Lahtelaisten edunvalvonta ei läheskään
aina ole ollut tyydyttävää. Lahti-seuran tällä
viikolla ilmestyneessä
jäsenlehdessä entinen kaupunginjohtaja Kari
Salmi kirjoittaa
mielenkiintoisesta hankkeesta rautatien rakentamiseksi Lahden ja
Tampereen välille (Hollolan
Lahti 3/2023).
Valmiina oli 1800-luvun
lopulla jo
12 kilometrin matka Tampereelta Kangasalle ja sitten
alettiin
selvittää radan jatkamista edelleen Lahteen. Tuossa vaiheessa Lahti
oli jo merkittävä junapaikkakunta,
sillä Riihimältä Lahteen ja edelleen Pietariin oli rata
vihitty
käyttöön keisari
Aleksanterin II:n
nimipäivänä 11.9.1870. Kangasalan - Lahden ratahanke kuitenkin
lässähti, kun sitä varten järjestettyyn kuntakokoukseen
Tampereelle joulukuussa 1912 eivät Lahden edustajat menneet
”sattuneiden esteiden” takia. Muut olivat edustettuina: Tampere,
Kangasala, Hauho, Koski H.l., Lammi ja Sahalahti.
Kari
Salmi on Historian ystäväin liiton puheenjohtaja, joka nyt on
löytänyt rata-asiaa koskevan selvityskirjan
Rautatie Tampereelta Kangasalan kautta Lahteen,
painettu 1913 Lahden kirjapaino- ja sanomalehti-osakeyhtiössä
Rautatienkadun
ja Loviisankadun kulmassa.
Parissa muussakin kirjassa asia on esillä ja käy ilmi, että
voimakkaimmin
ratahanketta pyrki ajamaan Tampereen kauppaseura. Lahdessakin asia
tietenkin kiinnosti ja sitä varten perustettuun rautatievaliokuntaan
nimettiin apteekkari Hjalmar
Fellman,
insinööri J.
Th. Lindroos,
pormestari Otto
Lyytikäinen,
toimittaja F.O.
Viitanen
ja
kaupunginvaltuuston puheenjohtaja
Oskar
Nordqvist ja
kaupungininsinööri
Kaarlo
Tawast.
Jo 1898 oli keisarillinen
Suomen senaattikin
käsitellyt
asiaa ja perustanut rautatiekomitean tutkimaan Kangasalan - Lahden
rautatien taloudellisia edellytyksiä. Ehdotetulla radalla katsottiin
olevan monta hyvää puolta, mutta hanke ei vielä silloin
vaikuttanut täysin kypsyneeltä. Vuonna 1900 tehtiin anomuksia radan
rakentamiseksi pappis-, porvari- ja talonpoikaissäädyssä, mutta
asia ei edistynyt.
Lahtelaisten väliin jättämän
kuntakokouksen jälkeenkin tekivät
suomalaisen
puolueen
kansanedustajat Kalle
Kaakko-oja
ja
E.S.
Yrjö-Koskinen anomuksen
uuden radan aikaansaamiseksi, mutta eduskunta päätti, ettei se
tuossa vaiheessa ota uusien rautateiden rakentamista koskevia
anomuksia käsiteltäväkseen. Näin hanke vähitellen hiipui, vaikka
tamperelainen
kartanonomistaja, insinööri ja Tampereen Kone ja Terä Oy:n
osaomistaja
Elis
Waldens koetti
pitää sitä eri tavoin hengissä.
Kuvassa
on Kangasalan rautatiesema, jonne junat alkoivat Tampereelta liikkua
1882. Sotien jälkeen maantieliikenne muodostui kuitenkin
tehokkaammaksi, eikä Kangasalan aseman tienoille muodostunut kylä
kovin isoksi kasvanut. Vuonna 1964 asema alennettiin pysäkiksi ja
liikenne loppui kokonaan 1990-luvulla.
Kari
Salmi lainaa Elis Waldensin selvityksestä monia hyviä puolia, joita
tällä Hämeen poikkiradalla olisi ollut: ”Harvassa
ratasuunnitelmassa ovat yhtyneet niin kaikin puolin onnelliset
edellytykset kuin tässä suunnitelmassa. Rata ei tulisi ainoastaan
olemaan tiheään asutun maakunnan paikallisena liikesuonena ja
suuren kauppakaupungin vetomagneettina, vaan sillä tulisi olemaan
suuri merkitys ja vaikutus koko maan rautatieverkossa.”
