Kaksi
kertaa on televisiosta tullut saksalaisen Florian
von Donnersmarckin elokuva
Teos
vailla tekijää (2018).
Ainakin kerran on nähty myös hänen varhaisempi elokuvansa Muiden
elämä (2006),
joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Molemmissa
elokuvissa käsitellään DDR:n valtiollisen turvallisuusviraston
Stasin toimintaa, ja uudemmassa elokuvassa on myös rinnastuksia
läntiseen Saksaan. Teos
vailla tekijää on
kertomus nuoresta taiteilijasta Kurt Barnetista, joka Dresdenin
taideakatemiassa osoitti lahjakkuutensa ja saavutti menestystä
sosialistisen realismin tyyliin tekemillään maalauksilla. Niiden
takana ollut ideologia kuitenkin ottaa
niin paljon päähän, että Barnet pakenee vaimonsa Ellien kanssa
länteen Länsi-Berliinin kautta juuri ennen muurin rakentamista ja
pääsee Düsseldorfin
taideakatemiaan.
Pelkkä taiteellinen ristiriita ei
kuitenkaan ollut aiheuttanut ongelmia
Dresdenissä. Pahempaa oli, että Ellien isä oli entinen
natsilääkäri, jonka törkeistä touhuista Barnet ei sentään
tiennyt, mutta appiukon
pysyminen sodan jälkeen Itä-Saksassa kummastuttaa
Barnetia.
Viimeistään tässä kohtaa Kurt
Barnertin henkilöhahmo
leikkautuu ristiin todellisen saksalaisen taiteilijan Gerhard
Richterin
(s. 1932 Dresden) kanssa. Kun otin selvää Richteristä, kävi
varsin selväksi, että elokuvan Barnet tarkoittaa Richteriä.
Sekä
Richterin että Barnetin äitien sisaret pakkosteriloitiin Dresdenin
naisklinikalla 1938 väitetyn skitsofrenian vuoksi. Elokuvassa
Barnetin valkotakkinen
SS-appi
merkitsee Elisabeth-tädin
sairauskertomukseen punaisen ristin merkiksi siitä, että on
eliminoitava pois. Richterin täti murhattiin 16.2.1945
perinnöllisten jälkeläisten ehkäisylakiin vedoten. Richterin
tapauksessakin kuolemantuomion lopullinen antaja oli hänen appensa
Heinrich
Eufinger.
Muitakin
taidehistoriasta tuttuja henkilöitä elokuvassa on toisilla nimillä,
esimerkiksi Düsseldorfin taideakatemian professori Joseph
Heinrich Beuys
(1921
- 1986), joka esiintyy merkittävänä henkilönä myös Heikki
Kännön mytologis-filosofis-futuristisessa
romaanissa Ihmishämärä
(Sammakko,
2022). Beuys teki tunnetuksi ”laajennetun taiteen” käsitteen,
jossa hän edellytti taiteilijoilta osallistumista teostensa
vältyksellä yhteiskunnalliseen toimintaan. Sekä
Richter että Beuys ovat viime vuosisadan todella suuria nimiä
Saksan taiteessa
Elokuvan
alussa Elisabeth sanoo alle 6-vuotiaalle
Kurt Barnetille, että kauneinta on totuus. Taiteilijaksi
opiskellessaan Barnet maalaa kommunistisia iskulauseita isoihin
plakaatteihin ja pääsee sitten tekemään komeita sosialistisen
realismin teoksia – tämä on totta ja kauneinta. Kyseenalaista
on luonnollisesti totuuden kauneus, mistä todisteina ovat vaikkapa
vanhat filminpätkät
keskitysleirien totuuksista. Ehkä parempi valistus pienelle Kurtille
olisi ollut, että arvokkainta ja tärkeintä on totuus. Näiden asioiden kanssa
Kurt Barnet joka tapauksessa kamppailee myös Düsseldorfissa. Hän
hakee ja hakee omaa taiteilijuuttaan, ei mitenkään meinaa sitä
löytää, mutta lopulta päätyy eräänlaiseen realismiin, ei
sosialistiseen, vaan todelliseen realismiin. Ensimmäisen
yksityisnäyttelynsä
Barnet piti Wuppertalissa (Richterin
ensimmäinen
yksityisnäyttely
1964).
Koska
Barnet ja Richter ovat koko elokuvan ajan lähes yksi yhteen, niin
Barnetin näyttelykin edustaa eräänlaista kapitalistista
realismia.
Barnet
maalaa
avausnäyttelyynsä mustavalkoisia kopioita lehtikuvista, joista yksi
on
tuore uutiskuva appiukon esimiesnatsin kiinnisaamisesta. Samoin
näyttelyssä on isoja kuvia Barnetin
appiukon
passikuvasta kopioituina. Kaunistako? Ehkä
ei sinällään, mutta arvokasta informaatiota.
Tuohon kauneuden ja totuuden yhteyteen Donnersmarck on edennyt jotakin kummallista mutkapolkua pitkin.
Barnetin maalaukset eivät ole aivan kopioita, vaan hän
on käsitellyt ne jonkinlaisella ylipyyhkimismenetelmällä hieman
hämäriksi – totuus ei ole koskaan kiistaton, vaan aina jää
jotain
harmaalle alueelle,
tulkinnanvaraa.
Niin kuin aina - voiko taiteessa realismia edes ollenkaan olla? Ei valo- tai elokuvakaan välttämättä ole aina realistinen, kun kuvaa rajaamalla voidaan sen sisältöä muuttaa, puhumattakaan muunlaisista kuvamanipulaatioista.
Edes dokumentti eli virallinen asiakirja, todistusaineisto tai historiallinen tapahtumaselvitys ei aina ole totta. Sellaiset ovat vain yhden ihmisen tai jonkin elimen tekemiä, eikä ole mitenkäään varmaa, että ne olisivat täysin totta. Sitten taiteessa puhuttavat dokumentit ja realismit: ei niitä aukottomasti ole. Tyypillistä on, että sotien historian kirjoittavat aina voittajat; kuka todistaa, että kaikki tulee oikein kirjatuksi? Suurimmat dokumenttielokuvien klassikotkin on myöhemmin pystytty todistamaan osittain kokonaan muunlaiseksi tuotannoksi. Taiteesta voisi realismi-termin hylätä kokonaan. Tai ehkä voisi jättää surrealismin.
Wuppertalissa Barnetin
teoksia tulkitaan väärin senkin takia, että niissä ei ole nimiä, niiden
sanotaan olevan teoksia
ilman tekijää. Jotenkin
näistä Barnetin Düsseldorfin vuosista tulee mieleen myös
Peltirummun
Oskar
Mazerath, joka myös elelee siellä pitkiä aikoja. Eikä ihme, sillä
sotien jälkeen
Günter Grass
opiskeli Düsseldorfin taideakatemiassa. Suuria
nimiä Saksan lähihistorian perkaamisessa.
Vaikka
Muiden
elämä sai
Oscarin, on Teos
vailla tekijää parempi
elokuva.
kari.naskinen@gmail.com