Eduskuntavaaleihin on aikaa vielä kaksi ja
puoli kuukautta, hallitusneuvottelujen alkamiseen enemmänkin. Tästä
huolimatta hallituspeli on jo alkanut sillä tavalla selväsanaisesti,
että SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto ovat ilmoittaneet
torjuvansa yhteistyön Perussuomalaiset-puolueen kanssa. Tieteen
päivilläkin viime viikolla hallituskuvioita jo pohdittiin.
Sinipunaa veikattiin.
Persujen poistaminen
hallitusneuvotteluista näin aikaisessa vaiheessa on
poikkeuksellista. Toisaalta tämä kolmen puolueen ratkaisu on
Ruotsin blokkipolitiikassa noudatettuna tuttu asia eli
äärioikeistolaista Ruotsidmokraatit-puoluetta eivät kumppaniksi
hyväksy sen paremmin vasemmisto kuin maltillinen oikeistokaan. Eikä
ennakolta pois sulkeminen uutta ole Suomessakaan, mutta tätä ennen
se on tapahtunut pelkästään niin, että eduskunnan äärimmäiset
laidat ovat torjuneet toisensa.
Suhtautuminen
persuihin muuttui, kun Timo
Soinin tilalle
puheenjohtajaksi tuli Jussi
Halla-aho.
Sitä ennen Jyrki
Katainen (Kok)
olisi
jo 2011 ottanut Soinin puolueen hallitukseen ja Juha
Sipilä
(Kesk) tässä onnistuikin 2015. Sitten persupuolue hajosi ja uudeksi
puheenjohtajaksi valittiin muukalaisvihamielinen Halla-aho, jolloin
Antti
Rinne (SDP)
ilmoitti, että hänen hallitukseensa 2019 ei tuollaista porukkaa oteta.
Jos
Kokoomus ja SDP eivät tulevien vaalien jälkeen pääse yhteisymmärrykseen
hallitusohjelmasta, on selvästi vaihtoehtona Kokoomuksen ja persujen
hallitus joillakin pikkupuolueilla vahvistettuna.
VÄHEMMISTÖHALLITUS
HUONO
VAIHTOEHTO
Vähemmistöhallitusta
ei toivota; Helsingin Sanomien entinen politiikantoimittaja Unto
Hämäläinen sanoi
Tieteen päivien paneelikeskustelussa olevansa niin vanha, että
muistaa vähemmistöhallitusten aikojakin, eivätkä ne ajat olleet
mukavia.
Viimeksi vähemmistöhallituksia
oli 70-luvulla, niiden lyhytaikaisina
pääministereinä Rafael
Paasio (SDP)
ja Martti
Miettunen (Kesk).
Noiden aikojen ongelmallisuudesta kertoo sekin, että kolme kertaa
piti Urho
Kekkosen (Maalaisliitto)
runnata väliaikaiset
virkamieshallituksetkin vetäjinään Teuvo
Aura ja
Keijo
Liinamaa.
Osasyy
noihin kummallisiin aikoihin oli, että Kekkonen ei hyväksynyt
Kokoomusta hallituksiin 20 vuoteen, sillä se oli ulkopoliittisesti
epäluotettava. Luoton palautti vasta 1987, kun Mauno
Koivisto (SDP)
antoi hallituksen Harri
Holkerin (Kok)
tehtäväksi, vaikka Holkeri ei edes ollut puolueensa puheenjohtaja.
Enää
ei perustuslaki anna presidentille mahdollisuutta vaikuttaa
hallituksen muodostamiseen.
Vaikka
Ruotsissa ovat vähemmistöhallitukset toimineet yllättävän
pitkäaikaisesti, niin nykyinen tilanne äärioikeistorasistisen
Ruotsidemokraatit-puolueen kanssa on hankala:
”Maltillinen
kokoomus muodostaa kristillisdemokraattien ja liberaalipuolueen
vähemmistöhallituksen, jonka on saatava tukea hallituksen
ulkopuolella olevalta ruotsidemokraateilta. RD:llä on vaikutusvalta
hallituksen toimintaan, koska sen tuella hallitus saa muodollisen
enemmistön valtiopäivillä. Näin RD voi kyykyttää hallitusta,
mutta ei tarvitse ottaa vastuuta mistään. Tällainen ei ole
demokratiaa”, sanoi
Hämäläinen.
