä olen käynyt katsomassa 5-10 kesäteatteriesitystä, joista valtaosa on näitä kylien puskateattereita, kaikkein halpahintaisinta soopaa. Joka kesä myös sanon, että ei enää ensi kesänä. Jokin kumma vetovoima noilla puujalkavitseillä ja puujalkanäyttelmisellä kuitenkin on, ja taas kierrän kesäteattereita. Ei tulisi mieleenkään lähteä talvella teattereihin katsomaan sellaista soopaa. Eikä kesäteatteriesityksestä viitsi edes väliajalla lähteä pois, koska tekijöiden joukossa on usein tuttuja - mitä sille makkaranmyyjällekin seuraavan kerran nähdessämme sanoisi, jos olisi jättänyt näytelmän kesken.
En siis ole vaatimassa kesäteattereihin Shakespearea tai Beckettiä. Sen sijaan toivoisi, että siitä älyttömästä ylinäyttelemisestä ja ylikarrikoinnista edes vähän luovuttaisiin. Pesäkallionkin Tulitikkuja lainaamassa on paikoin kiusallista katsottavaa älyttömän pöhköilyn takia. Sama koskee Honkalinnaa, jossa ns. näyttelijät ovat varmaankin Päijät-Hämeen huonoimmat. Heinäsuolla taas on viime vuosina erikoistuttu kaksimielisten juttujen kanssa vöyhkäämiseen, ja tämä alkaa jo tuntua kuluneelta. Toisaalta Heinäsuolla pitää aina käydä, koska pitää nähdä, millä tyylillä Heikki Mantere tällä kertaa hyppää näyttämön vieressä olevaan lampeen; vaikka Heinäsuolla esitettäisiin My Fair Lady, siinä mentäisiin uimaan.
Lahden seudun kesäteattereista ykkösenä pysyy Orimattila, jossa nyt esitetään Sirkku Peltolan yhteiskunnallisten komedioiden sarjaa jatkavaa näytelmää Yksiöön en äitee ota! Nimi tosin on kummallinen, koska äiti asuu heti näytelmän alussa tyttärensä yksiössä. Sirkku Peltolan teksti on tutun maukasta, ja ohjaaja Tommi Kainulainen on saanut näyttelijänsä pysymään aisoissa. Varsinaiseen mestarisuoritukseen yltää äiteetä esittävä Markku Pajala.
kari.naskinen@gmail.com
Kesän ensimmäinen elokuvahelmi on Miguel Artetan ohjaama Youth in Revolt (2009). Se on kuin kevyt tuuli, joka tuo mieleen Jean-Luc Godardin ikuisen helmen Viimeiseen hengenvetoon (1959). Niin on ollut tarkoituskin. Teinitytön huoneen seinällä on Jean-Paul Belmondon kuva, ja tyttö haaveilee ranskalaisesta poikaystävästä. Tuosta tytöstä puolestaan on kiinnostunut elokuvan samanikäinen päähenkilö, jonka trauma on se tyypillinen: jäänkö ikuisesti poikuuteni vangiksi, kun en vielä tähän ikään mennessä ole saanut.
Kun poika (Michael Ceran) varovasti tutustuu tyttöön (Portia Doubleday) ja saa kuulla tämän Ranska-suuntautuneisuudesta, kehittää poika itseään tähän suuntaan. Hän luo itselleen sivupersoonan, ranskalaisten uuden aallon elokuvien viileitä tyyppejä muistuttavan Francois Dillingerin. Tietenkin nimi on Francois, koska Viimeisen hengenvedon käsikirjoittaja oli Francois Truffaut.
