Otsikko
on Alain
Resnais´n
elokuvan nimi vuodelta
1956.
Elokuva
on
kunnianosoitus Ranskan kansalliskirjastolle, mutta
nimi sopii kattamaan vaikka Resnais´n koko tuotannon, jossa
käsitellään laajasti ihmisten ja koko ihmiskunnan muistia,
unohtamista ja myös tietoista muistin vääristämistä. Elokuun 6.
päivä on historiassa yksi sellainen päivämäärä, jota ei
koskaan saa unohtaa. Resnais´n elokuvassa Hiroshima,
rakastettuni (1959)
nainen
ja mies keskustelevat 4000 kiloa painaneen atomipommin aiheuttamasta
tuhosta. Se pudotettiin 9,5 kilometrin korkeudesta ja räjäytettiin
550 metriä Shiman sairaalan yläpuolella aamulla klo 8.15. Heti sai
surmansa lähes 100 000 ihmistä, yhtä moni loukkaantui ja kun
myöhemmin laskettiin syöpään tämän takia sairastuneet,
kuolleiden määrä nousi 200 000:een.
Elokuva on kuin
syytekirjelmä. Neljä vuotta aiemmin Resnais oli tehnyt
dokumenttielokuvan Yö
ja usva,
joka
käsittelee Auschwitzin ja muiden tuhoamisleirien rikoksia.
Siinä on sanonta, joka sopii täsmälleen myös Hiroshimaan:
”Me uskottelemme
itsellemme, että kaikki tämä kuului tiettyyn, menneiseen aikaan ja
että se tapahtui vain yhdessä tietyssä maassa. Emme katso
ympärillemme, emmekä kuule loputonta huutoa.”
”Mitä Hiroshima sinulle merkitsi Ranskassa”, kysyy mies. Nainen vastaa: ”Sodan loppua, tarkoitan sen todellista loppua. Hämmästystä… siksi, että oli uskallettu… hämmästystä, että oli onnistuttu. Ja sitten, se merkitsi meille kaikille tuntemattoman pelon alkua. Sitten välinpitämättömyyttä, välinpitämättömyyden pelkoa myös...”
Pommi Hiroshimaan tuotti lopullisen helpotuksen. Sota loppui. Japanilaismies luo katseensa alas: ”Koko maailma iloitsi. Sinäkin iloitsit maailman kanssa.”
(Repliikkejä on helppo näin toistaa, sillä Marguerite Durasin käsikirjoitus julkaistiin myös kirjana täydennettynä hänen esipuheellaan ja monilla liitteillä. Samoin kirjassa on paljon niitä vuorosanoja, jotka elokuvaan eivät lopulta tulleet.)
Elokuvan 32-vuotias nainen on näyttelijä, joka on tullut Hirsohimaan tekemään rauhaa käsittelevää elokuvaa. Mies on 40-vuotias arkkitehti tai insinööri, joka sanoo olevansa mukana myös politiikassa, mutta ei ollut 1945 Hiroshimassa, koska oli sotimassa muualla. He tapaavat sattumalta ja ovat yhdessä vuorokauden. Tulee ilmi, että nainen on joutunut kotikaupungissaan Neversissä muiden häpäisemäksi, koska hänellä oli ollut rakkaussuhde saksalaiseen sotilaaseen. Kun saksalaiset luovuttivat ja alkoivat vetäytyä Ranskasta, kyläläiset ampuivat sotilaan Loiren rantalaiturille 1944. Nuori nainen ajeltiin kaljuksi ja suljettiin kellariin isänmaanpetturina, kuten oli tapana.
Nainen ei voi näitä tapahtumia unohtaa. Hänen surunsa ja tuskansa ovat niin suuria, että ne ovat henkilökohtaisella tasolla suurempi kuin Hiroshimassa eloon jääneiden ja Japanin kansan suru. Voiko rikoksia siis moraalisesti mitata esimerkiksi sillä, montako ihmistä tapetaan? Jos kouluampuja surmaa luokassa viisi ihmistä ja jossain toisessa tapauksessa viisitoista ihmistä, niin onko tämä jälkimmäinen suurempi rikollinen? Tehtiinkö Saksan keskitysleireissä suurempi rikos kuin Hiroshimassa? Muistamistenkin kokoluokat ovat erilaisia. Naiselle oman rakastetun murhaaminen on kipeämpi asia kuin Hiroshima. Tästä huolimatta nainen haluaa mahdollisimman tarkkaan kuvitella lukemansa perusteella sen, mitä Hiroshimassa tapahtui:
”Kymmenentuhatta astetta Rauhanaukiolla. Palaneita kiviä, kelluvia ihmisnahkoja, persoonattomia hiuskuontaloita, joita Hiroshiman naiset löysivät kokonaisina pudonneina aamulla herätessään. Miten voisin olla tietämättä?”
Sitten tuli vielä Nagasaki 9.8.1945 klo 11.02. Pommi painoi 4545 kiloa, räjähdyskorkeua taas 550 metriä, mutta Nagasakin mäkisen maaston ansiosta tuhovaikutus jäi hieman Hiroshimaa pienemmäksi.
Muistaminen on joka tapauksessa tärkeätä. Olkoon vuoden 1918 kansalaissota, Auschwitz, Hiroshima, Josif Stalin, Radovan Karadzic, Kim il-Sung ja onhan näitä, niin koskaan ei saa unohtaa, vaikka se oman elämän kannalta saattaisi olla joillekin helpompaa.
Elokuvan nimi tulee siitä, että nainen ja mies eivät tiedä toistensa nimiä, mutta kahdessa kohtaa nainen sanoo miestä ”Hiroshimaksi.” Elokuva on hieno, kuin ihmisyyden aakkoset, joihin kuuluvat inhimillisyys, mutta myös se pahuus, jota ei koskaan saa unohtaa. Pahuutta on ollut paljon, mutta ei pidä hetkeäkään uskotella, että se on vähentynyt, se on vain muuttanut muotoaan. Muistaminen on kuitenkin yksi niistä asioista, joiden avulla pahuutta vastaan voi taistella.
kari.naskinen@gmail.com