Parasta juhlaa -rääppiäiset

Pari kuukautta sitten osuin Jyväskylässä käydessäni Lahden taidegraafikot ry:n 40-vuotisjuhlanäyttelyyn. Näyttelyn nimi Ratamo-galleriassa oli Parasta juhlaa, mutta tietenkin ihmetytti, miksi Jyväskylässä. Kumma, ettei omasta kaupungista ollut löytynyt tilaa. Vähän kyselinkin ja sain vastaukseksi, että Jyväskylässä grafiikkaa ymmärretään ja tuetaan kaupungin taholta, ja taiteilijat sanoivatkin, että Jyväskylä on Suomen grafiikan pääkaupunki. Nyt tilannetta korjataan Lahdessa, kun Galleria Uudessa Kipinässä avataan 1.9. juhlanäyttelyn rääppiäiset. Esille tulee osa Jyväskylässä näytteillä olleista teoksista ja lisäksi mukana on lahtelaisen Olavi Ryypön (1917 - 1988) grafiikkaa.

Olavi Ryyppö oli yksi kuudesta LTG:n perustajajäsenestä, muut olivat Eija Markkanen, Tapani Mikkonen, Matti Koskela, Antti Salokannel ja Antti Ukkonen. Nyt avattavan näyttelyn julisteessa on Ryypön Musta sarvipää partaniekka (”omakuva”, 1981), joka kuuluu Valtion taideteostoimikunnan kokoelmaan.

Olavi Ryyppö oli vanhassa taidemuseossa käyneille tuttu muutenkin, sillä hän toimi siellä vahtimestarina 1969-79. Syntyisin Olavi Ryyppö oli Valkjärveltä, josta hän pääsi 1930-luvulla töihin harmonikkatehtaaseen Viipuriin. Siellä hän teki ornamenttikoristeita harmonikkoihin, ja kun evakkojuna toi harmonikkatehtaan väkeä Lahteen, tuli Ryyppö mukana. Sotien jälkeen hän alkoi osallistua Lahden taideyhdistyksen piirustusiltoihin, joista varsinaisesti lähti liikkeelle taiteilijanura. Taidemuseon näyttelyesitteessä 1982 oli Heli Korolaisen esittely Ryypöstä, jonka ensimmäinen opettaja piirustusilloissa oli Aune Peippo. Tuossa esittelytekstissä kerrotaan, että varsinaisen opetuksen grafiikantekoon Ryyppö sai Vihtori Ahposelta, joka tuolloin oli lahtelaisen taiteen kärkihahmoja samoin kuin maalausta opettanut Pentti Melanen.

Ryypön mielitekniikaksi tuli mezzotinto, jonka hän oppi 1950-luvulla Lahteen tulleelta Tapani Lemminkäiseltä. Möysässä Lemminkäisellä oli pieni kellaripaja ”Lito Lemminkäinen”, josta moni lahjakas graafikko ammensi oppinsa, kuten esimerkiksi Antti Salokannel. Siellä työskenteli myös Hilkka Silvekoski. Lisäksi Lahden taidemuseo oli tärkeä tuki taiteilijoille, ja grafiikka toikin näkyvyyttä Lahdelle.

”Mezzotintossa minua viehättää jotenkin sen käsityömäisyys”, sanoi Ryyppo 1982. ”Siinä voi tehdä kaiken itse alusta loppuun. Oikeastaan olenkin juuri käsityöläinen. Hapollisten tekniikoiden käytöstä luovuinkin kokonaan. Osaltaan vaikuttivat kyllä myös käytännölliset syyt, kuten tuuletusongelmat.”

Mezzotintossa ei syövytyksiä tarvita. Nyt avattavassa näyttelyssäkin on etupäässä taiteilijan näitä teoksia. Hänen prässinsä leveys oli 34 cm, mikä selittää teosten pienen koon. Näyttelyssä esillä oleva Ryypön viimeinen työ on vuodelta 1987.

Vapaaksi taiteilijaksi Ryyppö jäi 1957: ”Se oli raskasta aikaa ja perheellisenä minun oli otettava lisätöitä. Aloin 1960-luvulla suunnitella luonnoksia viireihin ja hihamerkkeihin eräälle yritykselle ja 1969 menin sitten vahtimestariksi taidemuseolle, jossa olin eläkeikään asti.”

Lahden kaupungintalo, 1985

Ryypöt asuivat Humpilanvillassa Radiomäenrinteessä, jossain nykyisen päiväkodin paikkeilla, ja myöhemmin Kiveriönkadulla.

Lahden taidegraafikoilla on nyt 42 jäsentä, puheenjohtaja on Tiina Salmi. Avattavassa näyttelyssä olevaa grafiikkaa on mahdollista hankkia omalle tai työpaikan seinälle. Esillä on myös 40-vuotisjuhlasalkkuja, jotka sisältävät neljä työtä. Kehystetyt työt salkkuineen maksavat 1200 euroa ja kehystämättömät 700 euroa.

LTG järjestää loppuvuoden aikana kivilitografia-, kuivaneula- ja rasteriserigrafiakursseja sekä luentoja, joista ensimmäiset ovat 10.9. kirjastossa Hugo Simbergin grafiikan maalausten kuvien aiheista (museopedagogi Tuija Vertainen) ja grafiikan vertauskuvista renessanssista 1900-luvulle (fil. tri Leena Hannula). Lokakuussa yht. tri Markku Koski luennoi taidegrafiikasta postmodernismina ja graafikko Maija Albrecht kuivaneulatekniikasta.

kari.naskinen@gmail.com

Enkeleitä ja paholaisia Luhangassa

Tuore tilastouutinen kertoi, että viimeisten 12 kuukauden aikana asukasmäärä Suomessa kasvoi suhteellisesti eniten Luhangassa. Se on väkiluvultaan koko Manner-Suomen pienin kunta, kesäkuun lopussa siellä oli 699 asukasta, mutta kasvutilaston kärjessä joka tapauksessa. Talouskin on kunnossa, kunnan viime vuoden tulos +654 000 euroa. Eilen päätimme ajaa Luhankaan katsomaan tilannetta, kun siellä oli kirkossa sopivasti Jyväskylän kaupunginorkesterin konserttikin.