Näistä asetelmista kehittyy haikea komedia. Se ei kuitenkaan ole samanlainen surullisen lopun saava elokuva kuin esikuvansa. Ceran ei ole pikkurikollinen kuten Belmondo, eikä poliisi lopussa ammu häntä. Poliisin kanssa poika kuitenkin joutuu tekemisiin, koska rakkaus teettää kaikenlaista pientä ja vähän suurempaakin pöljyyttä. Ceran ajautuu absurdeihin tilanteisiin samalla tavalla kuin Belmondo, mutta Belmondon kaltaiseksi anarkistiksi Ceranista ei ole – niin kuin koko elokuvastakin voi sanoa, että se on vain kevyt viihde-elokuva. Olkoon silti 50-vuotiskunnianosoitus esikuvalleen.
Portia Doubleday ei myöskään ole jumalainen Jean Seberg, mutta ainakin samaa vapaudenkaipuuta ja kiusoittelevuutta hänessä on.
Lukuisat sivuhenkilötkin pitävät mielenkiintoa tarinaan yllä. Tiettyä ”kulttielokuvan” kehrää elokuvan ympärille tuovatkin pojan äidin väliaikaista poikaystävää näyttelevä Ray Liotta ja pojan isä Steve Buscemi. Liotta ja Buscemi ovat eräänlaisia B-näyttelijöitä, joilla kuitenkin on ollut mielenkiintoisia rooleja tunnettujen ohjaajien tunnetuissa elokuvissa. Liottan huipputyöt ovat Martin Scorsesen Mafiaveljet (1990) ja Riddley Scottin Hannibal (2001); Buscemi muistetaan mm. Quentin Tarantinon Reservois Dogsista (1992) ja Pulp Fictionista (1994) sekä Coenin veljesten Fargosta (1996).
SAIRASTA VÄKIVALTAA
Kesän kammottavuus on tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ohjaama Valhalla Rising. Tällaista elokuvaa ei pitäisi sallia esitettäväksi. Katsoin sitä 20 minuuttia, sinä aikana oli ihmisiltä jo halkaistu päitä ja kaivettu sydän elävästä ihmisestä. Tarina sijoittuu jonnekin tuhannen vuoden taakse. Yksisilmäiseksi maskeerattu Mads Mikkelsen on vangittuna, ja sitten alkaa raakalaismainen pakoretki. En tiedä, miten siinä käy, mutta kun joku nuori elokuva-arvostelija kirjoitti, että tässä elokuvassa kohtaavat taide ja väkivalta, niin sen tiedän, että elokuvataiteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.
Tällaisella elokuvalla ei ole tekemistä minkään muun kuin raa´an väkivallan kanssa. Tällaisella elokuvalla ei pitäisi olla olemisenoikeutta. Koska kuitenkin on, niin seurataan jatkossakin uutisia Jokelasta, Kauhajoelta, Porvoosta... niitä tulee.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaarissa olivat aiheina diktaattorit. Kolmen päivän aikana käytiin läpi maailmanhistoriassa vaikuttaneita diktaattoreita. Urho Kekkosesta ei luentoa pidetty, mutta kun esillä oli Unkarin päämies János Kádár, häntä verrattiin Kekkoseen.
Kádár oli avainasemassa 1956, kun Neuvostoliiton joukot saapuivat tukahduttamaan Unkarin vapautumispyrkimyksiä stalinismista. Tämän Unkarin kansannousun yhteydessä Kádár allekirjoitti pyynnön neuvostojoukkojen väliintulosta, ja Neuvostoliiton tuella hänestä tuli puoluejohtaja ja maan päämies. Pääministerinä Kádár oli 1956-58 ja 1961-65. Unkarin sosialistisen työväenpuolueen pääsihteeri Kádár oli 1956-88.
Mikään hirmudiktaattori Kádár ei kuitenkaan ollut. Professori Anssi Halmesvirta Jyväskylän yliopistosta luonnehti häntä pehmeäksi diktaattoriksi - silleen Kekkosen tavoin. Vai miten sen nyt ottaa - Unkarin kansannousun jälkeen teloitettiin 341 vapaustaistelijaa, ja vankilaan pantiin runsaasti ihmisiä. Kekkonen puolestaan teloitti Haminassa 1918 punavankeja, joskaan ei ollut itse antanut teloituskäskyjä.