Persuja
rasistipuolueeksi sanonut Sanna
Marin (SDP)
ei
hyväksy edes tällaista Ruotsin mallia. Oikeassahan Sanna Marin on,
mutta viime päivinä on ollut sellaistakin henkeä ilmassa, että
puolue saa vapaassa maassa olla rasistinenkin, mutta jos sanoo sitä
rasistiseksi, syyllistyy vihapuheeseen. Kuitenkin
esim. Ps:n europarlamentaarikko Laura
Huhtasaari
on
kuitannut rasismisyytökset lyhyellä toteamuksella: ”Mitä
sitten?”
Vähemmistöhallitukset
tulivat tutuiksi heti suomalaisen parlamentarismin alkutotuttelussa.
Vuosina 1917-37 oli 11 vähemmistöhallitusta, 7 enemmistöhallitusta
ja 2 virkamieshallitusta. Näistä tilanteista tehdään hyvää
selkoa Seppo
ja
Marjaliisa
Hentilän kirjassa
K.J.
ja
Ester
Ståhlbergista (Tasavallan
ensimmäiset,
Siltala,
2022). Kuvaavaa oli sekin,
että Ståhlbergin
nimittämien seitsemän hallituksen keski-iäksi jäi 295
vuorokautta.
Talvella 1920 Ståhlberg teki niinkin
erikoisen esityksen, että olisi pantu pystyyn kaikkien puolueiden
hallitus. Ståhlbergin idea tästä johtui siitä, että olisi hyvä
olla laajapohjainen hallitus, kun piakkoin jouduttaisiin käymään
rauhanneuvotteluja Neuvosto-Venäjän kanssa. SDP:kin oli tuossa
poikkeustilanteessa valmis osallistumaan tähän
”rauhanhallitukseen”, mutta RKP ei halunnut missään tapauksessa
samaan hallitukseen punavankien laajaa armahdusta ajaneen SDP:n
kanssa. Lopputulos oli kaikkien neljän porvaripuolueen
enemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli Rafael
Erich (Kok).
Erichin
hallituksen aikana allekirjoitettiin Tartossa 14.10.1920 Suomen ja
Neuvosto-Venäjän rauhansopimus. Hentilän kirjassa kuitenkin
todetaan, että tästä on enemmän kiittäminen Ståhlbergiä,
ulkoministeri Rudolf
Holstia (Ed),
rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaa J.K.
Paasikiveä
(Kok)
ja SDP:n
puheenjohtajaa
Väinö
Tanneria kuin
hallitusta. Erich oli vielä sopimuksen ratifiointivaiheessa
tyytymätön saavutettuun neuvottelutulokseen ja koetti kaikkensa
saadakseen lykättyä lopullista ratkaisua.
Vuonna
1922 Ståhlberg joutui vaikeaan tilanteeseen, kun Juho
Vennolan (Ed)
II
hallitus alkoi
kaatua.
Eduskunta antoi epäluottamuslauseen ulkoministeri Holstille Varsovan
reunavaltiosopimuksen ratifioinnista ja hallituspulahan siitä
syntyi. Ståhlberg
yritti puhua ympäri hyvää ystäväänsä, Maalaisliiton edellistä
puheenjohtajaa Santeri
Alkiota,
jotta puolue kitkuttelisi mukana hallituksessa runsaan kuukauden
päästä pidettäviin vaaleihin saakka ja antaisi muodollisen
tukensa hallitukselle. Tämä ei mennyt läpi, joten Ståhlbergin oli
annettava ero hallitukselle, ja tilalle hän perusti A.K.
Cajanderin
virkamieshallituksen. Metsähallituksen
ylijohtaja Cajander
oli kyllä Kokoomuksen jäsen, mutta ei ollut mitenkään toiminut
politiikassa. Tehtäväksi Cajanderin hallitukselle Ståhlberg antoi
vain juoksevien asioiden hoitamisen neljän viikon päästä
pidettäviin vaaleihin asti.
Tulee
mieleen kepun nykyinen tilanne Sanna Marinin hallituksessa. Ovat
mukana, kun eivät oikeastaan muutakaan voi, vaikka ottaa päähän.
Siinä se menee kuin jäitä polttelis.
kari.naskinen@gmail.com