Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Jokainen ihminen on myös elokuvan arvoinen. Näin ei kuitenkaan nytkään ajatella ainakaan Saksassa ja Italiassa, joissa äärioikeistolaiset puolueet Alternative für Deutschland (AfD) ja Fratelli d´Italia (FdI) ovat nousseet suureen suosioon. Elokuvaohjaaja Vittorio De Sica sen sijaan tiesi jokaisen elämän olevan tärkeää ja teki Finzi Continin puutarhan (1970), jossa käydään läpi juutalaisvainojen alkamista Italiassa Mussolinin aikana 1930-luvulla. De Sica painottaa ihmisten samanlaisuutta poikkeuksellisella tavalla.

Professori Ermanno Finzi Continin juutalaisperhe asuu Ferraran kaupungissa oman puiston keskellä olevassa kartanossa, joka on ympäröity muureilla. Kun vallassa oleva puolue Partido Nacional Fascista (PNF) 1938 erottaa juutalaiset urheiluseurojen jäsenyyksistä, siirtyvät perheen kaksi lasta pelaamaan tennistä puistossa olevalla omalla kentällä, vaikka sen tiilimurskapinta onkin muhkuraisempi kuin tennisklubin kentällä. Heidän kaverinsakin alkavat käydä siellä pelaamassa. Seuraavaksi tulee kielto, etteivät juutalaisperheet saa pitää palvelijoita, eivätkä juutalaiset opiskelijat saa käydä yliopistojen kirjastoissa.

Tämä kaikki kerrotaan niin, että ihmisten samanlaisuus tulee korostetusti esille. Finzi Continin perheenjäsenet eivät ulkonäöltään eroa mitenkään muista italialaisista, päinvastoin näyttävät enemmänkin ”arjalaisilta”. Tätä samanlaisuutta täydentää perheen pojan Alberto Finzi Continin rooli, johon De Sica oli valinnut itävaltalaisen Helmut Bergerin. Valinta oli sillä tavalla huomiota herättävä, että edellisvuonna ensi-iltaan tulleessa Luchino Viscontin Saksassa ohjaamassa Kadotetuissa Berger oli esittänyt ison terästehtaan fasistisen omistajan ”kruununperillistä” Martin von Essenbeckiä. Viscontin elokuvan päätapahtumat ajoittuvat ”pitkien puukkojen yöhön” 30.6.1934, jolloin armeijan palveluksessa Obersturmführer Martin von Essenbeck päästää kaiken kieroutuneisuutensa irti. Tuona yönä Hitler murhautti puolueensa NSDAP:n koko vasemmistosiiven ja lopetti sosialismista puhumisen.

Tällä kaikella De Sica todennäköisesti halusi osoittaa, että ihminen on aina ihminen, jota ei hänen mielipiteidensä, uskontonsa, ihonvärinsä tai muiden oleellistenkaan tekijöiden takia saa kohdella väärin. Vaikka Italiassakin meno oli kovaa, niin saksalaisen natsismin kaltaista suurkansanmurhaa siellä ei saatu aikaan – tai ei ehditty, sillä Italia joutui Saksan vallan alle vasta 1943. Ennen toista maailmansotaa Italiassa oli noin 500 000 juutalaista, joista surmattiin noin 8000.

Elokuva on tavallaan hienostunut. Väkivaltaa ei näytetä, mutta rasismi ja henkinen painostus tulevat ankaralla tavalla esille. Elokuva perustuu Giorgio Bassanin osaksi omaelämäkerralliseen romaaniin vuodelta 1962 ja se sai Oscarin vuoden parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana.

Kirjallisuus tulee esille silläkin tavalla, että toisen juutalaisperheen poika käy tapaamassa veljeään Grenoblessa, johon tämä on päässyt opiskelemaan, ja siellä tulee puheeksi myös Primo Levin oleminen parhaillaan Grenoblessa. Tämä toinen perhe on mukana tarinassa siksi, että sen Giorgio-poika on rakastunut Micól Finzi Continiin. Primo Levi oli paennut rajan yli Ranskaan, kun opiskelu Torinon yliopistossa oli käynyt mahdottomaksi ja fasistit olivat jo perässä. Saksalaiset kuitenkin miehittivät Grenoblen 1943 matkalla Italiaan, ottivat Levinin kiinni ja veivät Auschwitziin helmikuussa 1944. Siellä hän oli 45 päivää, kunnes puna-armeija tuli ja vapautti Auschwitzin. Pian tämän jälkeen Levi kirjoitti muistelman näistä kokemuksistaan: Tällainenko on ihminen (1947). Saksan keskitysleireillä tapettiin 650 italialaista.