Kuvan otin Luhangan kirkonkylän keskustasta. Kuvan ulkopuolelle jäivät kaksi rakennusta ja SEO:n bensamittari, jossa ysivitonen maksoi 1.84,9. Kahvilla kävimme ravintola Reetissä. Toinenkin ravintola näytti olevan, ja tänään Luhangassa on syysmarkkinat, joille emme jääneet, koska kummassaakaan majoituspaikassa ei ollut vapaita paikkoja yöksi.

Tunnetuin luhankalainen on ollut Hertta Kuusinen, joka syntyi siellä 1904. Isä Otto Wille Kuusinen oli Jyväskylässä tutustunut hyvin koulukaveriinsa Einar Dahlstömiin, joka oli tullut Lyseoon erittäin varakkaasta talosta Luhangasta. Einarin kautta Otto tutustui tämän enkelimäisen kauniiseen siskoon Saimaan, josta tuli ensimmäinen Oton kolmesta vaimosta. Dahlstömit omistivat kaksi isoa maataloa, joihin kuului satoja hehtaareita maata ja torppareita oli vuokranmaksajina toistakymmentä.

Sitten kirkkoon, jossa orkesteri soitti Hertta Kuusista 15 vuotta myöhemmin syntyneen Astor Piazzollan orkesterisarjan Enkeleitä ja paholaisia. Solistina oli bandoneonia soittanut Henrik Sandås, joka kertoi, että argentiinalaisista tangoista tuttu bandoneon kehitettiin 1800-luvulla Saksassa lähinnä kirkkosoittimeksi. Joskus 1870-luvulla se kulkeutui saksalaisten siirtolaisten mukana Argentiinaan, jossa se otettiin käyttöön syntisten tangojen soitettamiseen.

Hienosti se soi nyt taas kirkossakin. Aivan tutuinta tangon poljentoa ei ollut, vaan Piazzollan sävellykset olivat selvästi lähempänä taide- ja jazzmusiikkia. Eino Grönin ja Tapani Kansan tutummiksi tekemiä argentiinalaisia tangoja sävelsivät Carlos Gardel ja Angel Villoldo, jonka Tulisuudelman Ari Rasilaisen johtama orkesteri soitti eilen ylimääräisenä numerona.

Kirkossa oli koronarajoitukset kunnossa. Istua sai vain joka toisella penkkirivillä ja ihan vierekkäin ei saanut vieraiden kanssa mennä. Kirkon ala-aulasta nappasin lähtiessäni mukaan kaiken ilmaisen mainosmateriaalin, ja yhdessä pienessä liuskassa luki: ”Vain Luoja tietää, millä rivillä olit.” Saattoi kuitenkin olla kirjanmerkiksi Raamatun väliin tarkoitettu.

Luhangan puukirkon oven yläpuolella on vuosiluku 1893. Kirkon suunnittelija oli Josef Stenbäck, jonka kirkkoja on eri puolilla maata useita, mm. Forssassa, Joensuussa, Kemissä, Kotkassa ja Mikkelissä. Samoilta ajoilta on peräisin Luhangan kanttorin virka-asunto, joka viimeksi on toiminut kirjastona (kuvassa) ja joka nyt on ollut myynnissä. Tarjouskilpailu päättyi kuukausi sitten, mutta unohdin kysellä, paljollako meni.

Reetissä sen sijaan selvisi kauniin tarjoilijaneitosen kanssa, että ravintolan nimi tulee kylän maat 1600-luvulla omistaneesta ratsumestari Aleksander Reethistä. Noihin aikoihin Luhanka kuului vielä Sysmän pitäjään, ja tarina kertoo, mistä Luhanka sai nimensä: kun Reethit käyttivät komeissa venheissään peuranluisia hankaimia, sanoivat sysmäläiset Reethien tullessa Päijännettä pitkin, että ”luuhankaiset tulevat”.

Luhangan yhteydessä on tietenkin muistettava myös Kärkisten komea silta, jonka Esko Ahon hallituksen sisäministeri Mauri Pekkarinen sai aikaan. Sitä pitkin pääsee nyt Päijänteen yli Korpilahdelle. Valmistui 1997, on 787 metriä pitkä, pitempiä ovat vain Raippaluodon silta Vaasan yläpuolella ja Tähtiniemen silta Heinolassa.

kari.naskinen@gmail.com

Koulussa ei ole mitään turhaa

Ranskalainen filosofi Voltaire kirjoitti 300 vuotta sitten, että geometrian opettaminen koulussa on naurettavaa, koska sen kohteita ovat pinnat, viivat ja pisteet, joita ei kuitenkaan luonnossa ole olemassa. Monesta muusta kouluaineesta monet sanovat edelleen samaa – ”ihan turhaa, ei mitään hyötyä”.

Ei pidä paikkaansa. Tuli tämä mieleen, kun äskettäin sanoin vaimolleni, että metsämansikan latinankielinen nimi on Fragaria vesca. Koulussa olin opinut, kun olin kahtena kesänä kerännyt yhteensä 125 kasvia, neulonut ne kiinni paperiarkeille ja niiden nimet oli syksyllä osattava. Samalla luettelin muitakin mieleen jääneitä, piharatamo on Plantago major (kuvassa), siankärsäheinämö Achillea millefolium, kielo Convallaria majalis…

Kaikki se runsas koulutieto on ollut vain hyväksi. Yleissivistys on tärkeä asia, eikä kaikkia tällaisia koulussa opittuja tietoja olisi myöhemmin tullut hankituksi. Kemiantunneilla menivät päähän alkuaineiden kirjainlyhenteet, maantiedontunneilla hahmottui heti maapallon kokonaisuus, fysiikan peruslait tulivat tutuiksi jne.