Rata
linjattiin piirustuksissa pitkin Kangasalan ”harjurannaksia”
Pälkäneen kirkonkylän, Hauhon, Tuuloksen, Lammin ja Hollolan
kautta Lahteen. Näin
radan varteen olisivat tulleet kunnat kansakkaine kylineen ja
vainioineen. Suurimmat hyötyjät olisivat Waldensin mukaan olleet
kuitenkin Tampere ja Lahti, joka ”olisi maantiteellisen asemansa
kautta Itä- ja Länsi-Suomen tärkein kosketuspiste ja sen merkitys
liikepaikkana Loviisan ja Heinolan ratain valmistuttua yhä tulisi
nousemaan ja se olisi rautatiepolitiikassamme ensiluokan
paikkoja”.
Ennen kaupungiksi
tuloaankaan
Lahti ei kutenkaan ollut täysimittaisesti innostunut
hankkeesta.
Tämän paljastaa se, että 1898 pidetyssä kuntakokouksessa
Pälkäneellä ei Hollolan Lahden edustajia ollut, vaan siellä asiaa
resuneerasivat Tampere, Kangasala, Pälkäne, Hauho, Tuulos, Lammi,
Sahalahti ja Hämeenlinna. Hollola oli kyllä kutsuttu, mutta se ei
ollut noteerannut kutsua. Tässä
kokouksessa vain Hämeenlinnan edustaja vastusti hanketta, koska
heidän mielestään olisi mieluummin rakennettava rata
Hämeenlinnasta Jyväskylään.
Tampereen
- Lahden radan torjuminen kuuluu siihen menettelytapaan, jossa
poikittaisliikenteen olosuhteita ei
edelleenkään
hoideta kunnolla. Tästä on lähimpänä esimerkkinä valtatie 12
varsinkin osuudella Tampere - Kouvola. Kysymys on valtakunnantason
ajattelusta liikennepolitiikassa, mutta kertoo myös paikallisen
edunvalvonnan heikkoudesta. Pirkanmaan, Hämeen ja
Kaakkois-Suomen kansanedustajien (49)
olisi yksissätuumin hoidettava vt 12 kuntoon. Lahdessa ei hyviä
edunvalvojia ole ollut sitten Teemu
Hiltusen ja
Kari Salmen – tai jotkut ovat kyllä
sitä
mieltä, että Pekka
Timonen oli
toimelias
nimenomaan tällä sektorilla.
kari.naskinen@gmail.com
New Yorkissa oli 1930-60-luvuilla viisi
vaikutusvaltaista mafiaperhettä, kaikki italialais-amerikkalaisia.
Yksi niistä oli Joseph
Bonannon johtama
rikollisorganisaatio, joka aikaisemmin tunnettiin Salvatore
Maranzon perheenä,
mutta kun Maranzano murhattiin, sai Bonanno suurimman osan Maranzanon
mafiatoiminnoista. Tämä jako tapahtui, kun ”Lucy”
Lucianon johdolla
pidettiin mafiaperheiden komission perustamiskokous. Bonannon
rikollisperheestä kertoo Michel
Pouletten ohjaama
elokuva Bonanno:
A Godfather´s Story (1999).
Hyvässä
elokuvassa
selitetään
asiallisesti kummisetäinstituution
syntyjä syviä, jotka perustuvat sisilialaisiiin
perinteisiin.
Kummisedät
ovat ikään kuin lain yläpuolella. Tämän järjestelmän perusteet
ovat selitettyinä jo Niccolo
Macchiavellin kirjoissa,
ja tämä mainitaan myös Bonannon omaelämäkerrassa A
Man of Honor, samoin
Mario
Puzon Kummisetä-romaanissa.
Macchiavellin ”Prinssi” ei ole vain lain yläpuolella, vaan hän
on myös lain lähde, joka rakentaa poliittista sekä
yhteiskunnallista järjestelmää
ja
järjestystä. Mafiassa kummisetä on luokka- ja sukurajatkin
ylittävä hallitsija, mikä
käy ilmi siinä vaiheessa, kun mafioso ryhtyy oikeasti jonkun
sukulaisen tai tuttavan pienelle lapselle.
