Idän ja lännen välissä on pohjoinen, sanoo Siegfried Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho. Brünnhilde tuodaan Gibichungin linnan hoviväelle esiteltäväksi häkissä, ja samanlaisia kalterikuvia nähtiin viime vuosina Aleksei Navalnyista. Wagnerin neliosainen Nibelungin sormus on juuri sellainen ooppera, josta voi halutessaan vetää suoria linjoja sekä nykypäivän maailmaan että sen tulevaisuuteen. Varsinkin viimeisessä osassa tällaista symboliikkaa on, jos varsinkin ohjaaja tätä puolta on korostanut. Jumalten tuhossa jumalat vaipuvat jonnekin hämärään, mutta lopun musiikissa soi aikaisemmin kuultu rakkauden teema – ehkä ihminen ei kuitenkaan tuhoudu ilmastonmuutoksesta ja sodista huolimatta. Sekin pitää ottaa huomioon, että vaikka se kultainen sormus on jonkinlainen vallan merkki, se on oopperatetralogian alussa ilmi tulevasti nimenomaan rakkauden pantti.
Kansallisoopperassa nyt menevässä Jumalten
tuhossa on
vähemmän nykymaailmaan viittavia elementtejä kuin kolmessa
ensimmäisessä osassa. Hyvä näin, koska ooppera taidemuotona elää
kyllä hienosti ilmankin, että esitykset aina sidotaan johonkin
moderniin ja omaan aikaamme. Sitä paitsi tämän tuotannon
erityishuomion
voi nyt kiinnittää
Brünnhilden roolin laulavaan
Johanna Rusaseen,
eikä tarvitse pohtia, onko tässä nyt kysymyksessä maailman
pelastaja vai tuhoaja. Johanna Rusanen on nimittäin
Jumalten tuhon
tähti.
Olin
aikaisemmin nähnyt Kansallisoopperan Brünnhildeinä
amerikkalaisen
Susan
Marie
Piersonin
(2001 ja 2004) ja
englantilaisen Catherine
Fosterin
(2011) sekä
Metropolitanista elokuvan välityksellä amerikkalaisen
Deborah
Voigtin
(2012).
He
kaikki ovat suuren luokan sopraanotähtiä, ja nyt Johanna Rusanen
asettuu samaan sarjaan Brünnhildenä, joka on oopperakirjallisuuden vaativin sopraanorooli. Kansallisoopperan
tämänkertaista ”Ringiä” en nähnyt paikanpäällä, mutta
oopperan Stage24-suoratoistopalvelusta
ja
hyvillä
kuulokkeilla sain erinomaisen käsityksen Johanna Rusasen
lopullisesta noususta suomalaisten oopperasopraanojen
kärkeen.
Pitkän ja laulajalle varmaan raskaan esityksen päätteeksi Brünnhilden voimakas loppumonologi Wagnerin
”taivaallisen” kauniin musiikin kanssa on täydellisen hieno
esitys Johanna Rusaselta. Siinä hän ikään kuin uhraa itsensä ja
jättää testamenttinsa tuleville sukupolville. Eikä enää ole
merkitystä kullalla eikä muilla ylellisyyksillä, vaan ainoastaan
rakkaus voittaa, jos voittoa halutaan.
Vähän
tarpeettomasti Anna
Kelon ohjauksessa
kuitenkin tätä rakkauspuolta korostetaan yhdessä
kohtaa myös
halvalla ”panoepisodilla”,
vaikka vaatteet päällä pysyvätkin. Tällaiseen ratkaisuun tosin
löytyy eväät Saksan kansalliseepoksesta Nibelungeinlaulusta,
jossa
Brünnhilde sallii kuninkaan tehdä itselleen mitä mielii ja suostuu
aina herransa intohimon paloon. Niin siinä voimatkin menevät
Brünnhildeltä, että kuningas saa mielin määrin häntä
armastella.
Wagner itse ei librettoonsa tällaista
sisältöä kirjoittanut. Jo niihin aikoihin Wagner koki, että
taiteessa on menty moraalittomuuksiin, syinä pitkästyneiden
viihdyttäminen ja rahan ansaitseminen. Suomen parhaisiin
Wagner-tuntijoihin kuuluva
Pekka
Asikainen
kirjoittaa, että kirjoituksissaan Wagner toisteli ”taiteen
rappiotilaa ja halusi tuoda tilalle taiteen, jonka tarkoitus olisi
kasvattaa ja kohottaa ihminen arkipäivän vallan- ja omaisuudenhimon
yläpuolelle” (Nibelungin
sormus – Richard Wagnerin apokalypsi, Suomen
Wagner-seura 2023). Tämän kirjan takannessa Johanna Rusanen sanoo,
että tämä Ringin täydellinen pikkujättiläinen kannattaa
jokaisen Ringin rooleja opiskelevan laulajan ehdottomasti lukea.
Johanna Rusasen seuraava oopperatapaus on Uljas Pulkkiksen säveltämä Tove Teuvalla, joka saa kantaesityksensä Korsholman musiikkijuhlilla elokuun alussa. Tapahtumat ja teema kietoutuvat Tove Janssonin ainoan sakraaliteoksen, Teuvan kirkon alttaritaulun Kymmenen neitsyttä, ympärille.
kari.naskinen@gmail.com