Matikan pänttääminen erityisesti on hyvä asia. Ei tarvitse kännykän laskukonetta, jos pitää kertoa 12 yhdeksällä tai laskea 15 prosentin alennus 80 eurosta. Voltairen halveksima geometriakin on hyvä hallita, jos haluaa tietää vaikka ympyrän kehän pituuden, joka saadaan kaavalla 2πr.

Autolla ajaessani lasken esimerkiksi kolmioiden aloja. Kun lähden Lahdesta kohti Tamperetta, kääntyy tie Lammille ja myöhemmin toinen tie. Molemmissa on kilometrimäärät kirkolle ja kun katson kilometrimittarista näiden tienristeysten välimatkan, pystyn suurinpiirtein laskemaan muodostuneen kolmion pinta-alan eli kanta kertaa korkeus jaettuna kahdella (korkeus pitää itse arvioida, mutta kyllä sen melko hyvin osaa).

Turhaa tietoako? Ei suinkaan. Olen tyytyväinen, että olen oppinut ja osaan edelleen. Puhumattakaan niistä heti nuorena poitsuna saaduista tiedoista, joita sain historian ja äidinkielen tunneilla ja joita myöhemmin olen täydentänyt.

Se vain harmittaa vieläkin, etten koulussa ottanut latinaa vapaaehtoisena aineena, sillä latinan kielen sanat ovat monissa kielissä pienin vivahde-eroin sellaisia perussanoja, joiden tunteminen helpottaisi ymmärtämistä. Sen sijaan otin vapaaehtoisiksi aineiksi musiikin teorian ja pikakirjoituksen, ja lisäksi kävin keskikoulussa raamattukerhossa. Pikakirjoituksen olen unohtanut, mutta klassisesta musiikista ja Raamatusta tuolloin saamani yleistuntuma on säilynyt ja tietenkin sittemmin tieto on lisääntynyt.

Vieraiden kielten oppiminen oli tuskallista ja kaksi kertaa jäin luokalleni ruotsin ja saksan takia. Mutta tulipahan vahva pohja. Vuonna 1986 Iranista Suomeen tullut Siamäk Naghian sanoi Helsingin Sanomien isossa haastattelussa, että kansainvälistyneessä maailmassa kielitaito on ensiarvoisen tärkeä, jos maahanmuuttaja tosissaan haluaa kiinnittyä uuteen maahan: ”Kyllä ihmisen on oltava valmis tekemään töitä sen eteen, että pääsee mukaan yhteiskuntaan. Että täällä on hyvä olla. Se on myös jokaisen maahanmuuttajan velvollisuus.” (HS 21.8.2021)

Naghian väitteli tekniikan tohtoriksi 2001. Nyt hän on maailmanmenestykseen nousseen, äänentoistolaiteita valmistavan Genelec Oy:n toimitusjohtaja Iisalmessa. Hiljattain hän oli tavannut kahdeksan vuotta sitten muualta Suomeen tulleen yritysjohtajan, jokaa ei vieläkään osannut suomea.

”Minä sanoin, että yritäpä kääntää englanniksi sana usva tai sauna. Niille on kyllä olemassa sanat, mutta kaikkia kulttuurisidonnaisia merkityksiä ei pysty koskaan kääntämään. Kielen opettelussa on kyse myös identiteetistä.”

Juuri on ilmestynyt myös kirja Siamäk Naghianin uskomaton elämä. Siinä hän kertoo tulostaan Suomeen kielitaidottomana ja yksinäisenä. Talvi oli hyytävän kylmä ja kieli mahdotonta. Ulkomaiset opiskelijat saivat olla oman onnensa ja aktiivisuutensa varassa, ja Naghian oli aktiivinen. Työelämässä hän kiinnostui koko suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen arvoista.

Mutta lisää harmitusta näin aikuisena aiheuttanut on sen, etten koulusta päästyäni pitänyt määrätietoisesti kiinni kielitaidon kehittämisestä. Joka tapauksessa on mukava, että Tukholmassa tai Jakobstadissa voi keskustella ruotsinkielisten kanssa ilman, että kysyy, ”do You speak english”.

kari.naskinen@gmail.com

Hullu vuosi 2021

Elo tää kapitalismissa on meille käskynä vain kohtalon? Kolmekymmentä vuotta sitten Suomi ajautui pankki- ja muuhunkin kriisiin täysin hulvattoman rahanjaon takia. Tällä hetkellä tuntuu kuin koko Eurooppa olisi nyt vastaavanlaisessa tilanteessa. EU:n 750 miljardin euron tukipaketti yrityksille on valtava. Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Raimo Luoma (SDP) sanoi kuukausi sitten Helsingin Sanomissa, että Suomen tavoin muutkin Euroopan maat tukevat nyt yrityksiä lisäksi koronatukien muodossa ja muutenkin:

”Nyt on rahaa liikkeellä todella paljon. Nämä tuet ovat laajempi ilmiö kuin vastaveto veroparatiisien tiukentamiselle. En voi mennä yksityiskohtiin, mutta hyvin viitteitä tukikilpailusta Euroopan sisällä on näkynyt tämänkin vuoden aikana.” (HS 31.7.2021)

Näin meneteltiin myös 2008. Silloin piti pelastaa erityisesti pankit. Tärkeintä oli finanssioligarkkien hyvinvoinnin turvaaminen. Tällaista pääomien kasautumista pelkäsi Karl Marx jo 150 vuotta sitten. Tuotannon ja varallisuuden kasautuminen ei ole kapitalistisessa järjestelmässä mikään vääristymä, vaan sen oleellinen ominaisuus.

Jotenkin tuntuu, että on menossa jonkinlainen kapitalismin marxilainen vaihe. Kun omat eväät eivät riitä, mennään veronmaksajien kukkarolle, kun on tällainen puolisosialistinen järjestelmä vallalla.