Pouletten
elokuva
noudattelee tosielämän tapahtumia toisin kuin Mario Puzon
ja
Francis Ford Coppolan Kummisedät,
joissa
Vito Corleone on keksitty hahmo, joskin ilmeisen sujuvasti
oikeanlaisiin olosuhteisiin ja rikoksiin
istutettuna. Bonanno
poikkeaa
Corleonen perheen tarinasta siinäkin, että se sisältää varsin
vähän viihdeväkivaltaa. Rikollinen toiminta murhineen ja
kaikkineen tulee selväksi ilman jatkuvaa räiskintääkin. Tästä
viihde-elementin puuttumisesta johtuu, ettei Pouletten erinomainen
elokuva päässyt teatterilevitykseen, vaan päätyi televisioon ja
dvd:lle.
Joseph Bonanno oli
antifasisti, perusti kerrostalon kellariin tislaamoon, yritti
vastustaa huumeiden ottamista mafiabisnekseen ja
tuli kuuluisaksi varsinkin
siitä,
että yritti sivuuttaa komission muita johtajia, kun
antoi
peräti murhatoimeksiantoja, mutta
epäonnistuttuaan joutui ahtaalle ja katosi muutamaksi vuodeksi maan
alle Kanadaan
60-luvun puolivälissä. Kun Bonanno palasi, päästiin vihdoin
laihaan
sopuun
ja Bonanno pakotettiin
jäämään
eläkkeelle
63-vuotiaana
ja
muuttamaan
Arizonaan, jossa
kuoli 97-vuotiaana 2002.
Joseph
Bonanno oli Kennedyn
perheen
hyvä ystävä, varsinkin presidentin isän Joseph
Kennedyn kanssa.
Pojat eivät niinkään olleet hyvää pataa Bonannon kanssa ja
varsinkin Robert
Kennedy ihmisoikeusasioineen
ja mafiavastaisuuksineen oli mustalla listalla. Elokuvassa ei kovin
tarkkaan oteta esille veljesten murhia, mutta sellainen teoria
heitetään, että mafiakontakteista tunnettu Jack
Ruby pantiin
ampumaan Lee
Harvey Oswald,
jotta tämä ei ehtisi paljastaa kaikkia asioita. Sekava
vyyhti, johon ei lopullista selvyyttä saada.
Elokuvan
käsikirjoitus perustuu Joseph Bonannon pojan Salvatore
”Bill”
Bonannon kirjaan
Bound
by Honor: A Mafioso's Story (1999).
Elokuvassa
eri-ikäisiä Bonannoja esittävät Zachary
Bennet, Tony Nardi, Costas Mandylor ja
Martin
Landau.
Joseph
Bonanno on tuttu mies muistakin elokuvista. Sopranos-sarjaelokuvan
yhdessä jaksossa (2006) Eugene Pontecorvo ilmoittaa haluavansa jäädä
eläkkeelle ja perustelee, että pääsihän Bonannokin eläkkeelle.
Boardwalk
Empire -sarjan
viimeisessä jaksossa (2014)
Bonanno istuu kokouksessa, jota Luciano
johtaa, kun mafiakomissiota perustetaan. Samoin
hän on tv-sarjassa Godfather
of Harlem (2019).
Martin
Scorsesen elokuvassa
The
Irishman
Bonanno
ei ole mukana muuten kuin yhdessä puhelinkeskustelussa.
kari.naskinen@gmail.com
Toinen
mummoni
sanoi viimeisinä
vuosinaan usein:
”En minä varmaankaan
ensi
joulua näe.” Vaikka
joulu on suuri ilon juhla, on siinä aina tällaista surunkin
vivahdetta. Johan tämä lähtee siitä, että vaikka Jeesus-lapsi
syntyi jouluna, niin tiedämme samalla,
että 35-vuotiaana Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin
jne.
Ihmisillä on todellisia ystäviä yleensä aika
vähän. Minulla oli muutama vuosi sitten neljä. Kesällä 2022
ystäväni Jukka
Kulmala sanoi
Lahdessa käydessään, että nähdään jouluna, jos vielä elää.
Ei nähty, sillä jouluviikolla vuosi sitten Jukka kuoli vaikean ja
pitkän sairauden väsyttämänä. Enää ei Jukka tullut
jouluaattona tai aatonaattona käymään ja tuomaan perinteistä
joululahjaa, joka edellisillä kerroilla oli ollut Marguerite
Durasin Hiroshima,
rakastettuni, Frank
Sinatran elämäkertakirja
ja
Bernardo
Bertoluccin kaksiosainen
dvd 1900.