Kekkonen ja Kádár olivat hyviä kavereita. Jo 1963 Kekkonen herätti Unkari-sympatioillaan kansainvälistä huomiota, kun teki ensimmäisenä länsimaisena presidenttinä valtiovierailun Kádárin Unkariin. Varsinkin englantilaiset vetivät tuolloin yhtäläisyysmerkkejä Kekkosen ja Kádárin välille.
Unkaria Kádár johti kuin Kekkonen Suomea, Halmesvirran sanoin: "Kádár johti politiikkaa, ja parlamentti päätti niin kuin Kádár määräsi. Kádár käytti hyväkseen sen liikkumavaran, minkä NKP mahdollisti."
Yhtäläisyyksiä miesten välillä on vielä heidän kuoltuaankin: Kekkosen yksityisarkistoihin on penkomisoikeus vain Juhani Suomella, ja myös Kádárin arkistojen tutkimukseen on annettu lupa vain yhdelle suosikkitutkijalle.
Kádár kuoli 1989. Vuonna 2007 hänen hautansa häpäistiin. Haudasta oli ruumis viety, ja viereen oli jätetty teksti: "Murhaaja ja petturi ei saa levätä pyhässä maassa".
Kekkosen hauta on saanut olla rauhassa, mutta kyllähän Kekkonen omalla diktatuurillaan paljon pahaa sai aikaan. Kansanvaltaisuudesta ei ollut hajuakaan, kun Kekkosta pidettiin poikkeusmenettelyillä pressana. Lopullista selvyyttä ei vielä ole siitäkään, oliko Kekkonen KGB:n agentti vai ei.
Jo Kekkosen valinta presidentiksi 1956 tapahtui kummallisesti - samana vuonna kuin Unkarin kansannousu. Valinnan takana oli Neuvostoliitto, jonka edustajana täällä huseerasi KGB:n Viktor Vladimirov. Valitsijamiesvaaleissa tapahtui jotakin sellaista, mitä vieläkään ei ole selvitetty. Vastoin varsinaista vaalitulosta (kansanäänestys) presidentiksi valittiin Kekkonen ohi SDP:n K.A. Fagerholmin.
kari.naskinen@gmail.com
Taidekeskus Salmelassa julkistetaan keskiviikkona 14.7. nuorten kuvataidekilpailun voittajat. Kilpailuun ja samalla nuorten taiteilijoiden tämän kesän katselmukseen hyväksyttiin 18 osallistujaa. Kun tarkastelee kilpailutöitä, on kiva huomata, että nuorilla taiteilijoilla on kykyä myös laadukkaaseen työhön. Tällainen huomio on paikallaan, koska niin suuri osa uudesta nuoresta taiteesta on roskaa – siis rumaa ja hutiloiden toteutettua sotkua.
Esimerkiksi Lahdessa olevan Uusi Kipinä -gallerian näyttelyt edustavat valtaosaltaan tällaista sotkua. Jos luo itselleen käsitystä uudesta kuvataiteesta Kipinässä esiteltävien taiteilijoiden kautta, tulee sellaiseen johtopäätökseen, että kunnollista maalaustaidetta ei enää synnykään. Tosin juuri nyt Kipinässä on harvinainen näyttely: Jonna Finnilän, Terhi Saalastin ja Joni Tiilikaisen teokset ovat taiten tehtyjä. Poikkeuksellinen näyttely oli myös kevättalvella, kun Kipinässä oli esillä lahtelaisen Maria Laineen (28) isokokoisia maalauksia, ja nyt nämä maalaukset ovat mukana Salmelan kilpailussa. Tämän jutun otsikon alla on Maria Laineen öljyvärimaalaus Kätketty paljas I (2008).