Talouden kriisit ovat osa Karl Marxin teorioita. Sixten Korkman sanoo Marxin ymmärtäneen ”jo varhain, että kriisit eivät ole satunnaisia tai talouskehitykseen nähden ulkoisia, vaan ne ovat elimellinen osa kapitalistista järjestelmää, joka itse niitä synnyttää” (Marxin Pääoman ajankohtaisuus, TA-Tieto 2015).

Niin kuin ei kommunismista ole historian päätepisteeksi, ei sellaiseksi ole myöskään nykymuotoisesta markkinataloudesta. Eikä vapautta ole eikä tule, kuten Korkman kirjoittaa: ”Marxin näkemykseen vapaudesta sisältyy ajatus siitä, että vapaa ihminen on myös työssään luova olento. Kapitalismissa tämä ei toteudu, kun työstä tulee hyödyke, koska kaikki on kaupallista ja tapahtuu markkinoiden ehdoilla. Tästä näkemyksestä löytyy kaikuja vaikkapa amerikkalaisen politiikan filosofin Michel Sandelin kritiikissä, joka katsoo kaikkialle tunkeutuvan markkinatalouden murentavan moraalisia arvojamme.”

No ei sitä ihanteellista vapaudentilaa marxilaisessakaan mallissa saavuteta. Sen sijaan varallisuuden keskittyminen on nyt vapautunut yhä harvempien käsiin ja tämä on joka tapauksessa Marxin oikein ennakoima ja vahva trendi. Kirjoituksensa Korkman päättääkin, että ”Marxin ajatusmaailmaan, kuten muihinkin klassikkoihin tutustumisen, pitäisi olla jokaisen yhteiskuntatieteilijän peruskoulutusta”.

Suomen yliopistoissa ei Marx ole saavuttanut merkittävää asemaa taloustiedettä opetettaessa. Tähän on tietenkin syynä se, että marxilaisuus yhdistetään aina Neuvostoliiton epäonnistumiseen. Ei sosialismifilosofiaan esimerkiksi kuulu ihmisten sijoittaminen vankileireille.

Samassa Marx-kirjassa Hannu Taanila värikkääseen tapaansa sanoo, että Marxista ja marxismista on tehty ideologiapelätin, jonka Neuvostoliitto oli ottanut monopolikseen samalla tavalla kuin USA ”vapauden” ja ”demokratian”.

Karl Marx itse ei Neuvostoliitto kokenut, mutta kun Pääomasta oli vasemmistopiireissä tullut uskonopin, profetian ja päivänpolitiikan käyttöohje, jota alettiin nimittää marxilaisuudeksi, hän sanoi 1870-luvun lopulla, että ”minä ainakaan en ole marxilainen”.

Neuvostoliitossa syntyi käsite marxismi-leninismi, joka leimasi kapitalismin pahuuden yleiseksi, mutta välttämättömäksi ilmentymäksi ja rituaalisen marmattamisen kohteeksi. Marxismi-leninismi oli opinkappale, vaikka monet sen kannattajat eivät edes olleet lukeneet hänen tekstejään. Vastustajille tämä passasi. Taanila siteeraa Harvardin yliopiston historianprofessoria Niall Fergusonia, jonka kirjassa Sivilisaatio. Me ja muut (2011) kuvataan Karl Marx epäsiistiksi pummiksi ja säälittäväksi poleemikoksi. Syntilistalla oli lisäksi, että Marxin päivätyö oli johtaa isänsä Hirschel Marxin yhtä kutomatehdasta Manchesterissa, joten hän puri nautinnollisesti Kuningas Puuvillan kättä.

Nyt nautitaan EU:n ja sen jäsenvaltioiden ruhtinaallisesta tarjoilusta. Samalla on tuotantokapitalismi muuttunut finanssikapitalismiksi, jossa omistajat eivät ole tehtaiden eivätkä kauppojen johtajia, vaan niiden toimintaan pääomia sijoittavia pelureita, investoreita. Suomen tämän vuoden tiedepalkinnon vastikään saanut akatemiaprofessori Martti Koskenniemi on käyttänyt tästä kapitalismin käskynhaltijoiden joukosta nimitystä ”rahan kalifaatti”. Koskenniemi on Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori. Tiedepalkinnon myöntämisen perusteluissa todettiin, että Koskenniemen tutkimuksissa yhdistyy harvinaisella tavalla kansainvälisen oikeuden käytännön ymmärrys monipuoliseen teoreettiseen pohdintaan ja kriittiseen tarkasteluun.

PÄÄOMA SUOMEEN

Taanilan kirjoituksessa on selonteko siitä, miten Marxin Pääoma tuli Suomeen. Sen ensimmäinen osa julkaistiin Saksassa 1867, toinen ja kolmas osa ilmestyivät Marxin kuoleman jälkeen Friedrich Engelsin toimittamina 1885 ja 1894. Viimeisen osan toimitti Karl Kautsky 1904. Suomessa Pääoma ilmestyi valtion varoin erillisinä vihkosina 1913-18 O.W. Louhivuoren kääntäminä. Seuraava vaihe oli 1922, jolloin Tietosanakirja-osakeyhtiö julkaisi Valtiotieteen sanakirjassa osia ilmeisesti Pääoman toisesta osasta. Varsinaisesti kirjana toinen osa ilmestyi 1950 Mauri Ryömän ja Tuure Lehénin kääntämänä sekä kolmas osa 1976 Antero Tiusasen kääntämänä.