Jukka
Kulmala oli Rytmiradion johtaja ja Hockey Reippaan vetäjä. Radio ja
jääkiekko meidät myös yhdisti. Eikä ystävyys mitenkään
vähentynyt Jukan muuttaessa Mikkeliin. Pari kertaa vuodessa
tapasimme ja pitkissä puheluissamme käsittelimme perusteellisesti
Giuseppe
Tomasi di Lampedusan ja
Luchino
Viscontin Tiikerikissaa,
Donald Trumpin
politiikkaa, SM-liigan sarjajärjestelmän hyviä ja huonoja puolia
sekä
Lahden
keskustan
kehittämismahdollisuuksia,
koska Jukan ideapaja oli väsymätön.
Formula-ykkösiä
kävimme katsomassa Estorilissa ja Imolassa. Kerroin, että jos minun
kaksoseni olisivat poika ja tyttö, heidän nimikseen olisi 1976
annettu Niki ja Laura. Koska
tuli kaksi
tyttöä,
meni nimisuunnitelma
uusiksi. Muutama vuosi myöhemmin Jukka sai pojan, kysyi minulta,
arvaatko minkä nimen olivat antaneet. En heti hoksannut, mutta
tietenkin poika oli ristitty Nikiksi, ja
naurua riitti.
Joulu
on paras. Näiden
päivien aikana tehdään tiliä menneestä vuodesta, mikä mennyt
hyvin, mikä ei. Joulu on kuin jonkinlaisen
välitodistuksen
antaminen itselleen. Joulu on tärkein
pilari vuodenkierrossa. Kirkonkellojen soiton kuuluminen jouluaamuna
on kuin ilmoitus siitä, että pilari on pystyssä ja elämä jatkuu.
Niistä
neljästä ystävästäni poistui täysin
yllättäen jo neljä
vuotta sitten aatonaattona
tennis-, keilailu- ja oopperaharrastuskaverini Mikko
Ojajärvi,
joka ennen eläkkeelle siirtymistään oli toiminut
liikenneministeriön infrastruktuuriyksikön päällikkönä.
Pohdinnat
yhtä laaja-alaisia kuin Jukka Kulmalan kanssa. Vielä
on kuitenkin kaksi hyvää ystävää jäljellä.
En
vienyt kynttilöitä Jukan enkä Mikon haudoille, kun
ne ovat aikana kaukana, mutta
Jyväskylään
ajoin isän
ja äidin haudalle. Samalla tuli mieleen Niskavuoren vanhan emännän
Loviisan ovensuussa antamat hyvästit asiat pilanneelle Aarnelle:
”Älä tule haudallenikaan” – sitten hetken kuluttua: ”Tule
sittenkin.” Joulu
on myös anteeksiannon aikaa.
Joulu voi olla myös
virheiden korjaamisen aikaa. F.E.
Sillanpään Miehen
tiessä Vormiston
Anna sanoo lopussa Ahrolan Paavolle: ”Sinä tulit sittenkin.”
Paavo oli joutunut menemään järkiavioliittoon Jaskarin
Annin
kanssa, mutta kun Anni kuoli, meni Paavo tapaamaan
nuoruudenrakastettuaan Vormiston Annaa. Maassa
rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Ei vain toteudu kaikkialla
maailmassa, kuten
Iisakki
Kiemunki toteaa
jouluviikon Demokraatti-lehdessä kirjoittaessaan Putinista
ja Trumpista:
olisi mukava levittää tässä joulun alla ilosanomaa ja toivoa
rauhaa itse kullekin säädylle, mutta taitaa olla niin, että lienee
syytä viettää joulua kuin viimeistä ikään.
Koska
aiemmin tällä jouluviikolla kirjoitin Seiska-lehdestä,
niin kevennänpä tätäkin juttua tutuilla nimillä. Rytmiradion
(1987-99) toimittajia olivat mm. Samuli
Aaltonen, Matti Eve, Joni Heinonen, Ari Hukkanen, Hanski Kinnunen,
Antero Mertaranta, Jaana Pelkonen, Ivan Puopolo, Mikko Tuomikoski ja
Marcus
Ziemann.
