”Monipuolinen ja yhteiskuntakriittinen taide-elämä on niin elintärkeä toimiala, ettei sen rahoittamista pidä jättää markkinoiden varaan”, kirjoittaa kuvataiteen tohtori Teemu Mäki Taideyliopiston verkkosivulla. Jokaisen Suomessa elävän ihmisen ulottuvilla on enemmän taidetta – esimerkiksi kuvataidetta, kirjallisuutta, musiikkia, teatteria, elokuvaa – kuin koskaan aiemmin. Köyhinkin suomalainen on tässä mielessä rikkaampi kuin muinaiset faaraot ja keisarit ja yhtä rikas kuin nykyiset miljardöörit.
”Kommunistinen utopia on siis Suomessa toteutunut ainakin taiteessa”, kirjoittaa Mäki. ”Myös sananvapaus on Suomessa hyvällä tolalla. Kaikenlaista taidetta saa tehdä ja mihin tyyliin tahansa. Jopa kaltaiseni, joissain piireissä vihattu ja oikeudessa tuomittu kissantappajataiteilija saa apurahoja ja päätyy virallisiin työryhmiin suunnittelemaan taidepolitiikan ja taiderahoituksen tulevaisuutta.”
”Ei, enkä minäkään ole aito kommunisti, vaan ihan normaali, kompromissinhakuinen vasuri, sekatalouden ystävä”, kuvaa Mäki itseään.
Hän on kuitenkin selvästi sillä linjalla, että taiteella on tehtävänsä myös poliittisena vaikuttajana. Yhdessä haastattelussa kymmenen vuotta sitten Mäki sanoi, että taide on ihmisen kehittämistä kokemusmaailman muokkausmenetelmistä ylivoimaisesti tehokkain: ”Voimme säätää kokemusmaailmaamme esimerkiksi juomalla viinaa, matkustamalla Himalajalle, menemällä maata kiertävälle radalle ja tekemällä muita tällaisia luotettavia, kiistatta toimivia keinoja tuottaa voimakkaita tai erityisiä kokemuksia, mutta nämä ovat tehottomia verrattuna siihen, että me voimme myös melko luotettavasti opetella lukemaan ja kirjoittamaan runoja, jotka aiheuttavat vähintään yhtä suuren mielenjärkytyksen tai kokemuksellisen mullistuksen. Yksi kirjan sivu voi niin voimakkaasti kuohuttaa mieltä, että se tehokkuudessaan ylittää isot tekniset järjestelyt ja maapallon toiselle puolelle matkustamisen. Tässä mielessä taide suoriutuu näistä tehtävistään loistavasti” (nyttemmin lopetetulla Megafoni-nettisivustolla).
Taide
voi myös muuttaa
yhteiskuntaa, mutta silloin
sen on
tavoitettava
miljoonayleisöjä. Mäki ottaa
esimerkiksi tällaisesta Spike
Leen elokuvat, jotka ovat kaikki
kaupallisia elokuvia ja tarkoitettu perusjätkälle ja -muijalle,
mutta ovat
samalla
sisällöltään selvästi
yhteiskunnallisia esimerkiksi suvaitsevaisuuden
puolesta ja
rasismia vastaan. On siis mahdollista
tavoittaa suuri yleisö ja tehdä poliittisesti mielekästä
taidetta.
Taiteella on
yhteiskuntakriittinen tehtävä
filosofis-poliittisen ideoinnin, luomisen ja keskustelun joustavana
ja kokonaisvaltaisena muotona.
Suomessa
taide oli yksi tärkeimmistä keinoista, jolla yli sata vuotta
sitten luotiin identiteettiä suomalaisesta kansasta ja valtiosta.
Kansalaissodan ja toisen maailmansodan aiheuttamien traumojen vuoksi
alettiin uskoa taiteeseen myös kriittisen ajattelun ja keskustelun
muotona. Nykyisin on lisäksi se, minkä Mäki nostaa esille: ”Taide
ja muut ns. luovat alat alettiin nähdä tärkeänä osana
bruttokansantuotetta. Taiteet työllistävät, niiden jalostusaste ja
kasvupotentiaali on erittäin suuri ja ekologinen jalanjälki
pienempi kuin useimmilla muilla aloilla.”