kari.naskinen@gmail.com

Tärkeintä ei ole raha, vaan valta

Amerikkalaisessa elokuvassa Motherless Brooklyn (2019) käsitellään dekkarimuodossa vääryyksiä vallankäytössä. Aiheena on kaupunkisuunnittelu, jota New Yorkissa eivät kaupunginvaltuusto eivätkä kaupunginosavaltuustot pysty pitämään hallinnassaan. Vahvat poliittiset ja kaupalliset intressit jyräävät kansalaismielipiteen ja demokraattisen päätöksenteon. Päähenkilönä tässä Edward Nortonin ohjaamassa elokuvassa on etsivätoimistossa työskentelevä Lionel Essrog, jota Norton itse esittää. Vääränlaisen vallankäytön kannalta tähtäimessä on kaupungin kehityshankkeiden komissaari Moses Randolph, ja kun lähdin perehtymään asiaan, löytyi tälle henkilölle todellisuudesta esikuva Robert Moses (1888 - 1981), New Yorkissa toiminut kaupunkisuunnittelija.

Moses ei ollut pitkän uransa aikana missään korkeassa virassa eikä poliittisessa asemassa, mutta oli tiiviissä yhteistyössä monen tärkeän viskaalin kanssa. Hänen oma nimikkeensä oli puistovaltuutettu, joka tässä asemassa pääsi peräti antamaan purkumääräyksiä alueille, joiden tilalle oli määrä tehdä puistoja – paitsi että joskus suunnitelmat muuttuivat ja alueen saivatkin haltuunsa grynderit.

Moses oli hänestä tehdyn elämäkertakirjan mukaan rasisti, joka tuhosi nimenomaan afroamerikkalaisten asuinpaikkoja. Sellainenkin vaikutusmahdollisuus hänellä oli, että jos valkoisten alueella asui mustia, pystyttiin heidän uima-altaittensa veden lämpötilaa pudottamaan saadakseen heidät häipymään muualle. Moses tuli tunnetuksi siitäkin, hän pani kampoihin julkisen liikenteen kehittämiselle.

Voisi kuvitella, että näin vaikutusvaltaisten pamppujen yhteyteen kuuluu usein korruptio. Elokuvassa Moses Randolph kuitenkin sanoo, ettei hän tavoittele rahaa tai muita suuria omaisuuksia, vaan eniten hän nauttii vallasta. Näin se varmaan tietyllä tavalla onkin; jos ansiotaso ja varallisuus joka tapauksessa ovat hyvällä tasolla, niin rahaa tärkeämpää on valta ja sen mukanaan tuoma arvostus. Varsinkin tämä pätee pienimuotoisesti vaikkapa suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa korruptiorahat ovat yleensä niin pieniä, että niitä makeampaa on nousta hyvä veli -järjestelmän avulla näkyviin asemiin. Onhan se polleeta, jos tosikahvilassa kuulee naapuripöydässä jonkun sanovan: "Kato, toi on kunnanhallituksen uusi puheenjohtaja, se on nyt meidän ylin tappi kunnassa" tai "näetkö, tuossa on liikennetoimikunnan jäsen, saavatkohan ne nyt suojatiet kunnolla maalatuiksi."

Tämän terävän elokuvan yhdessä sivulauseessa mainitaan New Yorkin Keskuspuiston isä Fred Olmsted. Taas piti tarkistaa ja totta oli: maisema-arkkitehti Frederic Olmstedt (1822 - 1903) ja hänen englantilainen arkkitehtikaverinsa Calvert Vaux voittivat 1857 Central Parkin suunnittelukilpailuun. Yli kolmen neliökilometrin laajuisen puiston rakentaminen aloitettiin heti häätämällä alueella asuneet afroamerikkalaiset ja amerikanirlantilaiset kodeistaan. Samalla Olmsted nimitettiin Keskuspuiston komissaariksi.

Elokuvassa ovat Edward Nortonin lisäksi näkyvissä rooleissa Alec Baldwin (Moses), Gugu Mbatha-Raw, Bobby Cannavale ja Willem Dafoe sekä pienessä roolissa Bruce Willis, jonka ”kaupunkisuunnittelijat” ampuvat heti alussa. Willis oli etsivätoimiston pomo ja myös Lionel Essrogin ottoisä, joka oli pelastanut orvon pojan huonosta lastenkodista. Lionelia hän kutsuu ”Äidittömäksi Brooklyniksi”, koska Lionel on syntyisin Brooklynistä.

kari.naskinen@gmail.com

Tiede ei kelpaa Trumpille eikä Orpolle

Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Donald Trump sai pöydälleen Yhdysvaltain kansallisen ympäristöarvion. Presidentti ehkä selaili sitä ja sanoi: ”Olen nähnyt sen, olen lukenut jotain siitä… enkä usko siihen.”