Ei ihme, että Maria Laineen maalauksista kaksi näytti jo myydyn, kun pari viikkoa sitten kävin Salmelassa. Maalauksissaan hän käsittelee yksityisen ja paljastetun välistä suhdetta, sekä läsnä- ja poissaolon vuorovaikutusta. Vaativalla lasyyrimaalaustekniikalla toteutettu hienovarainen, hieman utuinen jälki tukee teosten intiimiä tunnelmaa. Teokset rakentuvat tyhjän, pimeän tilan sekä naisfiguurien kehollisuuden ja eleiden kautta. Yhden tällaisen maalauksen tekemiseen kuluu useita kuukausia.
Maria Laine valmistui Lahden taideinstituutista kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta aikaisemmin valmistui samasta laitoksesta lahtelainen Terhi Kaakinen (30), joka niin ikään on mukana Salmelan kilpailussa. Hän on tehnyt kilpailutöikseen osittain väritettyjä puuveistoksia, jotka kuvaavat lapsiperheen arkea kaikessa kauneudessaan ja kamaluudessaan.
Tässä on kaksi nuorta kuvataiteilijaa, joiden nimet kannattaa panna muistiin. Myös sijoitusmielessä taidetta hankkivien on syytä noteerata Maria Laine ja Terhi Kaakinen. He osaavat tehdä taidetta, joka on kaunista. Ei olisi yllätys, jos he tulisivat Salmelassa palkituiksi. Kilpailun tuomariston muodostavat fil. tri Janne Gallen-Kallela-Sirén, professori Reino Hietanen, taidemaalari Samuli Heimonen, fil. tri Pauliina Laitinen-Laiho ja toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala. Kilpailun suojelija on tasavallan presidentti Tarja Halonen, joka pitää puheen palkintojenjakotilaisuudessa.
P.S. 14.7.
Maria Laine voitti kilpailun. Tuomariston mielestä hänen tuotantonsa edustaa tasoltaan ja kiinnostavuudeltaan tämänhetkistä kansainvälisen taiteen kärkeä ja suuntauksia. Maria Laine maalaa vaativalla sfumato- eli valohämytekniikalla, joka on ollut yksi taidehistorian suurimpia innovaatioita. Leonardo da Vincin Mona Lisakin on tehty tällä tekniikalla. Siten Maria Laineen tuotanto hakee mielekkäästi yhteyttä nykyisen maalaustaiteen ja taidehistorian välille. Maria Laineen kyvykkyys on myös siinä, miten hän pystyy suvereenisti loihtimaan vahvan tunnelman teokseen, tuomaristo sanoi.
Tuomariston mielestä nuoreksi taiteilijaksi Maria Laineen teokset ovat poikkeuksellisen itsenäisiä ja kestävät aikaa.
Tasavallan presidentin Tarja Halosen mukaan taiteilijoiden koulutusmahdollisuudet ovat Suomessa kehittyneet ja laajentuneet merkittävästi. ”Kuvataiteilijoita valmistuu vuosittain useista oppilaitoksista. Tämä voi merkitä myös kovempaa kilpailua. Tie ammattitaiteilijaksi on pitkä. Esiinpääsy ja näkyvyys – eli esimerkiksi mahdollisuus näyttelyn järjestämiseen – on taiteilijalle suuri haaste”, hän sanoi
Maria Lainetta onnitellessaan presidentti korosti, että keskinäinen kilpailu ei ole taiteessa pääasia. Se on kuitenkin tehokas tapa saada taiteelle näkyvyyttä sekä saattaa taide ja yleisö yhteen. - ”Taiteen pitää löytää ostajansa ja muut tukijansa.”
Maria Laine palkittiin 5000 eurolla ja työskentelystipendillä. Hänen teoksiaan tulee olemaan esillä Salmelan ensi kesän näyttelyssä.
kari.naskinen@gmail.com
Nämä MM-kisat eivät nostaneet ketään pelaajaa kaikkien aikojen parhaiden pelaajien listan kärkipäähän. Näin olisi voinut käydä, jos kisoissa olisivat onnistuneet Kaka, Lionel Messi, Cristiano Ronaldo, Wayne Rooney tai Fernando Torres. Eikä David Beckham päässyt kisoihin pelaamaankaan, kun Sakari Orava ei saanut Beckhamin jalkaa riittävän nopeasti paranemaan. Niinpä lista säilyi ennallaan.
