”Luon
jotain, mitä kukaan ei ole aiemmin tehnyt”, kirjoitti Endehuanna.
Tästä ei kuitenkaan hyvää seurannut, vaan Endehuanna joutui
kirjoitustensa takia maanpakoon jossain vaiheessa.
Irene
Vallejo on toisenlainen kirjailija. Papyrus
on
noussut suureksi myyntimenestykseksi, se kertoo kirjoitusmerkkien,
kirjainten, kirjoittamisen ja sen tallentamisen historiasta. Koska
kuitenkin eletään nykyaikaa, kirja on pilattu
pyrkimyksellä tehdä siitä jonkinlainen populaari viihdetarina.
Irene Vallejo oli tätä ennen tehnyt
väitöskirjan
antiikin ajan kirjallisten kaanonien muodostumisesta, mutta
väitöskirjan laventaminen kirjan koko historiaa käsitteleväksi
on levinnyt lapselliseksi
hutuksi. Tuhansien vuosien historian seassa pyörivät yhtä aikaa
kummallisia vertauksia hakien Beatles, Harry Potter, Indiana Jones,
Clint Eastwood, Elvis
Presley, Quentin Tarantino ja
muut oman aikamme julkkikset.
Jos
pystyy tämän höperön aineksen ohittamaan hermostumatta, kirjasta
kyllä irtoaa runsaasti pätevääkin
tietoa, kun sivuja sentään on 650. Ensin kirjoitus muodostui
yksinkertaisista piirroksista, minkä jälkeen alettiin kehitellä
kirjaimilla ilmaisemista: esimerkiksi D-kirjain ei ollut ”dee”,
vaan se tarkoitti ovea, M tarkoitti veden liikettä, N oli käärme,
O oli silmä jne. Näin aakkoset
vähitellen kehittyivät
monien vaiheiden myötä.
Endehuannan
lisäksi naisilla oli myöhemminkin iso roolinsa kirjoittamisessa.
Kun miehet kirjoittivat sodista ja muista kovista aiheista, naiset
keskittyivät pehmeämpiin
ja kauniimpiin asioihin. Naiset kirjoittivat runoissaan paljon
itsestään ja lukivat niitä lyyralla itseään säestäen – tästä
syntyi termi ”lyyrinen runous”.
Ennen papyruksen ja
pergamentin keksimistä kirjoitukset kaiverrettiin kiveen tai
pehmeään savitauluun ennen sen polttamista kovaksi. Tästä oli se
etu, että kirjoitusten tuhoaminen ei ollut yhtä helppoa kuin
nykyisin. Savitauluja ei pystynyt polttamaan roviolla. Sana pysyi
paremmin. Huono puoli oli tietenkin se, että kirjoitusvirheitä tai
poliittisesti vääriä kirjoituksia ei voinut kumilla tai
delete-näppäimellä pyyhkiä pois.
Pontius
Pilatuskin
2000
vuotta sitten sanoi,
että ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin”.
Kirjat
olivat ennen ajanlaskun alkua suuressa arvossa. Jos lainaan
Irene
Vallejon tyyliä,
niin Richard Burton
vei
tuliaislahjaksi Aleksandriaan Elizabeth
Taylorille 200
000 papyryskirjakääröä. Kultaa ja timantteja Elizabethilla oli jo
tarpeeksi, ja Aleksandriassa kirjat olivat intohimon polttoainetta,
kuten Vallejo kirjoittaa. Elizabeth käski viedä kirjat Aleksandrian
kirjastoon, johon oli tarkoitus kerätä kaikki maailman kirjat. Sitä
ennen oli kirjastoja ollut jo ainakin Mesopotamiassa, Persiassa ja
Syyriassa, mutta Aleksandrian kirjastosta tuli mahtavin. Se oli
perustettu noin vuonna 300 eaa.
Kirjat olivat tie
eliittiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset hallitsivat. Kirjurit
muodostivat vaikutusvaltaisimman ryhmän heti kuningasperheen
jälkeen. Yhden ikivanhan tekstin mukaan ikääntynyt herra Dua-Khety
piti
ankaran puhuttelun pojalleen, joka laiskotteli kirjurikoulussa:
”Keskity kirjoihisi. Olen nähnyt sepän työssään. Hänen
sormensa ovat kuin krokotiilin käpälät. Parturin on ajettava
partoja pitkälle
iltaan ja kuljettava pitkin katuja etsimässä asiakkaita.
Kaislanleikkaajan on vaellettava suistoon, ja kun hän on tehnyt
työtä ankarammin kuin hänen kätensä jaksavat, ovat hyttyset ja
kärpäset kiusanneet hänet henkihieveriin. Kuuntele siis, ei ole
ainuttakaan toista ammattia, joka olisi vapaa ja vailla
johtajaa kuin kirjurin ammatti. Kirjuri on johtaja. Liity ylimystön
joukkoon.”
Kun
aloitin naisesta, niin lopetetaan myös. Roomalainen satiirikko ja
runoilija Decimus
Juvenalis
(n. 60 - 135) varoitti
kirjaviisaista naisista: ”Erityisen rasittava on sellainen nainen,
joka ateriallakin alkaa esitelmöidä Vergiliuksen
runoudesta
ja punnitsee keskenään tätä ja Homerosta.
Oppineet ovat silloin hiljaa, puhujat pysyvät puhumatta, koko seurue
vaikenee. - - - Minua tympii nainen, joka toistelee Palaemonin
kielioppia,
seuraa orjallisesti kaikkia mahdollisia sääntöjä, osaa ulkoa
ikivanhojen kirjojen kohtia, joista en ole ikinä kuullutkaan.
Korjailkoon
hän hupsujen ystävättäriensä sanomisia, mutta aviomiehelle pitää
sentään kielioppivirheet sallia.”
kari.naskinen@gmail.com
keskiviikko 7. heinäkuuta 2021
Minkä kirjoitin, sen kirjoitin
Helsingin Sanomissa oli sivun juttu tiettävästi
maailman ensimmäisestä kirjailijasta, Akkadin ja Mesopotamian
kuninkaan Sarkadin
tyttärestä
Enheduannasta.
Kulttuuritoimittaja Eveliina
Mäntylä oli
löytänyt Enheduannan 4200 vuotta sitten kirjoittaman runoelman
teologiaa opiskelevan Minna
Ronkaisen suomentamana.
Olipa sattuma: iltalukemisenani juuri olevassa Irene
Vallejon kirjassa
Papyrus
(S&S,
2021) myös kerrotaan Endehuannasta. Hän
oli ensimmäinen kirjailija,
joka
allekirjoitti tekstinsä omalla nimellään.