Meillä Petteri Orpon hallitus päätti, ettei valtion budjetista enää anneta rahaa Millennium-tiedepalkinnon jakamiseen. Samoihin aikoihin tuli uutinen, jonka mukaan Suomi oli ensimmäisen kerran pudonnut pois tutkimuksen ja opetuksen vapauden kansainvälisen vertailun parhaimmistosta. Tämä liittyy osaltaan siihen, että hallitus pyrkii muuttamaan lakia Suomen Akatemiasta, jonka tehtävät eivät hallituksen mielestä saa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden kanssa. Tieteellistä vapautta pidetään vaarallisena, koska tutkimusten tuloksia ei vapaissa olosuhteissa voi määritellä ennalta.

Millennium-palkinnon on vuodesta 2004 lähtien jakanut Tekniikan Akatemia joka toinen vuosi. Viime vuonna Tekniikan Akatemian säätiö rahoitti palkinnon omalla pääomallaan ja rahoitushankintansa avulla. Ensimmäisen palkinnon 20 vuotta sitten sai Internetin www-järjestelmän keksijä Tim Berner-Lee ja viime viime vuonna palkinnon sai sähkölaitteiden energiankulutusta merkittävästi pienentävän puolijohdekomponentin Igbt:n kehittänyt Bantval Jayant Baliga. Miljoonan euron rahapalkinnon ohella annetaan aina myös kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelema Milky Way -palkintoesine (kuvassa).

Palkinnon myöntäminen perustuu ehdotuksiin, joita Tekniikan Akatemia ottaa vastaan esim. yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta ympäri maailman. Säätiön hallitus valitsee voittajan kansainvälisen palkintolautakunnan ehdotuksen perusteella, ja tarkoitus on jatkaa palkinnonjakoa myös ensi vuonna.

Tieteen vapauden vertailussa (Academic Freedom Index) Suomi on kahdessa vuodessa pudonnut sijalta 9 sijalle 28. Sellainenkin tieto on tämän kehityksen taustalla, että Suomen yliopistoilla on nyt vähemmän autonomiaa kuin sotavuosina 1939-45.

Tieteen vapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakiviä. Nyt tätä kiveä murretaan sekä USA:ssa että sen liittolaisvaltiossa Suomessa, koska uko- ja turvallisuuspolitiikka ei tarvitse tiedemiehiä söhläämään oletettujen tosiasioiden kanssa. Esimerkkinä on Trump, joka heti toisen kautensa alkuvaiheissa jäädytti USA:n kansallisen tiedesäätiön (NSF) rahoituksen.

Ei tämä aivan uuttakaan ole, sillä jo George W. Bush yritti tehdä ilmastotutkijat hiljaisiksi, koska ilmastonmuutoksesta horiseminen oli hänen mielestään huijausta.

Sama meillä. Petteri Orpon ja Riikka Purran mukaan rikkaimmille annettavat veronalennukset tulevat valtion kassaan takaisin ”dynaamisten vaikutusten” kautta, vaikka tutkimustieto ei tätä puolla alkuunkaan. Ainoa rehellinen hallituspuolueiden edustaja on julkisesti ollut Ben Zyskowicz, joka myönsi tutkimustiedon oikeaksi, mutta sanoi verotuksen keventämisen joka tapauksessa olevan Kokoomuksen politiikan ytimessä. (HS 17.5.2025)

Perussuomalaisten kohdalla tieteen halveksunta ei yllätä samalla tavalla kuin entisen sivistysporvaripuolueen tapauksessa. Tai sitten on kysymys Kokoomuksen myönnytyksestä persuille, jotta hallitus pysyy kasassa. Persuille tiede ja taide ovat vihonviimeisiä asioita, esimerkiksi yliopistot, kun ne ovat täynnä dosentteja, desantteja ja viherpunahippuloita.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvä määräys: melu seis klo 18

Iitin kunnassa on hyvät järjestysmääräykset, siellä ei saa ylimääräistä melua olla klo 18:n jälkeen. Tätä määräystä piti Kymi Ringilläkin viikonvaihteessa noudattaa, kun siellä järjestettiin rallicrossin Euroliigan osakilpailu. Hyvin kuitenkin ehdittiin. Seurasin kilpailuja kolmisen tuntia, mutta olin kotona takaisin jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Tällaisen melukiellon pitäisi olla Iitin lisäksi voimassa koko Päijät-Hämeessä ja miksei koko maassakin. Kyllä kaikenmaailman rokki- ja muut häppeningit toreilla, rannoilla ja muilla tapahtumapaikoilla häiritsevät asukkaita joskus puoleenyöhön asti. Myös ravintoloista kuuluu musiikkimetakkaa niin, että joissakin taloyhtiöissä on rauhatonta, ja voimakas äänentoisto kuuluu naapuritaloihinkin.