Tällaisen listan tekeminen perustuu tietenkin suurimmalta osaltaan luettuun tietoon, koska eihän meikäläinen ole voinut maailman parhaiden pelaajien pelejä nähdä kuin silloin tällöin televisiosta tai vanhoista elokuvista. Tällainen listan kärki joka tapauksessa on:
1. Pele (kuva)
2. Diego Maradona
3. Ronaldo
4. Johan Cruyff
5. Franz Beckenbauer
6. Michel Platini
7. Alfredo di Stefano
8. Ferenc Puskas
9. Lev Jashin
10. Franco Baresi
11. Lothar Matthäus
12. Ruud Gullit
13. George Best
14. Bobby Charlton
15. Eric Cantona
Entä Jari Litmanen? Jos Litmanen olisi joskus pelannut MM- tai edes EM-kisoissa ja onnistunut yhtä hyvin kuin aikoinaan Ajaxissa, olisi hän ehkä kaikkien aikojen listalla 50:n joukossa. Siksi on harmi, ettei Litmanen Amsterdamin-vuosinaan vaihtanut Hollannin kansalaiseksi ja raivannut tietään oranssipaitaan. Ajaxista puhuminen Litmasen yhteydessä on sikäli tärkeätä, että missään muussa joukkueessa hän ei ole tehnyt maailmanluokan tekoja (Reipas, HJK, MyPa, Barcelona, Liverpool, Hansa Rostoc, Malmö IF, Fulham, FC Lahti).
Tästä viisastuneena pitäisi nuoren Lauri Dalla Vallen valita Suomen sijasta Italia. Laurin isä on italialainen ja äiti suomalainen, ja Laurilla itsellään on kaksoiskansalaisuus. Jalkapalloilijana hän tulee edustamaan lopullisesti sitä maata, minkä maajoukkueessa hän ensimmäiseksi pelaa. Ei kannata hyväksyä kutsua Suomen joukkueeseen, vaikka sellainen tulisikin. Tällä hetkellä Lauri pelailee Liverpoolissa jossakin kakkosjoukkueessa.
edsonarantes.do.nascimento@com.fi
Korviakin tärkeämpiä Kokoomukselle ovat lehdet. Kokoomuksen tiedotusylivoimasta huolehtivat maakuntien päälehdet. Taas saatiin esimerkki, kun SDP avasi presidentinvaalit aloittamalla ehdokkaan etsimisen julkisesti. Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoituksessa kommentoitiin katkerasti: "Puolueen presidenttikierros on taktinen veto - - - selitys on SDP:n hätä. Puolueella ei ole vahvaa ehdokasta" (ESS 9.7.)
Jos vastaavanlaisen kampanja-avauksen olisi tehnyt Kokoomus, olisi puolueen Etelä-Suomen Sanomissa toimiva edustaja Ari Helminen kirjoittanut: "Kokoomus on taas löytänyt uuden tavan toimia kansanvaltaisesti. Nyt Kokoomus avautuu turuille ja toreille saadakseen kansalaisilta suoran vastauksen siihen, kenet se haluaa tasavallan presidentiksi. Tällainen toiminta todistaa, että Kokoomus on puolueista kaikkein lähimpänä tavallisia ihmisiä. Muilla puolueilla ei ole kanttia yhtä avoimeen politiikantekoon. Oikeastaan voi sanoa, että Kokoomus ei enää ole puolue ollenkaan, vaan paremminkin kansanliike, koko kansan liike."
kari.naskinen@gmail.com
Ranskan vallankumous oli verinen niin kuin sellaiset yleensä tuppaavat olemaan. Ranskassa se ja siihen liittyneet sodat vaativat runsaiden kymmenen vuoden aikana 400 000 ihmisen hengen. Vallankumouksissa ja sellaisten yrityksissä ei tapeta vain taistelutilanteissa, vaan ihmisiä teloitetaan myös "rauhanomaisissa" tilanteissa ja vain siksi, että edustavat väärää puolta. Näin kävi myös Suomessa, jossa valkoisten teloitusjoukot murhasivat punaisia vielä rauhan solmiamisen jälkeenkin.