Osat 1, 2, ja 3 ovat ilmestyneet uusintapainoksina 2014-20. Niiden kustantaja on Tiedonantaja-lehden TA-Tieto Oy. Neljättä osaa ei Suomessa ole julkaistu.

kari.naskinen@gmail.com

Alvar Aalto ja 30 kohdetta Inkeroisissa

Vuosittainen Alvar Aalto -viikko järjestettiin tänä vuonna Kouvolassa, josta kuntaliitosten myötä on tullut merkittävä Alvar Aallon suunnittelemien rakennusten keskittymä. Inkeroisten Tehtaanmäen koulussa sen oppilaat Minna Tähtinen ja Anni Jokiranta vetivät opastettuja kierroksia; kuvassa Minna ja Anni ovat luokkahuoneessa, jossa on vielä jäljellä ainoa alkuperäinen liitutaulu vuodelta 1939. Inkeroisissa on yhteensä noin 30 Alvar Aallon suunnittelemaa rakennuskohdetta, suurimpana Anjalan paperitehdas.

Kun Tampella 1930-luvulla päätti perustaa paperitehtaan Inkeroisiin, kuului Inkeroinen vielä vanhaan Sippolan pitäjään. Suunnittelutehtävään palkattiin Alvar Aallon arkkitehtitoimisto, joka oli aikaisemmin jo suunnitellut Sunilan tehdasalueen Kotkassa. Samaan toimeksiantoon kuului paljon muutakin, koska Inkeroisiin piti ison tehtaan takia saada myös uusia asuntoja. Tuli tehtaan virkailijoille kerrostaloja, mestareille paritaloja, insinööreille omakotitaloja jne. Niin rakennettiin myös uusi kansakoulu, koska vanha koulu oli käynyt liian pieneksi.

Minna ja Anni esittelivät nykyisen ala-asteen koulun tiloja, joissa Aallon kädenjälki on hyvin säilynyt: kattoikkunoita, seinän yläreunassa olevia ikkunoita, pyöristetyistä rimoista tehtyjä pintoja, kaarevia muotoja, alkuperäisiä puu- ja klinkkerilattioita sekä huonekaluja. Oppilaita koulussa on tällä hetkellä satakunta, mutta koska Kouvolassakin kouluverkkouudistus etenee, päättyy Tehtaanmäen koulu 2024. Nyt Aalto Inkeroinen ry. pyrkii etsimään rakennukselle sen kulttuuriperintöarvoja kunnioittavaa uutta käyttöä.

Alvar Aallon töistä valmistuivat ensimmäisinä 1937-38 paperitehtaan konesali, hiomo, jälkikäsittelyosasto ja varasto, yhdeksän asuinrakennusta sekä yksi autotalli- ja varastorakennus. Viimeiset ovat 1950-luvulta kuorimo, höyryvoimalaitos ja aivan viimeksi valmistuneena vedenpuhdistuslaitos 1960.

Kun eilen lähdimme Tehtaanmäen koululta valokuvaamaan näitä muita kohteita, syntyi Stora Enson paperi- ja kartonkitehtaan pääportin lähellä hauska tilanne: pysäytin auton parkkipaikalle ja Ulla-rouva lähti kännykkänsä kanssa kävelemään lähemmäs tehdasta ja porttia, jolloin vartiointifirman mies ajoi autolla Ullan luo ja kysyi, onko hän vakoilija.

Vakoilijoita emme olleet, mutta kielenhuoltoa pitää aina hoitaa. Kadunnimikyltti on näet kirjoitettu väärin. Jos kadunnimi muodostetaan henkilön etu- ja sukunimistä, sen pitää esimerkiksi tässä tapauksessa tulla muotoon Alvar Aallon kuja. Jos käytetään vain yhtä nimeä, tehdään yhdyssana: Alvarinkuja tai Aallonkuja.

Alvar Aalto -viikon järjestää Alvar Aalto -kaupunkien verkosto, joka perustettiin 2017 Jyväskylässä. Muut jäsenkaupungit ovat Alajärvi, Espoo, Eura, Hamina, Helsinki, Imatra, Järvenpää, Kotka, Kouvola, Lahti, Oulu, Paimio, Pori, Raasepori, Rovaniemi, Seinäjoki, Turku, Vantaa, Varkaus, Aalborg ja Wolfsburg. Verkoston toimintaa koordinoi Alvar Aalto -säätiö.

kari.naskinen@gmail.com

Lapinlahti – elokuvaessee, hartaushetki

Ei ole mitenkään yllätys, että Rax Rinnekankaan uusi elokuva Lapinlahti – Tyttären äiti on erikoinen. Se on kuviteltu kertomus äidin ja aikuisen tyttären suhteesta sekä katsaus Lapinlahden sairaalan hoitomuotojen kehittymiseen 170 vuoden aikana. Rinnekankaan tämäkin elokuva on esseemäinen ja kuin rauhallinen hartaushetki – ei uskonnollisessa mielessä –, jossa katsoja helposti asettaa itselleen samoja kysymyksiä kuin elokuvan henkilöt. Kahden erillisen asian yhdistäminen tuntuu ensin kummalliselta, mutta loppupuolella se saa selityksensä.

Lapinlahden mielisairaala valmistui 1841 Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaan. Elokuvan dokumenttiosassa siellä hoidettavina olleista potilaista mainitaan kroonista melankoliaa sairastanut Aleksis Kivi ja Jean Sibelius, ja ovat siellä myöhemmin olleet taiteilijoista ainakin Lauri Viita, Veijo Meri ja Harri Sirola. Rinnekangas lähestyy Lapinlahtea myös arkkitehtoniselta kannalta, mikä sekään ei ole yllätys, sillä hän on tehnyt monta dokumenttielokuvaa hienoista rakennuskohteista. Vastikään luin Rinnekankaan erikoisen romaanin Leo Trotskin ajastin (2018), jossa yhtenä isona asiana on arkkitehti Konstantin Melnikovin sylinterinmuotoinen talo Krivoarbatskyi-kadulla Moskovan sisimmän kehätien sisäpuolella vähän Kremlistä länteen. Melnikovin perhe muutti taloon 1929. Rinnekankaan yksi arkkitehtuurielokuvakin käsittelee tätä Melnikovin ”utopiataloa”. Tällaisen modernin arkkitehtuurin Stalin kielsi 1930-luvun alussa.