Kymi Ringin ensimmäistä kansainvälistä kilpailua ei ajettu varsinaisella moottoriradalla kuin osittain, koska rallicrossissa lyhyt rata muodostuu sekä asvaltti- että soraosuuksista. Näiden soraosuuksien tekemisessä olikin sen verran ollut ongelmia, että lauantaina niitä jouduttiin korjaamaan ja siirtämään kilpailulähtöjä sunnuntaille. Tämä sai iltapäivälehti- ja muun nettipöpinän haukkumaan Kymi Ringin edelleen täysin epäonnistuneeksi asiaksi. Kilpailijat ja me 5000 katsojaa kuitenkin nautimme tapahtumista, vaikka sää olikin liian helteinen.

Sitäkin moitittiin, että kallista oli. Puolen litran vesipullokin maksoi neljä euroa. Minulla kuitenkin oli oma limsapullo, jonka sain raanasta täytettyä ilmaiseksi. Edellispäivänä olimme olleet Pyynikin kesäteatterissa, jossa samankokoinen vesipullo maksoi 3,50. Pyynikillä ostimme väliajalla kahvit ja munkit: kahdelta ihmiseltä yhteensä 15,60. Pyynikillä maksoi myös pysäköinti kympin, Kymi Ringillä ei mitään.

Kymi Ring on uudessa unkarilaisessa omistuksessa kehittynyt paljon siitä, mitä kahdella edelliskerralla olin havainnut. Nyt pääsi autolla asvalttitietä parkkipaikalle, joka oli aivan ison varikko- ja toimistorakennuksen vieressä. Parkkipaikalta minuutin kävely varikkoalueelle, jossa kilpa-autot ja -ajajat olivat. Autoja oli noin 70, monenlaisia härveleitä ja myös vanhoja tuttuja, kuten kaksivetoluokan Finn Datsun, Ford Escort, Mercedes-Benz 190, Skoda Fabia, Toyota Corolla ja Starlet, Volvo 240… Avoimessa 4WD-luokassa oli harvinaisempia, esimerkiksi BMW M3 wankel turbo ja varsinkin ruotsalais-amerikkalainen FC2 (Olsberg Motor Sport Evolution Ltd), jonka polttomoottori käy fossiilittomalla etanolibiopolttoaineella (kuva alla).

Ravintola-alue oli iso hyvine pöytineen ja penkkeineen. Tuli vertailuna mieleen Spa-Francorchampsin F1-kilpailu muutaman vuoden takaa, kun nautimme hampurilaiset roskalaatikko pöytänämme, koska kalleimman katsomopaikan luona ei ollut lainkaan ravintolatiloja.

Paljon kehittämistä Kymi Ringilläkin vielä on. Istumakatsomopaikkoja pitää saada lisää siihen mennessä, kun Iitissä heinäkuussa järjestetään motocrossin MM-osakilpailu ja elokuussa rallicrossin MM-osakilpailu. Lisäksi kansallisia kilpailuja ovat kesän aikana SM-Superbike, SM-Drifting ja Historic Race.

kari.naskinen@gmail.com

Sota on hauskaa

Pyynikin kesäteatterin 70-vuotisen historian kolmas Tuntematon sotilas on hyvin perinteinen tulkinta Väinö Linnan romaanista, josta Edvin Laine ohjasi ensin elokuvan (1955) ja sen jälkeen Pyynikille näytelmän (1961). Tällä viikolla uusimman ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas noudattaa tätä Laineen tutuksi tekemää jatkumoa. Vaikka dramaturgian nyt Pyynikille tehnyt Sami Keski-Vähälä kirjoittaa ohjelmavihkossa pasifismistakin, esitys on tälläkin kertaa ennallaan: yleisö nauraa sotilaiden sutkautuksille ja varsinkin herroille vastaanpanemiselle. Alikersantti Rokka on taas tämän kummallisen huumoriesityksen keskipisteenä. Asia on, kuten Keski-Vähälä sanoo: ”Ihminen on sotaisa laji. Taipumus väkivaltaan, joukkohurmokseen ja pimeyteen on ja pysyy meissä. Sota on kuin hissin napit – niitä on siksi, että ihmiset tykkäävät painaa niistä.”