Veikkausvoittovaroja
koskeva keskustelu on tärkeätä myös taiteen hyvinvointi- ja
terveysvaikutusten kannalta. Tätä todisti pari vuotta sitten WHO:n
laaja tutkimus: taide alentaa verenpainetta, pidentää työikää ja
eliniänodotetta, ylläpitää mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa,
parantaa asuinalueiden viihtyisyyttä ja nostaa niillä sijaitsevien
kiinteistöjen markkina-arvoa.
Vaikka kyllähän taide
välillä nostaakin verenpainetta. Näin kävi silloinkin, kun Mäki
tappoi kirveellä kissan videoteoksessaan Sex and Death (1988).
Valtion elokuvatarkastamo kielsi sen julkisen esittämisen ja
Helsingin hovioikeus tuomitsi Mäen eläinrääkkäyksestä 1400
markan sakkoihin ja maksamaan 1700 markkaa Helsingin
eläinsuojeluyhdistykselle, jolta Mäki oli kissan saanut. Hovioikeus
katsoi, ettei kissa kuollut riittävän nopeasti, koska Mäen
käyttämä kirves oli liian tylsä ja pieni. Vuonna 1994 Kiasma osti
kissantappovideon 20 000 markalla.
Enää Mäki ei tapa
kissoja, vaan osallistuu yhteiskunnalliseen taidekeskusteluun:
”Ilmastokriisi, pakolaiskriisi, hyvinvointivaltion kriisi, kuudes
joukkosukupuutto, rahan ja vallan kasautuminen yhä harvempiin käsiin
sekä muut kolossaaliset uhat ovat osoittaneet, että
yhteiskunnallinen keskustelu vain talouden ja tekniikan ehdoilla ja
edustuksellisen demokratian kautta ei riitä. Tarvitaan
monipuolisempaa ja visionäärisempää keskustelua myös taiteen
kautta.”
Mutta miten käy? Kun eduskunnassa ei taidetta
tunnuta kovin paljon välitettävän siitä, ohjataanko julkista rahoitusta
lähinnä niille, joilla on iso yleisö tai jotka ovat jo menestyneet
markkinoilla tai joilla arvioidaan olevan hyvä mahdollisuus bkt:n
kasvattamiseen. Jos James Bond -soopat tehtäisiin Suomessa, ne saisivat
valtavat tuet Business Finlandilta.
Teemu Märn mielestä
tuollaisessa tilanteessa kulttuuriministeriön hallinnonala ja sen
budjetti olisi rehellistä siirtää työ- ja elinkeinoministeriön
alaisuuteen. Vai olisiko tätäkin oikeampi osoite oli
sosiaaliministeriö? Hyvätuloisiakin taiteilijoita tietysti on,
mutta esimerkiksi suomnalainen kirjailija tienaa taiteellisella
työllään 2000 euroa vuodessa! Kun Taiteen edistämiskeskuksen
tutkimuksessa 2010 kuvataiteilijoilta kysyttiin, mikä on heidän
tärkein tulonlähteensä, yleisin vastaus oli sosiaaliturva.
Taideyliopiston esseessän Mäki kirjoittaa, mikä tähän
olisi markkinahenkinen ratkaisu: Lopettakaa. Tai opetelkaa tekemään
jotain mikä myy. Tai lopettakaa ainakin ruikutus, sillä jos taiteen
tekeminen on niin kivaa, että jatkatte sitä vaikka sillä ei
tienaa, niin kaikkihan on hyvin.
”Jos
kyse olisi vaikkapa homejuuston valmistuksesta, minäkin ehdottaisin
tuota ratkaisua, mutta kun puhumme taiteesta, näen asian toisin.
Vaikka rakastan myös homejuustoa”, sanoo
Mäki.
kari.naskinen@gmail.com