Lapinlahti-elokuvassa psykiatri Karin Aspen on töissä sairaalassa. Ollaan vuodessa 1975 ja yhtenä päivänä sinne pölähtää yllättäen hänen äitinsä Jeanette, joka oli lähettänyt Karinin talvisodan alkaessa sotalapseksi Ruotsiin ja häipynyt itse Espanjaan. Viiden vuoden kuluttua Karin oli palannut kotiin Ruotsista ja isä sodasta, mutta äiti oli jäänyt Espanjaan. Kohtaaminen Lapinlahdessa on kova, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan tai olleet missään tekemisissä 36 vuoteen. Jeannette oli tavannut Espanjassa jonkun Alejandron, rakastunut ja jättänyt siten puolisonsakin Suomeen. Siinä he ovat, toisilleen kaksi ventovierasta ihmistä.

Mitä Te nyt tänne tulitte? Miksi ette koskaan aikaisemmin, kysyy tytär. Ankara tilanne. Äiti ei aluksi sano syitä, ja keskustelujen jatkuessa tulee vain niitä tavallisia: mutta kun ja mutta kun… Tässä vaiheessa tätä elokuvameditaatiota heräsi väkisin mieleen omia kysymyksiä: mitä jos minulle olisi tehty näin tai mitä jos minä olisin tehnyt näin? Vastauksia on mahdoton keksiä, mutta jo elokuvan alkuteksteissä on itävaltalaisen psykiatrin, keskitysleiristä selviytyneen Viktor E. Franklin sanonta: “Ihminen pelastuu rakkaudessa ja rakkaudesta”. Riittääkö rakkaus? Kaikenko rakkaus voittaa ja antaa anteeksi? No ei aina anna, vaikka tietenkin pitäisi, kyllä sen kaikki tietävät.

Vaativasta ja raskaasta aiheestaan huolimatta elokuva on kaunis. Ville Tantun mustavalkokuvaus on nykyajan elokuvia katsovalle kuin rauhoittavaa terapiaa. Kuvat paikoin kuin harmonisia asetelmamaalauksia. Häiritsevää on kuitenkin kauko-ohjattavilla hänkkyröillä otetut ilmakuvat, jotka ovat tuttuja kaikista halvalla tehdyistä tv-sarjaelokuvista. On jopa sellainen huolimattomuus, että yhdessä tällaisessa kuvassa näkyy myös taivaalla liikkuvan vekottimen varjo Lapinlahden sairaalan pihassa.

Karin Aspenin roolissa Minna Haapkylä on totutusti erinomainen. Karinin tuska ja epäusko mieleen palautuvien rautatieasemahetkien (1939) kanssa on koskettavaa. Yhtä taitavasti esittää Jeanetten roolin harvoin elokuvissa nähty Ylva Ekblad, joka on Pohjanmaalta nuorena ulkomaille lähteneen Stina Ekbladin nuorempi sisko. Jeanette on olemuksessaan varovainen, puhuu vähän, mutta silmät kertovat paljon, niissä on on surua, pettymystä ja syyllisyyttäkin.

Minna Haapkylä ja Ylva Ekblad näyttelevät ja näyttävät rooleissaan, että aina ei kaikki ole niin yksinkertaista kuin pinnalta näyttää. Kun päästään mutta kun -vaiheesta pitemmälle, asioihin tulee ainakin jonkinlaista selkeyttä ja selitystä. Ei ehkä riittävästi, mutta Viktor E. Franklin lausahdus saattaa sittenkin päteä.

kari.naskinen@gmail.com

 

Vähän väärää politiikkaa

Hullu vuosi 1991 -televisio-ohjelman toinenkin osa pani penkomaan vanhoja dokumenttiaineistoja. Aloitin Kansan Arkistosta, jossa on kuva SAK:n järjestämästä suurmielenosoituksesta Senaatintorilla 3.10.1991. Tilanne oli yhtäkkiä muuttunut katastrofaaliseksi. Silloisen pääministerin Esko Ahon johdattelemassa ohjelmassa asiaa lähestyttiin monelta kantilta. Virheitä tehtiin, joiden seurauksena työttömyys nousi lähes puoleen miljoonaan henkeen, suunnattomiin velkavankeuksiin, 60 000 yrityksen kuolemaan ja tuhansiin itsemurhiin. Näihin olivat johtaneet vahvan markan politiikka ja rahamarkkinoiden vapauttaminen, joka kolmessa vuodessa oli kolminkertaistanut yritysten valuuttaluotot. Nousuhuuma oli pimentänyt ja päihdyttänyt sekä poliitikot, pankkimiehet että yksityiset ihmiset. Oli alettu puhua kasinotaloudesta, jonka suuriksi sankareiksi oli nostettu sellaiset suursijoittajat kuin Peter Fryckman, Jukka Keitele, Pentti Kouri, Hannes Kulvik, Henrik Kuningas ja Taito Tuunanen.

Sitten kun vetelät oli housuissa, alkoi pankkien pelastaminen. Niitä piti lakkauttaa tai järjestellä uuteen uskoon. Tv-ohjelmassa otettiin esille lähinnä Skop, mutta sen jälkeen tuli muita perässä. Suomen Pankin tutkijan Antti Kuusterän laskelman mukaan pankkikriisin nettokustannukset olivat veronmaksajille 37 miljardia markkaa eli nykyrahassa kuusi miljardia euroa. Kansainvälisen valuuttarahaston pankkikriisivertailussa Suomen kriisi maksoi 12,8 % bkt:sta, Ruotsissa 3,6 % ja Norjassa 2,7 %.

Suomen Pankin pääjohtajana ollessaan Mauno Koivisto kirjoitti 1978 kirjassaan Väärää politiikkaa, että ”talouspolitiikkahan on aina väärää, kysymys on vain siitä, kenen kannalta ja miltä kannalta. Mutta vaikka talouspolitiikka periaatteessa onkin väärää, on silti pyrittävä siihen, että se olisi kokonaisuutena ottaen vähän väärää, ja että tärkeimpinä pidetyt talouspoliittiset tavoitteet tulisivat tavoitetuksi vähemmän tärkeiden kustannuksella.”