Näytelmän on nyt ohjannut tamperelainen Heikki Mikkola (47), joka on tehnyt esityksestä jämäkän, sujuvasti etenevän kertomuksen tutuista aineksista. Toimii erinomaisesti. Ainoa persoonallisesti poikkeava kohtaus on alikersantti Lehdon kuolema, jossa hän saa apua musta-asuiselta naiselta. Lehto haavoittuu vihollisen konekivääritulituksessa ja tajuaa virottuaan, että hänen alaruumiinsa on halvaantunut. Silloin näyttämölle tulee ehkä mustaa enkeliä kuvaava hahmo, joka ojentaa Lehdolle kiväärin itsemurhan tekemistä varten. Erikoinen ratkaisu, mitä tarkoittanee?

Esityksen kantava voima on majuri Sarastie, jota esittää kokenut näyttelijä Aimo Räsänen. Hän toimii muutamin paikoin myös kertojana. Räsänen oli mukana jo 1997 sotamies Sihvosen roolissa Tuntemattoman toisessa Pyynikki-produktiossa Kalle Holmbergin ohjaamana. Sarastie on muiden yläpuolella, sillä hän ymmärtää asioiden suuret linjat, eikä hötkyile hosuen päivänkohtaisten taistelu- ja muiden tilanteiden kanssa. Räsäsellä on jopa humaania karismaa roolissaan. Muutenkin näyttelijät kauttaaltaan tekevät osuutensa mainiosti.

Sodasta on nyt kulunut 80 vuotta. Hissin nappi on kuitenkin painettuna. Uudet sukupolvet eivät omakohtaisesti muista sotaa, eivätkä sodan vammat ja traumat paina raskaina. Tällaisessa nykytilanteessa ”sodasta tulee helposti valtaa pitävän kontrolloima narratiivi [kertomus] ja se murtautuu uudelleen esiin”, kuten Keski-Vähälä kirjoittaa.

Tätä kertomusta yritetään usein myös väännellä muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Esimerkiksi Edvin Laine jätti elokuvasta pois sen kohtauksen, jossa sotamies Viirilä kesällä 1944 sotatappion ollessa jo käsillä jättää noudattamatta everstiluutnantti Karjulan käskyä. Karjula kysyy pois kävelevältä Viirilältä, mihin tämä on menossa, Viirilä vastaa, että ”Inariin susia naimaan”, jolloin Karjula ampuu Viirilän siihen paikkaan. Pyynikillä tämä kohtaus on mukana.

Laineen elokuvaan ei tällainen sopinut, eikä se kovin ylentävää edelleenkään olisi joka itsenäisyyspäivä televisiossa esitettynä. Kaksi kenttäoikeuden määräämää teloitustakin Pyynikillä näytetään. Näiden teloitusten takana oli painostettuna kenttäoikeuden puheenjohtaja, jonka esikuvana Linnalla oli Santeri Alkion poika, oikeustieteen tohtori Paavo Alkio, joka joutui riitoihin sotakomentajien kanssa, koska piti tällaisia tuomioita väärinä. Vuosina 1939-46 määrättiin kuolemaantuomiot pelkuruudesta ja karkuruudesta 76 sotilaalle.

Tästäkin huolimatta suomalaiset pitävät sodasta – kun se tarjoaa tällaista hauskuuttakin, kuten Pyynikillä. Itsenäisyyspäivänäkin muistellaan ensisijaisesti sotaa ja kouluissa lapset opetetaan laulamaan: ”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan. Ilomiellä sun jäljessäs käymme teit isäin astumaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Kun puu on kaatunut, sen varjot ovat kadonneet

Kaikkea tulee ja koko ajan enemmän Kiinasta. Kaikki sähköautot ovat kohta kiinalaisia, eikä mitään huipputeknisiä laitteita pystytä tekemään ilman kiinalaisia komponentteja. Ostin kiinalaisia pikkuleipiä, kun olivat halvempia kuin viereisessä hyllyssä olleet suomalaiset. Kotona avasin paketin ja siinä oli kymmenen onttoa pikkuleipää, joiden kunkin sisällä oli kiinalaisia elämänohjeita ja ennustuksia.

Aikoinaan noudatin englantilaisten Hornimans-teepussien
narunpäässä olleen lapun sisältämiä neuvoja, nyt seuraan
kiinalaisia:


• Huomenna sinun pitäisi antaa muiden tehdä mitä haluavat.

• Voit voittaa jotain! Se on ilmassa.

• Hienoa, että jaksat sinnikkäästi kohti tavoitteitasi.

• Sinun tulisi matkustaa helpolla sydämellä ja positiivisilla odotuksilla.

• Ystävällisyyttäsi toista ihmistä kohtaan ei unohdeta.

• Tulet löytämään juuri ne vinkit ja neuvot, jotka auttavat sinua.

• Vahvuutesi tällä hetkellä on rauhallisuus.

• On juhlittava, kun siihen on tilaisuus.

