Jokaisen ihmisen pitäisi saada olla ”mää itte”, joku jolla on oma elämä, omat ystävät ja työ. Näin kirjoitti keski-ikäinen kotirouva Tellervo Koivisto, jonka puoliso Mauno Koivisto ei vielä tuossa vaiheessa ollut tasavallan presidentti. Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Minä, Tellervo nousee keskeiseksi kohtaukseksi se, kun Tellervo luettelee miehelleen, miten avioliiton voisi myös järjestää: vaimo olisi tohtori, mies olisi kotona ja hoitaisi lasta, odottaisi vaimon tuloa töistä ja tarjoilisi sitten ruuan pöytään; välillä vaimo myös toisi omia kavereitaan ja työtovereitaan kotiin palaveeramaan.
Anna
Krogeruksen näytelmässä
kirjailija Aura
Kiiski on
haastattelemassa 92-vuotiasta
Tellervo Koivistoa, josta hänellä on tekeillä näytelmä. Hän on
suunnitellut, että näytelmän nimeksi tulisi ”Nainen ison puun
varjossa” - olihan Mauno Koivisto elämänsä keskeisissä
valtiollisissa vaiheissa Suomen suurin henkilö, jonka varjossa
puolison oman identiteetin rakentaminen ei ollut aivan
yksinkertaista. Näytelmäkirjailijan ja Tellervo Koiviston
tapaamisessa käy kuitenkin selväksi, että Tellervo silti
onnistui,
ja kirjailija sanookin, että hän vaihtaa näytelmän nimeksi Minä,
Tellervo.
Kirjailijaa
esittää
Anna
Pitkämäki ja
vanhan
Tellervon roolissa on vierailijana Annukka
Blomberg Kuopion
kaupunginteatterista. Näytelmän rakenne on kuitenkin sellainen, että
episodimaisesti läpi Tellervon elämää kuvaavassa kertomuksessa
ovat mukana myös nuorena ”Tellenä” Liisa
Vuori ja
keski-ikäisenä rouva Koivistona Laura
Huhtamaa.
Sen sijaan mies on
aina mies miesten
johtamassa maailmassa,
eikä edes vanhene, joten Manu on koko ajan Tapani
Kalliomäki.
Idea
toimii hyvin. Se on tuttu esimerkiksi television dramatisoiduista
dokumenteista, joissa historiallisia tosiasioita välillä väritetään
näytelmällisillä kohtauksilla.
Tellervo Kankaanranta
oli päättänyt pysyä naimattomana, mutta
mukavassa kohtauksessa
itsenäisyyspäivän
aattona 1950 hän tapaa
Turussa
yliopistossa
opiskelevan Mauno Koiviston. Jo
maaliskuussa he
menivät kihloihin ja kesällä 1952 naimisiin Punkalaitumen
kirkossa. Sulhanen halusi kirkkohäät ja morsian suostui, vaikka ei
uskonnollinen ollutkaan.
Uskonnollisuus siis vähän
erotti pariskuntaa, mutta ei häirinnyt elämää. Politiikassa
Tellervo kuuluu selvästi SDP:n vasempaan reunaan, Manu oli
oikeammalla, eikä tästäkään ongelmia syntynyt. Näytelmässä ei politiikka ole esillä. - ”Sain
tehdä mitä halusin, kirjoittaa mitä halusin. Hän ei koskaan
sensuroinut tekemisiäni missään muodossa. Eivät ne kaikki olleet
hänelle mieleisiä asioita, mutta ei hän yrittänyt jarruttaa
minua, vaan antoi täyden tuen ja vapauden.”
Näytelmän
rajaus on sellainen, että se keskittyy lähes kokonaan aikaan ennen
ja jälkeen Koiviston presidenttiyttä. Tellervon nuoruudesta tulee
esille se hänen omista kirjoistaan tuttu asia, joka vaikutti hänen
koko elämäänsä: kun
Punkalaitumella syntynyt Tellervo siirtyi oppikouluun 25 kilometrin
päähän Lauttakylään, siellä
tuli uskonnonopettajaksi pastori Lauri
Jokinen,
jonka kuritusmenetelmät jättivät elinikäisen trauman. Jokinen
ei ehkä ollut pedofiili, mutta muuten täydellinen alistaja. Kun
Jokisesta
alettiin myöhemmin
puuhata
paikkakunnalle
muotokuvaa, tieto
tästä aiheutti
rouva Koivistolle pitkäaikaisen masennuksen, jonka takia hänen oli
käytävä terapiassakin. Edelleen
Tellervo sanoo, että aina kun hän joutuu palaamaan asiaan, kuten
nyt tapaamaan tulleen näytelmäkirjailijan kanssa, hän masentuu
muutamaksi päiväksi.
Pastori
Jokinen
oli kova Lapuanliikkeen mies, ja varmaan Tellervo Koiviston
muistikuvat opettajasta palautuivat rajusti mieleen Lapualaisoopperan
kantaesityksessä,
joka osaltaan innosti hänet mukaan politiikkaan: ”Ensinnäkin oli
ilta ja yö vuonna 1966, jolloin olin mukana, kun Arvo
Salon Lapualaisooppera
esitettiin
ensi kertaa ja samalla pidettiin vaalivalvojaisia [vasemmisto
sai äänistä 51 %].
Se oli taitekohta, läpimurto. Silloin keskusteltiin ensimmäistä
kertaa vapaasti uusista poliittisista asetelmista, uusista
vapauksista, uusista aatteista, uudesta ihmisestä. Tunnelma oli
ainutlaatuinen.”
Eduskuntaan
Tellervo Koivisto valittiin 1972 ja Helsingin kaupunginvaltuustoon
1976. Varsinkin valtuustotyöskentelyä hän sanoo näytelmässä
myönteiseksi kokemukseksi, koska siinä pystyttiin vaikuttamaan
tuttuihin oman paikkakunnan asioihin. Tähän nähden on outoa, että
näytelmän kaksi kohtausta valtuustosta ovat kuin television
hölmöimmistä sketsisarjoista – ohjaaja Hilkka-Liisa
Iivanainen on
kai ajatellut, että nytpä oikein revittelen tässä kohtaa ja teen
kauunginvaltuutetuista täysiä pässinpäitä.
Turha
kohtaus on myös kirjailija Aura Kiisken valittaminen omasta
elämästään ja ammatistaan. Eivät meitä tässä näytelmässä
kiinnosta kirjailijoiden ongelmat, vaan Tellervo
Koivisto.
Kokonaisuudessaan
hyvä näytelmä, mutta on tuttua juttua vähänkin Tellervo Koiviston
elämää seuranneille, johon on ollut mahdollisuus kirjojen,
runsaiden
lehtijuttujen ja tv-esiintymisten ansiosta. Tuo tehokkaasti esille Tellervo Koiviston ponnistelun naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.
kari.naskinen@gmail.com