Prinsessa Dianan syntymästä tuli viime kesänä kuluneeksi 60 vuotta. Diana on nyt ollut esillä The Crown -sarjaelokuvan neljännellä tuotantokaudella, viime vuonna valmistunut dokumenttiohjelma nähtiin äskettäin Suomessakin ja parhaillaan elokuvateattereissa menee kuvitteellinen tarina Dianan ja muun kuninkaallisen perheen joulunvietosta 1991.
Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer on erikoinen. Se kuvaa Dianan täysin häiriintyneeksi ihmiseksi, joka käytöksellään provosoi muita ja joka muutenkin vaikuttaa aivan kahjolta. Dianan vaikeuksien pääaiheuttaja prinssi Charles sen sijaan näytetään ymmärtäväisenä, hyvänä ihmisenä. Mutta niinpä elokuvan alkutesteissä sanotaankin, että elokuva on tositragediaan perustuva taru.
Elokuvan alku on heti kummallinen. Diana tulee joulunviettoon Sandringhamin kartanoon lähelle Norfolkin rannikkoa, 200 km Lontoosta, omalla Porsche 911:llään, mutta eksyy, vaikka on käynyt siellä joka joulu viimeiset kymmenen vuotta. Myöhemmin Diana kävelee lähettyvillä olevaan Park House -röttelötaloon, jossa hän asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa ensimmäiset 15 vuottaan. Todellisuudessa tämä iso kaksikerroksinen rakennus oli jo vuonna 1991 jonkinlainen vammaisten hotellityyppinen laitos.
Tilanne jouluaatosta tapaninpäivään ei varmaan herkkua ollutkaan, asumuserokin tuli seuraavana vuonna, mutta Dianasta elokuvassa muodostettu kuva on silti käsittämätön. Ei kai Charlesin hylkäämä Diana sentään täysi pösilö ollut.
Elokuvan kannalta asetelma on outo. Amerikkalainen näyttelijä Kristen Stewart esittää Dianaa ulkoiselta olemukseltaan juuri sellaisena kuin me opimme Dianan tuntemaan. Tämä antaa ymmärtää, että taruvaroituksesta huolimatta kertomus on pääpiirteissään todellisuutta vastaava. Mutta ei voi olla. Kristen Stewartin näyttelijäntyö on joka tapauksessa vakuuttavaa siinä valitussa tyylissä, mikä hänelle on määrätty.
Kuningasperheen omistamilla Sandringhamin mailla järjestetään tapanina fasaanijahti. Diana kysyy, miksi fasaaneja pitää ampua niin paljon, vaikka niitä kaikkia ei kuitenkaan tarvita ruuantekoon. Dianalle vastataan, että fasaani on kaunis, mutta tyhmä. Jos niitä ei ammuttaisi, ne kuitenkin jäisivät autojen alle. Kaunis ja tyhmä. Tätä elokuva haluaa korostaa.
On Dianalla kartanossa yksi ystäväkin, prinsessan pukija Maggie, joka ei kuitenkaan ole todellisuuden henkilö. Tietenkin ovat myös pojat William ja Harry, joiden kanssa Dianasta kuvatut kohtaukset ovat ainoat sympaattiset hetket elokuvassa.
Hieman Dianan vaikeuksia ymmärtävä henkilö on paparazzikuvaajia häätävä majuri Alistair Gregory, jolla ei ole todellista esikuvaa. Hänet on elokuvassa pantu viemään Dianan vuoteelle elämäkertakirja Marttyyrielämä ja kuolema kuningatar Anne Boleynista, jonka kuningas Henrik VIII teloitutti tekaistuilla syillä, kun oli löytänyt uudeksi puolisokseen Jane Seymourin. Henrik VIII:n komea muotokuva on Sandringhamin ruokasalin seinällä.
Anne Boleynin ja Henrik VIII:n tytär Elizabeth I kruunattiin kuningattareksi 25-vuotiaana. Myös nykyisestä Elizabeth II:sta tuli kuningatar 25-vuotiaana, ja hän polveutuu Henrik VIII:n sisaresta, Skotlannin kuningatar Margaretasta. Elämäkertakirjaa Diana sitten lukee jouluna, alkaa nähdä Anne Boleynin haamuna ja kierre pahenee.
Yllättävää, että Pablo Larrainin elokuva on tällainen, sillä hänen traaginen naiselokuvansa Jackie (2016) Jacqueline Kennedystä on hieno. Fiktiivinen sekin on, mutta rouva Kennedyn suuri suru ja toivottomuus on kuvattu ilman yleisöä kosiskelevaa sensaatiohakuisuutta. Spencerissä on toisin. Kun Dianaa tullaan hoputtamaan joulupöytään, tämä pyytää sanomaan niille, että tulen vähän ajan päästä, kun ensin vähän masturboin. Maggie puolestaan mölisee Dianalle lesporakkaudestaan prinsessaan ja näin tulee tämä nykytyylin kuuluva muotiseikka täytetyksi.
Englantilaisen Mica Levin musiikki on Jackiessa niin täydellisen onnistunutta ja kuvaukseen saumattomasti istuvaa, että se on ainoa asia, mistä löytyy yhtymäkohta Spenceriin. Musiikin tähän sävelsi BBC:n nimikkosäveltäjä Jonny Greenwood, joka ilmeisesti selvimmin on halunnut päästä sisään Dianan mielenliikkeisiin. Arvokkaan kuningasperheen taustoittaa hienovireisesti klassisen musiikin tyyli ja Dianan tempauksia jazzyhtyeen soitanta. Ei olisi ihme, vaikka maaliskuussa tulisi musiikki-Oscar. Greenwood on tuttu tekijä, onnistunut erinomaisesti myös Paul Thomas Anderssonin elokuvissa There Will Be Blood (2007) ja Phantom Thread (2017).
kari.naskinen@gmail.com