• Jokaisella on oma totuutensa. 

• Tulet elämään pitkän elämän.


kari.naskinen@gmail.com

Kova, eristäytynyt, tyyni, tappaja

Otsikossa on englantilaisen kirjailijan D.H. Lawrencen luonnehdinta amerikkalaisen sielun ytimestä. Se on mottona kovan lännenelokuvan Hostilesin (2017) alkutekstien jälkeen. Scott Cooperin ohjaama elokuva on hellittämättömän tiukka kuvaus julmuudesta, tuskasta, katkerasta vihasta ja leppymättömyydestä, joka kuitenkin ymmärryksen kasvaessa voi ainakin hetkeksi muuntua jopa laupeudenteoksi.

Vaikka Donald E. Stewartin käsikirjoitus käsittelee henkilökohtaisia tunteita ja tapahtumia, ovat taustalla koko ajan intiaaneihin kohdistunut kansanmurha ja siitä seuranneet kostot. Eurooppalaisten kolonialistien tulo Amerikan mantereelle aloitti tappamisen, mikä sitten jatkui, kun villiä länttä valloitettiin aina vain lisää ja lisää, armeija siinä mukana. Coloradon suuri kultaryntäys ja valkoisten biisonienmetsästys johti intiaaniväestön tuhoamiseen tietoisesti naisia ja lapsia myöten.

Hostiles (vihamieliset) alkaa pienen comanchijoukon hyökkäyksellä New Mexicossa 1892 Rosalee Quaidin taloon, jonka intiaanit polttavat, tappavat Rosaleen miehen ja lapset; Rosalee onnistuu piiloutumaan metsään ja jää henkiin. Toisaalla Yhdysvaltain armeijan kapteeni Joseph Blocker karkottaa apassiperheen vankeuteen syrjäiseen Fort Berringeriin.

Alueelliset intiaanisodat ja vihamielisyydet ovat kuitenkin päättymässä ja rauhaneleitä viritellään. Elokuvan väkivaltaisten alkukohtausten jälkeen siirrytään ratsuväen linnakkeeseen, jossa cheyennepäällikkö Keltainen Haukka perheineen on ollut seitsemän vuotta vangittuna. Ratsuväen linnakkeen päällikkö on saanut presidentti Benjamin Harrisonilta määräyksen päästää syöpään sairastunut vanha intiaani vapaaksi ja saattaa hänet perheensä kanssa takaisin kotiin heimonsa maille Montanaan. Kapteeni Blocker saa lisää vihaa sisäänsä, koska hän joutuu saattojoukon johtajaksi pitkälle matkalle. Taustana on se, että Blocker ja Keltainen Haukka ovat vanhoja vihollisia vuoden 1876 isosta sioux-sodasta.

Christian Bale Blockerina on taas kerran erinomainen roolityö. Blocker on hurja äijä, jolla on ”sotalaukun verran syitä vihata villejä”. Hänellä on julma maine, sillä päänahkoja hänellä sanotaan olevan enemmän kuin Istuvalla Härällä. Everstiluutnantti George Custeriakin Blocker halveksii, koska tämä oli antanut intiaanien tappaa itsensä Little Bighornin taistelussa 1876. Matkaan kuitenkin lähdetään, ja lisää vihaa kertyy, kun saattue kohtaa palaneen talon raunioilla Rosaleen ja hänen teurastetut lapsensa. Blocker saa vettä myllyynsä johtamassaan retkuessa, johon siis kuuluvat kurkunleikkaaja Keltainen Haukka ja tämän ”paskiaisten ja narttujen lauma” sekä nyt myös Rosalee Quaid.

Rosamund Pike tekee häneltä näkemistäni elokuvista ensimmäisen hyvän roolin Rosaleena. Tätä ennen Rosamund Pike on ollut vain veistokselliset kasvot, joka silmät suurina on katsonut kameraan, nyt hän tekee täydellisen hyvän luonneroolin.

Perustellun loogisesti Hostiles kehittyy niin, että vaikka Blocker ei anna anteeksi, hän hoitaa tehtävänsä asiallisesti loppuun, jopa niin, että muutaman tielle tulevan valkoisen paskaläjän Blocker ampuu pois tieltä. Lisäksi tälle saattokeikalle tulee loppuvaiheissa mukaan murhasta syytetty sotilas, joka on vietävä tuomittavaksi seuraavaan kaupunkiin. Tämänkin tehtävän Blocker hoitaa niin kuin pitää, vaikka vanki ihmettelee intiaaniperheen hyysäämistä.