Hockey Reippaan parhaat
pelaajat
olivat Kari
Eloranta, Matti Hagman, Marko Jantunen, Erik Kakko, Toni Koivunen,
Erkki Laine, Janne Laukkanen,
Erkki
Mäkelä, Toni Sihvonen, Jaromir Sindell ja
Oldrich
Valek.
Sellainenkin
anekdootti vielä, että Jukka Kulmalan kanssa suunnittelimme
aikoinaan pienen Art house -elokuvateatterin perustamista. Koska
Rytmiradio toimi kauppakeskus Triossa, istuskelimme joskus
Cumuluksessa ja kerran pyysimme mukaan Trion silloisen johtajan,
kiinteistöneuvos Harri
Sepän,
jolle esittelimme suunnitelmamme. Tehtiin paperille
tilavuokrasopimuskin, jossa elokuvateatterin nimi oli tietenkin Trio
Bravo. Avajaisviikon
ohjelmakartta jäi vielä laatimatta.
Joululevyjen
kuuntelemisen aloitin tänään aatonaattona tunti sitten ja ensimmäiseksi soitin
Sulho
Rannan ja
Viljo
Kojon Taas
kaikki kauniit muistot, esittäjinä
hyvä kaverini Ari
Mannelin ja
Kimmo
Parviainen.
kari.naskinen@gmail.com
Prinssi Harry
sanoo
The
Crown
-sarjaelokuvassa
äitiään Dianaa
jahdanneita
paparazzeja pohjasakaksi. Matti
Nykäsen surullisista
loppuvuosista kertoneessa dokumenttisarjassa kävi ilmi, että
Nykänen tavallaan tarvitsikin sitä julkisuutta, jota varsinkin
Seiska-lehti
hänelle antoi. Seiskan toimittaja
Kai
Merilä
oli Nykäsen hyvä kaveri 17 vuoden ajan tämän kuolemaan asti.
Monen
ohjelmassa haastatellun mukaan Nykänen oli tullut niin
riippuvaiseksi julkisuudesta, vaikka osa jutuista oli hyvinkin
paskamaisia, että hän kaipasi juttuja, jos niitä ei ollut
muutamaan viikkoon ollut. Jotain hyvin pahaakin oli silti tässä
Nykäsen ja Merilän yhteistyössä ollut, koska Matin äiti kielsi
Merilää tulemasta poikansa hautajaisiin.
Tämä on erikoinen journalismin muoto. Elämä
on laiffii -sarjan
perusteella Merilä oli Seiskan
palkkalistoilla
vain tehdäkseen juttuja Nykäsestä. Tämä tietenkin kannatti,
sillä Nykänen kansikuvassa lisäsi joka kerta merkittävästi
lehden irtonumeromyyntiä. Edelleen Seiskan
lukija-
ja selaajamäärät ovat korkeita, tilaajia 187 000 ja lukijoita 1,3
miljoonaa.
Kun 80-luvulla olimme Matti
Turpeisen ja
Erkki
Rautiaisen kanssa
Lehtimiehet Oy:n palveluksessa tehden
4-5 vuotta Lahtiset-kaupunkilehteä,
tutustuin
myös Urpo
Lahtiseen.
Kerran hän kutsui vieraakseen Ylöjärvellä olevaan Villa Urpoon,
jossa hän ison
nykytaidekokoelmansa lisäksi esitteli
ajatuksen uudenlaisen julkkislehden perustamisesta. Sen toimitus tehtäisiin
Pasilaan tv-yhtiöiden tiloihin ja minua hän ehdotti
lehden päätoimittajaksi, koska olimme Lahdessa saaneet mainetta
jonkinasteisin sensaatiolehden tekijöinä. En kovin vakavasti
suhtautunut ideaan, mutta vierailu kuvasi hyvin tilannetta, jossa
Lahtinen jo vuosia ennen 7
päivää lehden
-aloittamista suunnitteli tämäntyyppisen lehden
perustamista.
Hymy-lehteen
tein noihin aikoihin muutamia juttuja, ja Lahtisen kanssa
keskustelimme sen alan liiketoiminnasta. Hän
kertoi, että raastupatapaukset
kunnianloukkauksista, siveettömyydestä ym. olivat yleensä plussaa
bisnekselle. Sakot nimittäin olivat sen verran pieniä, että lehden
kasvanut myynti tuotti moninkertaisesti enemmän.