Pariisissa on yksi hautausmaa, jossa on kaksi joukkohautaa. Kuvassa etualalla on toinen ja taaempana toinen. Niihin on haudattu yhteensä 1306 ruumista, joilta päät oli katkaistu giljotiinilla. Nämä teloitukset tapahtuivat kesällä 1794, ja toimeenpanijoina toimivat nimenomaan vallankumouksen voittajat.
Niin nololta tämä historiallinen tosiasia ranskalaisista tuntuu edelleen, että joukkohautausmaa yritetään lähes vaieta. Esimerkiksi matkaopaskirjoissa siitä ei ole minkäänlaista mainintaa. Itsekin ostin äskeistä Pariisin-matkaani varten 450-sivuisen Pariisi-kirjan, mutta tästä hautausmaasta ei ollut minkäänlaista mainintaa; karttahakemistossa ei ollut edes kadun nimeä, vaikka iso katu onkin. Sattumalta tieto löytyi kuitenkin kirjahyllystämme käsiin osuneesta Hannu Tarmion kirjasta Pariisi kutsuu (Art House, 2003).
Metrolla pääsimme aika lähelle (linja 6, asema Picpus). Osoitteessa 35 Rue de Picpus oli sitten iso puuportti talojen välissä. Portissa oli jokin kieltoa osoittava liikennemerkki, jonka alla olleesta ranskalaisesta tekstistä en mitään ymmärtänyt. Portti oli lukossa, mutta sitten löytyi portin vierestä pieni summerinappula. Painoin nappulaa ja mies tuli avaamaan portin. Otti kaksi euroa ja päästi sisään. Mies tulee avaamaan portin arkisin klo 14-16.
Hiljainen hautausmaa. Olimme siellä puolisen tuntia; tuona aikana hautaasmaalle löysi tiensä kaksi muutakin ihmistä.
Joukkohaudoissa olevien päät oli katkaistu muutaman viikon aikana yhdellä ja samalla giljotiinilla paikassa, joka on nykyiseltä nimeltään Place de la Nation. Huippupäivä oli 7.7.1794, jolloin teloitettiin 68 ihmistä. Kymmenen päivää myöhemmin teloitettiin mm. 16 nunnaa, joista Francis Poulenc sävelsi oopperan Dialogues des carmélites (1957).
Giljotiinin isänä pidetään ranskalaista lääkäriä Joseph-Ignace Guillotinia (1738 - 1814). Hän ei kuitenkaan keksinyt giljotiinia, mutta hänen vaikutuksestaan se otettiin käyttöön Ranskan vallankumouksen aikana. Giljootiineilla katkaistiin päät ainakin 20 000 ranskalaiselta, mukaan lukien kuningas Ludvig XVI, hänen puolisonsa Marie-Antoinette ja vallankumousjohtaja Pierre Vergniaud, jonka viimeisiksi sanoiksi väitetään kuuluisaa sanontaa: "Vallankumous on kuin Saturnus, se syö omat lapsensa".
Ranskan vallankumouksen aikana ja pian sen jälkeen teloitetuista oli 31 % käsityöläisiä, 28 % talonpoikia, 20 % kauppiaita, 10 % aristokraatteja sekä 7 % pappeja, nunnia ja munkkeja.
Giljotiinilla tappaminen ei aina sujunut aivan suunnitellulla tavalla. Toisinaan teloitettava pääsi liikkumaan, joten terä osuikin takaraivoon tai hartioihin. Tällaiset ongelmat saatiin myöhemmin ratkaistuksi. 1820-luvulla giljotiini vakiintui yksinomaiseksi teloitusvälineeksi Ranskassa.
