Kuka haastaisi Jumalan oikeuteen?

Enkeleitä vielä on, mutta Jumala on jo häippässyt Taivaasta huitsin Nevadaan, käy ilmi Kansallisteatterin näytelmässä Angels in America. Tony Kushnerin kirjoittama näytelmä sijoittuu 80-luvun puoliväliin, jolloin Reagan oli presidenttinä; nyt edessä ovat vaalit runsaan viikon kuluttua ja hyvin mahdollista on, että Trumppi valitaan presidentiksi jo toisen kerran. Valitaan tai ei, tilanne pysyy jokseenkin samanlaisena kuin Reaganin aikana. Enkeleistä ei ole avuksi, ja kuten näytelmän loppupuolella kysytään, kuka haastaisi Jumalan oikeuteen siitä, ettei ole pätkääkään huolehtinut ihmisten asioista. Ei Amerikka eikä maailma mihinkään ole muuttunut.

Vain Trumpilla olisi periaatteessa kanttia haastaa vaikka Jumalakin oikeuteen, ja suoraan Korkeimpaan oikeuteen, koska siellä tuomareina ovat Trumpin edelliskaudellaan nimittämät kaverinsa. Tämä ei kuitenkaan käy, koska evankelikaalipää Trump itse on Raamatun elävä mainosmies.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, sillä näytelmässä sanotaan, että ”te ette ole nähneet mitä on tulossa, olette nähneet vain sen minkä te pelkäätte tulevan”. Demokratia, suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat menneet huonompaan suuntaan, eikä rasismi ole pätkääkään laimentunut, kun äärioikeistolaisuus on kasvamaan päin jokseenkin koko läntisessä maailmassa. Näytelmän yhteydet tämän päivän ilmiöihin ovat siis ilmiselvät.

Jo 1985 esillä oli ja on näytelmässäkin otsonikerroksen aukkojen suurenemininen Etelämantereen yllä. Nyt ilmastonmuutos on muuttunut ilmastokriisiksi, mutta viis siitä, voittaessaan vaalit Trump panee jarrut päälle ja kaikenlaiset ilmastohömpötykset lopetetaan lain uhalla. Homolainsäädännössä voi käydä niin, että homot kuskataan Guantanamoon. Ohjelmalehtisessä muistutetaan yhtä takavuosien tapahtumaa Suomessakin, kun kansanedustaja Maija-Liisa Lindqvist (Kesk) sanoi homoparien rekisteröintiä käsitelleessä eduskuntakeskustelussa, että ”seuraava vaihe olisi, että voisi elää vaikka sian kanssa”.

Meille vanhemmille katsojille näytelmä ei mitään uutta tarjoa. Kyllä me hyvin muistamme Reaganin ja Thatcherin aikojen karmeudet, lisäksi muistamme aidsin, joka näytelmässä on keskeistä sen liittyessä homofobian valtavaan esille tulemiseen. Nyt tämä seksuaalisuutta koskeva polemiikki on entisestään monimutkaistunut. Ohjelmalehtisessäkin on yhden näyttelijän nimi Aksa Korttila, joka vasta esityksen aikana osoittautuu naiseksi. Kansallisteatterin yksi ohjaaja puolestaan on Akse Pettersson, joka on mies. Minäkin sain tällä viikolla sähköpostia elokuvayhtiöltä, joka kertoi kohta teattereihin tulevasta dokumenttielokuvasta Anneli Saulista, ja viestin allekirjoitttajana oli ”Santtu Nikula (she)”.

Näytelmässä on homoja, yksi kaappihomomormoni Utahista ja lakimies Roy Cohn (1927 - 1986), joka sanoo olevansa aito hetero, mutta tykkää silti välillä paneskella miesten kanssa. Näin oli ollut oikeassakin elämässä, jossa Cohn kuului Nixonin ja Reaganin lähipiireihin sekä ehti olla myös Trumpin neuvonantajana ja juristina tämän aloitellessa liikemiesuraansa. Cohnin muita asiakkaita olivat mm. Aristoteles Onassis ja useat mafiapomot. Ennen näitä vaiheita Cohn oli ollut avustamassa kuulusteluja Joseph McCarthyn kommunistivainoissa. Julkisessa keskustelussa Cohn asettui homojen oikeuksia vastaan, mutta niin siinä sitten kävi, että hän itse kuoli aidsiin.

Cohn edustaa myös valkoisen rodun ylivoimaista paremmuutta ja on viimeisinä päivinään sairaalan letkuissa kuin persupotilaat keskussairaaloissa: eikö tänne vittu saa suomalaisia hoitajia, kun täällä on vain näitä kummallisia tyyppejä jostain Taigapurista?”

Cohnia eivät näytelmässä pelasta kuolemalta edes miljoonilla suhmuroidut lääkkeet, joista olisi apua 100 000 muulle potilaalle. Näinhän tilanne muutenkin kehittyy, kun yksityinen terveydenhuolto on noussut poliittisessa ajattelussa julkisen terveydenhoidon ohi. Lopulta käy niin, että kuntien ja valtion kustantama erikoissairaanhoitokin häviää kilpailun ja sen heikoille harteille jäävät vain köyhimmät, joilla ei ole varaa parempaan. Raha ratkaisee elämän ja kuoleman kysymykset.

Linda Wallgrenin sovittama ja ohjaama näytelmä kestää neljä tuntia, mutta onneksi alkuperäisestä versiosta (1991) on karsittu pois kolme tuntia. Kyllä asia selväksi tulee, mutta näköjään näytelmän yllättävän kova maine on tehnyt tästä Kansallisteatterin pienen näyttämönkin esityksestä ylimainostetun ja -kehutun. Näyttelijät kyllä vetävät rankat roolinsa erinomaisesti, etenkin Cohnia esittävä Timo Tuominen. Naispuolisen enkelin Inke Koskisen ilmestyminen katon läpi on tietenkin yksi kohokohta, varsinkin estyneen Jumalan sanansaattajan ilmoittaessa itsensä ”himon tihentymäksi ja lihan painovoimaksi” - olisi voinut Thomas Pynchonia siteeraten kehua itseään myös painovoiman sateenkaareksi.

kari.naskinen@gmail.com (he)