Kokonaisuudessaan hieno elokuva. Japanilainen Masanobu Takayanagi on jo tuttu kuvaajanimi, ja tässä hän on tehnyt komeaa työtä Arizonassa, Coloradossa ja New Mexicossa. Pitää myös mainita Max Richterin musiikki, joka täydentää surumielistä matkaa levottomasti, jollaisena matka eteneekin. Yhdessä vaiheessa se alusta tuttu comanchien joukkio ilmaantuu kiusaksi ja nyt Blocker päästää Keltaisen Haukan miehineen käsiraudoista auttamaan hyökkäyksentorjunnassa. Näin syntyy uudenlainen yhteys ja alkaa armon aika.

Armon saa intiaanipäällikkö, jota esittää vakuuttavasti Wes Studi, syntyperältään cherokeeintiaani. Tuttu mies monista elokuvista, alkaen Tanssii susien kanssa (1990), Viimeinen mohikaani (1992) ja Geronimo (1993). Vuonna 2020 hän sai Oscar-akatemian myöntämän kunniapalkinnon ensimmäisenä Amerikan alkuperäiskansojen edustajana. Tämä oli merkittävä huomionosoitus Hollywoodilta, jossa villin lännen filmit perustuivat pitkään siihen pinttymään, että intiaanit olivat ainakin ennen vain villejä rasisteja.

Humaanin Hostiles-elokuvan suurin tähti on kuitenkin Christian Bale, jonka esittämää kapteeni Joseph Blockeria kuvattaessa kysytään, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan. Kyllä muuttui, stoalaisesta tappajasta kasvoi oikea ihminen.

kari.naskinen@gmail.com

Yliopistot vastustivat, mutta Suomen paras tuli

Kun ammattikorkeakoulujärjestelmää alettiin 80-luvulla suunnitella, olivat yliopistoprofessorit huolissaan. Yliopistoissa ajateltiin, että nytkö on kehitteillä niille kilpailevia korkeakouluja, ja ne vastustivat koko uuden järjestelmän perustamista. Lahden ammattikorkeakoulu joka tapauksessa sai kokeiluluvan heti 1991 ja aloitti vakinaisena amk:na 1996. Jo kokeiluvaiheessa se oli arvioitu Suomen parhaaksi ammattikorkeakouluksi ja tilanne oli edelleen arka yliopistomaailmaan päin. LAMK rehtorina 1996 - 2003 toiminut Arvo Ilmavirta kirjoittaa LAMK:n juuri ilmestyneessä historiakirjassa, että ”suhde yliopistoihin oli pitkään hakusessa, lieneekö tuo vieläkään selvinnyt”.

Ilmavirta muistaa ensimmäisen palaverin Lahden yliopistoedustajien kanssa Paasikivenkadulla vanhan konserttitalon tiloissa, johon hän oli kutsunut heidät miettimään yhteistyömuotoja. Lahdessa oli toiminut Helsingin yliopiston sivupiste 70-luvulta alkaen. ”Olin kokouksen puheenjohtajana ja voi arvata, että tilanne oli kiusallinen”, kirjoittaa Ilmavirta.

Amk:n sisäisiäkin pulmia oli, kun terveydenhoito-, sosiaali- ja diakonia-ala eivät alkuun oikein ymmärtäneet laajaa monialaisuutta (näiden lisäksi tekniikka, liikeala, hotelli-, ravintola- ja matkailuala, taidetta, muotoilua ja viestintää).

Siitä ne asiat kuitenkin vähitellen alkoivat lutviutua, ja nyt Lahden ammattikorkeakoulu on nimensä muutettuaan osa Lappeenrannan - Lahden teknillistä LUT-yliopistoa (LUT = Lappeenranta – Lahti University of Technology). LAMK:n nimi muuttui, kun se viisi vuotta sitten yhdistyi Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa. Nimeksi tuli kummallinen LAB, joka ei ole lyhenne mistään englanninkielisestä nimestä, vaan koulu vain on LAB. Lahdessa tämä on vähän hankalaa, koska täällä ei osata D-kirjaintakaan lausua, joten täällä pitää B:tä sanoa aina tarkennukseksi pehmeäksi P:ksi. Ulkomaalaiset taas voivat ajatella LABia Labor Partyn lyhenteeksi; no eipä siinä mitään, kun Lahdessa työväenpuolue onkin suurin.

LAMK:n historiakirja 1991 - 2020 ilmestyi tänä vuonna, tekijöinä LAMK:n entinen tietopalvelujohtaja Sirkku Blinnikka, LAMK:n entinen lehtori, pääluottamusmies Olavi Palanne ja LUT:n suunnittelupäällikkö Marjo-Riitta Järvinen. Matkalla menestykseen -kirja on lähes 600-sivuinen, sivukooltaankin iso, asiaa paljon ja asioita valaisevia kuviakin paljon. Kirjassa opiskelijat, opettajat, johtajat ja muu henkilökunta muistelevat LAMK:n kehitystä.