Nämä
oikeudenkäynnit tapahtuivat Mikkelissä, koska painovapauslain
mukaan tuomioistuin on aina siellä, missä lehti on painettu. Hymyn
painopaikka
oli Mikkelissä, jossa Lehtimiehillä ja A-lehdillä oli yhteinen
painotalo Helprint Oy. Jos esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomat joutuisi
käräjille, istuttaisiin oikeuden eteen nykyisin
Kouvolassa.
Seiskan
lisäksi
on tanskalaisella Aller Medialla Suomessa Katso-lehti,
joka ei enää ole pelkkä tv-lehti, vaan osaksi samanlainen
julkkisjuorulehti kuin Seiskakin,
mutta
ei yhtä puhdasoppinen. Kanava-lehti
taas on toisenlainen, siinä yhteiskuntatieteiden tohtori Markku
Koski kirjoitti
äskettäin 8-sivuisen analyysin Seiskasta,
jonka
seurannassa ovat laulaja- ja Big Brother -tähtien lisäksi myös
poliitikot. Varsinkin Sanna
Marinin pääministerikausi
pani julkisuuden kirjat sekaisin, sillä hän on ihanteellinen tapaus
juoruilun logiikan kannalta.
Koski ihmettelee, ettei
tällaisen journalismin kulttuuriseen ja poliittiseen
merkitykseen ole kiinnitetty enemmän huomiota. Seiska
aiheuttaa
kohua liikkumalla journalististen periaatteiden ja hyvän
lehtimiestavan rajoilla, mutta joka tapauksessa ”ne ovat usein
tulleet vaikuttaneeksi sanomalehtiä syvemmin kansalaisten ajatteluun
ja asenteisiin” (Kanava 7/2023).
Seiskalla
sinänsä
ei näytä olevan mielenkiintoa yhteiskunnallisiin kysymyksiin
senkään vertaa kuin oli huippuvuosinaan Hymyllä.
Jälkeenpäin
on Hymyllä
nähty
olleen vaikutusta vennamolaisuuden nousuun. Urpo Lahtinen itse oli
ennen oman yrityksen perustamista Eteenpäin-lehden (SDP) ja Kansan
Lehden (SDP) toimittaja.
Kanavan
jokaisessa
harmaassa numerossa on yksi mustavalkoinen valokuva viimeisellä
aukeamalla.
Lehden tämän vuoden seiskanumerossa oli kuva Martti
Ahtisaaresta lähdössä
avustajineen 1978 Namibiaan. Yksi saattajista ennusti, että jos
Ahtisaari onnistuisi Namibiassa, hänestä voisi tulla vaikka YK:n
pääsihteeri. Tuli kuitenkin Suomen presidentti.
Uusimmassa kasinumerossa on kuva Heikki
Hector Harmasta,
joka
presidentin valitsijamiehenä 1988 pudottaa eduskunnassa uurnaan
äänestyslippunsa,
siinä
Kalevi
Kivistön nimi.
Kovassa
kilpailutilanteessa sanomalehdetkin ovat liukuneet entistä enemmän
populistiseen sensaatiohakuisuteen. Esimerkiksi Jyväskylässä
ilmestyvä Keskisuomalainen kirjoitti kuukausi Nykäsen hautajaisten
jälkeen, että ”jos Matti Nykänen olisi ollut elossa
hautajaisissaan, hän olisi todennäköisesti ollut saattueessa
poliisiautossa”. (Ksml 10.3.2019)
Jotta
olen mukana tässä julkkistouhussa, kerron tähän loppuun, että
viikonvaihteessa kuolleen Turkka
Malin kappaleen
Laulu
tähdistä sävelsi
Kai Merilä.
kari.naskinen@gmail.com
Lahden
entinen kaupunginjohtaja
Kari
Salmi
muistelee
juuri
ilmestyneessä kirjassa
kovaksi
käynyttä keskustelua
kaupunginvaltuustossa, jossa
käsiteltiin kaupunginteatterin ohjelmapolitiikkaa 80-luvun
puolivälissä:
”Siellä käytetty kieli ja kielikuvat eivät mitenkään lisänneet
valtuuston ja eräiden valtuutettujen arvostusta.” Nyt
varavaltuutettu
Lasse
Koskinen
(Ps)
kirjoitti
yleisönosastossa kaupunginteatterin Lokista,
että
heiluva
ja huutava joukko on herättänyt tyrmistystä ja
että näytelmän
tauolla jotkut maksaneet katsojat ovat marssineetkin
ulos teatterista.