Kun Suomesta 1987 ryhdyttiin tekemään ”Pohjolan Japania”, talouspolitiikka ei ollut vähän väärää, vaan päin hoinkia. Yksityiset ihmiset katsottiin vähemmän tärkeiksi. Suomen Pankki antoi pankeille luvan ottaa ulkomailta halpakorkoista lainaa ja menetti samalla mahdollisuutensa säännellä pankkien lainanottoa. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Muistan yhdenkin säästöpankin lehtimainoksen, jossa nainen työnsi kottikärryllistä seteleitä ja tekstissä neuvottiin ihmisiä tulevan asioimaan – nyt sitä saa.

Yleisradion pitkäaikainen taloustoimittaja Seppo Konttinen teki 2008 kirjan Salainen pankkituki – kuinka velallista kyykytettiin. Siinä hän käy läpi sitä holtitonta rahankylvöä, joka sai ihmiset tuntemaan itsensä rikkaiksi. Asuntojen hinnat nousivat, pörssiosakkeiden ostamiseen sai isoja lainoja, joiden vakuuksiksi kelpasivat mitättömät peltotilkut, ränsistyneet kiinteistöt, serkun pojan miniän takaus ja vaikka mikä.

Kesällä 1992 Suomen nuorin pääministeri Esko Aho vakuutti, että pankit tullaan pelastamaan kaikissa olosuhteissa. Vaikka näin ei kokonaisuudessaan käynyt, niin tämä pelastusoperaatio johti kaikkien aikojen suurimpaan kansalaisten varallisuuden uusjakoon. Valtioneuvoston kanslia oli jo tuossa vaiheessa asettanut työryhmän pohtimaan pankkien tilaa SP:n Sirkka Hämäläisen johdolla. Erikoista oli, että ryhmässä oli pankeilla enemmistö: SYP:n Ahti Hirvonen, KOP:n Pertti Voutilainen, Postipankin Seppo Lindblom, OKO:n Pauli Komi ja Säästöpankkiliiton Kalevi Kauniskangas eli itse aiheuttamansa ongelmaryhmän edustajat; veronmaksajien eli valtion etua olivat ajamassa vain valtiosihteeri Eino Keinänen ja pankkitarkastusviraston Jorma Aranko.

Työryhmän ehdotus ensimmäisestä pankkitukipaketista julkistettiin 18.3.1992, samana päivänä, jolloin Suomi jätti EU-hakemuksemme. Tuki oli tarkkaan harkittu: se perustui pankkien tappioihin 1991. Näin korkki oli aukaistu. Konkurssikypsät pankit hoidettiin kuntoon valtion kassasta myönnetyllä pankkituella. Pahimmissa vaikeuksissa oleet pankit fuusioitiin. Esimerkiksi Suomen Työväen Säästöpankki (STS) myytiin Kansallis-Osake-Pankille (KOP). Sen sijaan yksityiset velkaantuneet – yrittäjät ja kotitaloudet – jätettiin oman onnensa nojaan. Pankkien asiakkaille myöntämät luotot annettiin omaisuudenhoitoyhtiöiden eli ns. roskapankkien hoidettaviksi. Roskapankit puolestaan myivät saataviansa eteenpäin kansainvälisille perintäyhtiöille. Perintäyhtiöt vaativat velallisilta saatavat takaisin korkojen kera, eivät ostohintaan. Tunnetuin roskapankki oli 1993 perustettu Arsenal Oy, joka alkoi hallinnoida Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n järjestämättömiä ja muita luottoja sekä realisoimaan sen omaisuutta. Arsenalin tuotot olivat 150 miljoonaa euroa ja kulut 2,2 miljardia euroa.

Poliittisen siunauksensa nämä järjestelyt saivat Esko Ahon hallituksen ministerivaliokunnalta, johon kuuluivat Ahon lisäksi Iiro Viinanen, Mauri Pekkarinen, Jan-Erik Enestam ja Toimi Kankaanniemi.

Yli 20 vuotta myöhemmin Iiro Viinanen sanoi: ”Puhtaimmillaan kapitalismi on tunteeton elämänasenne, jossa raha on sokaissut ihmisen täydellisesti” (Vasen oikea, oikea vasen, kirjeenvaihtokirja Esko Seppäsen kanssa).

Tänä iltana klo 19 on Tv 1:ssä Hullu vuosi 1991 -ohjelmaan liittyvä keskustelu yli varojensa eläneestä Suomesta. Millainen on Suomen talouden tilannekuva nyt? Onko ilmassa samanlaista tilannekuvasokeutta kuin vuonna 1991?

kari.naskinen@gmail.com

Vain huonosti informoidut saattoivat ennustaa neuvostojärjestelmän äkillisen hajoamisen

Otsikko on Jaakko Ilonieman sanonta. Esko Aho lainaa sitä kustantamansa kirjan Imperiumin tuho (2014) esipuheessa. Otin kirjan esille, kun television Hullu vuosi 1991 -ohjelmasarja toi asian taas ajankohtaiseksi. Ohjelmassakin Aho haastattelee Iloniemeä, joka edelleen puhuu Neuvostoliiton äkillisestä romahduksesta täydellisenä yllätyksenä.

Muutoksen ensimmäiset merkit olivat kuitenkin Neuvostoliiton sisällä tulleet esille jo 1980-luvun puolivälissä. Esko Ahon Verbatum-yhtiön kirjassa Venäjän pääministerinä 1992 ja varapääministerinä 1993-94 toiminut Jegor Gaidar (1956 - 2009) tuo esille virallisen asiakirjan, jossa Aleksandr Jakovlev kirjoitti Mihail Gorbatshoville 1985, että ”tänään kysymys ei nojaa vain talouteen – se on prosessin aineellinen perusta. Avain on poliittinen järjestelmä.”