Hyvän kehityksen ohessa on ollut myös toisenlaista., kuten rehtorina 2003-12 toiminut Risto Ilomäki kirjoittaa: ”Samana vuonna kun tulin Lahteen, tuli myös talousyllätys, johon en ollut lainkaan varautunut. LAMK oli opetusministeriön tulosmittareiden mukaan Suomen ykkös-amk, mutta sen talous oli konkurssin partaalla. Vuonna 2004 tuli lisää lunta tupaan. Amk-lakia muokattiin niin, että kulttuurialojen rahoitusta päätettiin vähentää vuoteen 2007 mennessä asteittain 30 %.”

Meikäläisen ulkopuolisen silmin olikin kurjinta, kun keväällä 2016 loppui opetus ammattikorkeakouluun kuuluneissa Lahden taideinsituutissa ja amk:n musiikkiteatterilinjalla. Lisäksi Muotoiluinstituutista lakkautettiin elokuva-ala, korumuotoilu ja vaatesuunnittelu. Näin oli opetusministeriö päättänyt ja perusteli kulttuurialojen supistamista alan kasvavalla työttömyydellä ja taiteilijoiden huonolla toimeentulolla. Toista mieltä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka taideinstituutin opinnäytetöiden näyttelyn avajajisissa 2013 sanoi, että ”me tarvitsemme taidetta. Taide ihastuttaa, välillä vihastuttaa. Taide antaa meille kaikille kuluttajille sisältöä. Se syventää meidän kokemuksiamme.”

PRESIDENTIN VENE LAHDESSA MUOTOILTU

Myös Tarja Halosen kanssa oli LAMK:lla tekemistä, sillä hänen presidenttikaudellaan tehty presidentin edustusvene Kultaranta VIII sai alkunsa Muotoiluinstituutin opinnäytetyönä.

Yksi taideinstituutista valmistuneista on Anssi Kasitonni, joka kirjassa sanoo luojalle kiitos, että oli osunut paikalle Lahteen opiskelemaan silloin, kun kaikki oli vielä niin hyvin kuin suinkin olla voi.

Taideinsituutin johtajana toiminut Antti Salokannel toivoo oman kirjoituksensa lopussa, että olisi kyllä pikkuhiljaa hyvä hetki saada kuvataideopetus takaisin Lahteen. Kirja oli varmaan jo painossa, kun tuli tieto, että LAB-ammattikorkeakoulun kuvataideopetus siirtyy Lappeenrannasta Lahteen. Lappeenrannassa taideporukat järjestivät tästä mielenosoituksen, jossa yhdessä Ylen uutiskuvassa näkyy plakaatissa teksti ”Pelastakaa taiteilijat Lahdelta”. Syksyllä 2025 uudet taideopiskelijat joka tapauksessa aloittavat Lahdessa.

LAMK:n musiikkiteatterilinjan yliopettajana toiminut Marietta Kunnas sen sijaan pysyy kaupunginteatterin johtajana Jyväskylässä, eikä tämän alan opetuskaan palaa Lahteen.

Vaikka lopettamispäätökset tehtiin Helsingissä, sanoo LAMK:n hallituksen entinen puheenjohtaja Kari Salmi kirjassa, että Lahden olisi pitänyt reagoida asioihin vahvasti. Näin ei vain haluttu tehdä. Antaa mennä. Kirjoituksessaan Salmi muistelee amk:n syntyvaiheita, joissa jo 1960-70-lukujen vaihteessa oli mukana merkittävästi kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen. Se oli sitä aikaa, kun esillä olivat pääasiassa suunnittelukoulutusta antavien insinööriopistojen perustaminen. Lahdessa tällainen esitys tehtiin Hiltusen johdolla. Sisällön kirjoitti pitkälti teknillisen opiston rehtori Osmo Moilanen. Insinöörikorkeakoulut eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta idea jäi elämään.

Lahdessa amk:n suunnittelu alkoi 80-luvun lopussa. Tärkeinä henkilöinä tässä Salmi mainitsee rehtorit Anna-Liisa Nurmelan ja Antti Hassin. Useita keskusteluja aiheesta käytiin myös yritysjohtajien, mm. Pekka Luhtasen ja Väinö Saarion kanssa. Alkuvuosina LAMK:n ylläpitäjä oli Päijät-Hämeen koulutuskonserni, 2010-luvulla LAMK yhtiöitettiin Lahden ammattikorkeakoulu Oy:ksi ja 2020 LAB:stä tuli LUT:n osa.

kari.naskinen@gmail.com