Ei
siinä mitään, mutta kun Koskinen ei näin kirjoittaessaan ollut
edes nähnyt esitystä. Lisäksi hän varoitti tulevasta: seuraavan
teatterinjohtajan Lauri
Maijalan vasemmistolainen tausta epäilyttää tavallista katsojaa.
Oli
Koskinen vähän oikeassakin, sillä Anton
Tshehovin Lokin
esitys
on paikoin todellakin keinotekoista, ulkokohtaista vouhkaamista,
jossa esimerkiksi Anna
Pitkämäen ja
Saana
Hyvärisen älyttömästä
huutamisesta
ei saa kaikesta tekstistä selvää. Lisäksi ottaa päähän se
jatkuva vittu saatana perkele helvetti
perse -mesoaminen.
Näytelmän
juoni ja
vuorosanat sinänsä
ovat
aitoa Tshehovia, joskin Lahden johtavan kulttuurifilosofin Markku
Kosken sanoin
kysymys on muodikkaan
meluisasta
päivityksestä,
joka ei ole Tshehovia, vaan
”lähinnä
esitys
vain
juhlii modernisoinnillaan”.
Nuori
kirjailija Kostja kertoo äidilleen Arkadinalle, että kun kirjoittaa
romaanin, siinä ei ole kysymys vanhoista eikä uusista muodoista,
vaan kirjoittaa ajattelematta mitään muotoja, kirjoittaa kuin se
vapaasti virtaa hänen sisimmästään. Näin siis Tshehovin tekstissä, mutta tässä
esityksessä tärkeintä on kuitenkin muoto, se muoto, joka edustaa
nykyaikaa, eikä
olla Sorinin kartanossa Venäjällä, vaan ilmeisesti jossain
Pohjanmaalla juhannuksena ryyppäämässä, koska osalla henkilöistä on Kurikan Ryhdin verkkarit.
Välillä pelataan mölkkyä ja lauletaan karaokea.
Näytelmässä
Kostja ampuu lokin alas, mutta näytelmä lätsähtää maahan huonon
muodon takia. On yllättävää, että ohjaaja Esa-Matti
Smolander on
tehnyt Lokista
näinkin
hullun version, koska hänen Vanhassa Jukossa ohjaamansa Kaksi
sisarta ja
Tuntematon
sotilas olivat
erinomaisia töitä. Tuntemattomassakaan
ei
metelöity yhtä järjettömästi ja tarpeettomasti kuin nyt
Lokissa.
Käsiohjelmassa
Smolander sanoo, ettei elämää saa esittää sellaisena kuin se on,
eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena kuin sen
näkee unelmissaan. Kummat
ovat unelmat. Teatterin nettisivullakin korostetaan, että Lokki on eurooppalaisen näytelmäkirjallisuuden suurin klassikko; jos Smolander olisi ottanut huutovittuperseriehumisesta 80 prosenttia pois, olisi jotain tällaista ehkä lähestyttykin.
Tämä Lokki
ei
onnistu kunnolla kuvaamaan Kostjan ja rakkaan tyttöystävän Ninan sisäistä
vapaudenkaipuuta ja viattomuutta. Paremmin onnistuttiin 30 vuotta
sitten, kun samalle Eero-näyttämölle Koskisen kauhistukseksi Kaisa
Korhonen ohjasi
Lokin.
Mukana
oli 12 näyttelijää (nyt 7), mm. Raimo
Grönberg, Jukka Keinonen, Leea Klemola, Eeva-Kirsti Komulainen,
Maarit Peltomaa, Hannu Salminen, Raimo Wahlström
ja Kirsti
Wallasvaara. Muistan vieläkin hyvin.
Oli
teatterilla nyt mielenkiintoistakin nähtävää, sillä yläaulan
seinälle oli saatu Arto
Pennasen (1943
- 1989) isokokoinen maalaus Seitsemästä veljeksestä Hiidenkivellä.
Se on hankittu Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistyksen
kansainlaiskeräyksen varoilla Arto Pennasen leskeltä
Tuula Pennaselta.
kari.naskinen@gmail.com