VÄÄRÄ SUOMALAISTIETO
Suomalaisissa matkaopaskirjoissa muistetaan aina mainita, että Napoleonin hautasarkofagi Invalidikirkossa on tehty suomalaisesta graniitista. Jo aikoinaan Mika Waltari kirjoitti näin omissa matkakertomuksissaan. Totuus kuitenkin on, että sarkofagi on veistetty vepsäläisen Soksun kylän punaisesta porfyyrista.
Napoleon oli suurmies, joten on ymmärrettävää, että hänen sarkofaginsa materiaalin ei haluta olevan mistään Aunuksen syrjäkylästä, vaan entisestä Mannerheimin Suur-Suomesta.
kari.naskinen@gmail.com
Naureskeltiin, kun Joensuussa demarien puoluekokouksessa Mikael Jungner julisti SDP:n myös rakkauden puolueeksi. Naurua ja rakkautta maailmassa saisi vain olla enemmän. Tommy Tabermann (kuva) kirjoitti rakkaudesta ja toimi myös SDP:n kansanedustajana. Jos hallitusohjelmissa ja muissa poliittisissa linjanvedoissa noudateltaisiin enemmän Tabermannin linjoja, olisivat asiat paremmin.
Opiskelin aikoinaan Tampereen yliopistossa yhtä aikaa Tommyn kanssa. Kolmas läheisessä kaveripiirissämme oli Markku Möttönen, josta tuli toimittaja Yleisradion Keski-Suomen alueradioon. Politiikasta me enimmäkseen keskustelimme, ja välillä kirjoitimme yleisönosastoon SKDL:n piirilehteen Hämeen Yhteistyöhön. Minä kuitenkin jätin opiskelut kesken kevättalvella 1969, kun sain työpaikan SDP:n piirilehdestä Hämeen Kansasta.
Joskus kymmenen vuoden kuluttua tapasin Tommyn Helsingin rautatieasemalla. Kyselin, että mitenkäs sinusta rakkausrunoilija tulikin, kun vallankumoustahan meidän piti tehdä. Tapansa mukaan Tommy naureskeli ja vastasi jotain siihen malliin, että suurinta vallankumousta on rakastaa niin paljon, ettei kenellekään jää aikaa mihinkään muuhun, ei edes vallankumouksen tekemiseen.
Täytyihän minun hyväksyä tuo ajattelu, ja tyytyväinen piti olla tietenkin siitä, että Tommyn ensimmäinen runokirja oli omistettu Rosa Luxemburgille, Saksan kommunistisen puolueen perustajalle.
Kun Tommy Tabermann viime viikolla kuoli vaikeasti sairastettuaan, tuli mieleen, että kyllä Tommy sai rakkausrunoillaan paljon enemmän hyvää aikaan kuin mitä Markku ja minä yhteensä näiden 40 vuoden aikana - Markun ja minun kanssa samaan ryhmään kuuluu tässä mielessä myös opiskelukaverimme Maarit Raunio, Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoitustoimittaja.
"Olen sinussa nytkuin vesi vedessä,jo puhkeavat meissä lumpeet."
(Tähtiä kämmenellä, W+G 1977)
kari.naskinen@gmail.com
Helsingin Sanomissa on viime aikoina ollut juttua siitä, miten Helsingissä ei joissakin baareissa pysty olutta tilaamaan suomen kielellä. Koska henkilökunta ei osaa sanaakaan suomea, pitää asiakkaan yrittää englannin kielellä tai elekielellä. Sama ilmiö on tullut jo tänne meillekin. Yritin mennä katsomaan näyttelyä Ars Arrakoski -taidegalleriaan Padasjoella. Eteisessä oli vastaanottamassa ja lippuja myymässä nuori mies, joka ensin vaikutti mykältä, mutta sitten kävi ilmi, että se ei puhunut suomea. Jotain kysyin, mutta kun en vastauksia saanut, käännyin takaisin ja palasin Lahteen.
