Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Jokainen ihminen on myös elokuvan arvoinen. Näin ei kuitenkaan nytkään ajatella ainakaan Saksassa ja Italiassa, joissa äärioikeistolaiset puolueet Alternative für Deutschland (AfD) ja Fratelli d´Italia (FdI) ovat nousseet suureen suosioon. Elokuvaohjaaja Vittorio De Sica sen sijaan tiesi jokaisen elämän olevan tärkeää ja teki Finzi Continin puutarhan (1970), jossa käydään läpi juutalaisvainojen alkamista Italiassa Mussolinin aikana 1930-luvulla. De Sica painottaa ihmisten samanlaisuutta poikkeuksellisella tavalla.

Professori Ermanno Finzi Continin juutalaisperhe asuu Ferraran kaupungissa oman puiston keskellä olevassa kartanossa, joka on ympäröity muureilla. Kun vallassa oleva puolue Partido Nacional Fascista (PNF) 1938 erottaa juutalaiset urheiluseurojen jäsenyyksistä, siirtyvät perheen kaksi lasta pelaamaan tennistä puistossa olevalla omalla kentällä, vaikka sen tiilimurskapinta onkin muhkuraisempi kuin tennisklubin kentällä. Heidän kaverinsakin alkavat käydä siellä pelaamassa. Seuraavaksi tulee kielto, etteivät juutalaisperheet saa pitää palvelijoita, eivätkä juutalaiset opiskelijat saa käydä yliopistojen kirjastoissa.

Tämä kaikki kerrotaan niin, että ihmisten samanlaisuus tulee korostetusti esille. Finzi Continin perheenjäsenet eivät ulkonäöltään eroa mitenkään muista italialaisista, päinvastoin näyttävät enemmänkin ”arjalaisilta”. Tätä samanlaisuutta täydentää perheen pojan Alberto Finzi Continin rooli, johon De Sica oli valinnut itävaltalaisen Helmut Bergerin. Valinta oli sillä tavalla huomiota herättävä, että edellisvuonna ensi-iltaan tulleessa Luchino Viscontin Saksassa ohjaamassa Kadotetuissa Berger oli esittänyt ison terästehtaan fasistisen omistajan ”kruununperillistä” Martin von Essenbeckiä. Viscontin elokuvan päätapahtumat ajoittuvat ”pitkien puukkojen yöhön” 30.6.1934, jolloin armeijan palveluksessa Obersturmführer Martin von Essenbeck päästää kaiken kieroutuneisuutensa irti. Tuona yönä Hitler murhautti puolueensa NSDAP:n koko vasemmistosiiven ja lopetti sosialismista puhumisen.

Tällä kaikella De Sica todennäköisesti halusi osoittaa, että ihminen on aina ihminen, jota ei hänen mielipiteidensä, uskontonsa, ihonvärinsä tai muiden oleellistenkaan tekijöiden takia saa kohdella väärin. Vaikka Italiassakin meno oli kovaa, niin saksalaisen natsismin kaltaista suurkansanmurhaa siellä ei saatu aikaan – tai ei ehditty, sillä Italia joutui Saksan vallan alle vasta 1943. Ennen toista maailmansotaa Italiassa oli noin 500 000 juutalaista, joista surmattiin noin 8000.

Elokuva on tavallaan hienostunut. Väkivaltaa ei näytetä, mutta rasismi ja henkinen painostus tulevat ankaralla tavalla esille. Elokuva perustuu Giorgio Bassanin osaksi omaelämäkerralliseen romaaniin vuodelta 1962 ja se sai Oscarin vuoden parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana.

Kirjallisuus tulee esille silläkin tavalla, että toisen juutalaisperheen poika käy tapaamassa veljeään Grenoblessa, johon tämä on päässyt opiskelemaan, ja siellä tulee puheeksi myös Primo Levin oleminen parhaillaan Grenoblessa. Tämä toinen perhe on mukana tarinassa siksi, että sen Giorgio-poika on rakastunut Micól Finzi Continiin. Primo Levi oli paennut rajan yli Ranskaan, kun opiskelu Torinon yliopistossa oli käynyt mahdottomaksi ja fasistit olivat jo perässä. Saksalaiset kuitenkin miehittivät Grenoblen 1943 matkalla Italiaan, ottivat Levinin kiinni ja veivät Auschwitziin helmikuussa 1944. Siellä hän oli 45 päivää, kunnes puna-armeija tuli ja vapautti Auschwitzin. Pian tämän jälkeen Levi kirjoitti muistelman näistä kokemuksistaan: Tällainenko on ihminen (1947). Saksan keskitysleireillä tapettiin 650 italialaista.

kari.naskinen@gmail.com