Syyskuussa 1986 KGB:n johtaja Viktor Tshebrikov esitti jo politbyroon istunnossa, että olisi tarkoituksenmukaista vapauttaa ensin kolmasosa ja sitten puolet poliittisista vangeista. Demokraattisesta järjestelmästäkin jo puhuttiin noihin aikoihin. Sitten alkoi myös tapahtua: marraskuussa 1986 hyväksyttiin laki yksilöllisestä työtoiminnasta, toukokuussa 1987 laillistettiin myös yksilöllinen maataloustoiminta ja toukokuussa 1988 hyväksyttiin laki osuuskunnista, jotka tosiasiassa avasivat tien yksityissektorin levittäytymiselle neuvostotalouteen. Kävi kuitenkin niin, että työtoiminnan liberalisointi johti työkurin heikkenemiseen. Sellainenkin asia aiheutti tyytymättömyyttä, että johtajia alettiin valita vaaleilla.

Eikä varsinkaan pystytty ratkaisemaan pääongelmia eli valuuttareservien nopeaa vähenemistä, finanssikriisiä eikä kulutusmarkkinoiden lisääntynyttä hajoamista.

Kaikki oli myöhäistä. Aivan 1980-luvun lopulla tilannetta vaikeuttivat lisää koko maailman matalat viljasadot. Neuvostoliitossa jäi vuoden 1989 suunnitellusta viljarehusadosta uupumaan 31 miljoonaa tonnia. Kauppatase oli kriisissä. Apu ulkomailta loppui, kun lainahanat panivat 1989 kiinni mm. Midland Bank, Morgan Granfell ja National Westminster Englannissa, Deutsche Bank Saksassa, Credit Suisse Sveitsissä sekä First Boston, Goldman Sachs ja Shearson Lehman Hutton USA:ssa.

Länsimaat lähtivät nyt siitä, että lainoja ei enää myönnetä, ellei Neuvostoliitto pikaisesti käynnistä ohjelmaa markkinatalouteen siirtymisestä. Eikä yhtään helpottanut asiaa, että Gorbatshov meni kesällä 1990 sanomaan, että Neuvostoliiton on välttämätöntä lykätä nyt velkojen takaisinmaksua. Tämä lausunto sai Englannin keskuspankin heti lisäämään Neuvostoliiton epäluotettavien velallisten luetteloon

Niin Neuvostoliitto loppui ja Venäjä alkoi uudelleen. Mutta ei helpottanut. Eropuheessaan joulukuussa 1999 Boris Jeltsin sanoi: ”Haluan pyytää teiltä anteeksi sitä, että monet toiveemme eivät ole toteutuneet, koska se, minkä luulimme olevan helppoa, osoittautuikin tuskallisen vaikeaksi.”

Gaidar kuvaa yksityiskohtaisesti neuvostotalouden ja -järjestelmän romahduksen syitä, jotka johtivat täydelliseen umpikujaan. Esko Aho kirjoittaa Imperiumin tuhon esipuheessa, että Suomessakin kannattaa lukea tarkkaan yksi Gaidarin loppupäätelmistä: ”Tapahtumien kehitys Neuvostoliitossa sen olemassaolon viimeisinä vuosina näytti, miten tärkeää on talouspolitiikasta päätettäessä ottaa huomioon pitkän aikavälin riskit, arvioida päätöksiä paitsi vuoden ja kolmen vuoden perspektiivistä, myös vuosikymmeniä eteenpäin.”

Nyt on pitkän aikavälin riskejä enemmän kuin oli 30 vuotta sitten. Ilmastonmuutos ja kansainvaellukset ovat sellaisia asioita, jotka koskettavat kaikkia aivan uudella tavalla.

Television eilisessä keskusteluohjelmassa puhuttiin paljon myös nykypäivästä ja Suomen roolista. Otan taas kirjan täydennykseksi; Britannian ulkopoliittisen instituutin Venäjä-asiantuntijan Keir Gilesin viime vuonna suomeksi ilmestyneessä Moskovan opit -kirjassa hän toteaa, että oman tilanteensa realiteettien kanssa luoviessaan Suomi tarjoaa maailmalle historiallisia esimerkkejä siitä kuinka käsitellä sotaa ja rauhaa Venäjän kanssa:

”Suomi toimii tänä päivänä edelleen roolimallina ja esimerkkinä parhaasta käytännöstä. Suomi on osaltaan avainasemassa nykyisen jännityksen tasapainon hallinnassa siellä, missä tulevaisuudesta voisi helposti tulla kiistelty. Suomen omassa turvallisuuspolitiikassa on pyritty eliminoimaan haavoittuvuuksia, jotka ovat alttiita avointa aseellista selkkausta lievemmälle vihamieliselle vaikutuksella; juuri sellaista ohjelmaa on menestyksettä suositeltu käytettäväksi Länsi-Euroopan maissa, joissa nykyistä uhkaa ei koeta läheskään yhtä akuutisti.”

Eikä Venäjä mitään ihmeempiä järjestelmämuutoksia ole tekemässä. Olkoon tsaari, Vladimir Putin tai hänen jälkeensä joku muu, niin Venäjä pysyy yhden vahvan johtajan valtiona. Poliittisten asioiden analyytikko Andre Sushentov: ”Voisiko millään muulla tavalla hallita mantereen kokoista maata, josta noin 50 prosenttia on ikiroudassa, jonka asumistiheys on hyvin harva ja naapurusto monimutkainen, ja tarjota samantasoiset valtion palvelut, terveydenhoidon, koulutuksen, turvallisuuden, liikenneverkon ja muut palvelut asukkaille alueella, joka on yhdentoista aikavyöhykkeen mittainen?”

Vai olenko paljosta lukemisestani huolimatta kuitenkin niin huonosti informoitu, että ennustan väärin?

kari.naskinen@gmail.com