Kultarinta
on
lavea tarina 1900-luvun neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä
Suomessa. Yhteiskunnalliset törmäykset ja niistä aiheutuneet
murrokset tulevat hyvin esille kuvitteellisen Stenforsin suvun
vaiheissa. Suvun sisälläkin vanha ja uusi ajautuvat ristiriitoihin,
joista olleellinen koskee ihmisen luontosuhdetta. Asiaa on paljon,
eikä tyhjäkäyntiä ole. Tämän runsauden jälkeen tuli heti
mieleen, että 640-sivuisesta romaanista saisi helposti vaikka
10-osaisen sarjaelokuvan televisioon.
Näytelmän ohjannut
Heidi
Räsänen on
pitänyt ison aineiston hyvin kasassa. Asiat etenevät välillä
todella tiiviiseen tahtiin, mutta hetkeksikään ei katsojalle jää
epäselväksi, missä mennään. Romaanin on näytelmäksi sovittanut
Ari-Pekka
Lahti,
jonka dramatisointi
oli
myös kaksiosainen Täällä
Pohjantähden alla kolme
vuotta sitten. Näitä esityksiä yhdistää sekin, että myös
Kultarinnassa
käytetään
erityistä koreografiaa, jonka on suunnitellut Helsingin
kaupunginteatterin pääkoreografi Jyrki
Karttunen.
Näytelmässä
on varsinaisten tapahtumien ohella taianomaisia, myyttisiä aineksia,
joita koreografia korostaa – olisi saanut olla vaikka enemmänkin.
Myös äänimaailma kuuluu tähän. Yhdessä vaiheessa luulin, että
joku katsoja Eero-näyttämön takarivissä oli alkanut kuorsata,
mutta sitten selvisi, että se olikin karhun vaimeaa murinaa.
Metsänkuningas ei pitänyt elinympäristöään uhkaavista ihmisen
toimista.
Anni Kytömäki on koulutukseltaan
luontokartoittaja. Hän
siis tuntee läheisesti näytelmän sen osan, joka käsittelee
luontoa koskevia uhkakuvia. Näytelmä tuo esille sellaisen aidon
vihreän
aatteen, joka vielä ennen sotia koski ensisijaisesti
luonnonsuojelua. Jos tästä aihealueesta tekisi jatkonäytelmän
nykyaikaa lähestyen, keskeisimpiä vihreän politiikan sisältöjä
olisivat maahanmuuton lisääminen, eri sukupuolten häivyttäminen
sekä auto- ja autopolttoaineiden verotuksen
kymmenkertaistaminen.
Näytelmän ”päähenkilö” on
metsä. Sitä on jo hakattu nurin ja jalostettu isoiksi lankuiksi,
joita
näyttämöllä käytetään rekvisiittana monenlaisissa yhteyksissä.
Anni Kytömäki on sanonut kokevansa huonoa omaatuntoa siitä, että
puita on pitänyt kaataa hänen kirjansa painamista varten, ja tämän
korvikkeeksi hän on ostanut Sastamalasta metsätontin, josta puita
ei kaadeta.
Näytelmän metsäpatruuna
Stenfors
(Aki
Raiskio)
tekee vihreällä kullalla bisnestä, mutta sitä hän ei voi
ymmärtää, että hänen poikansa Erik (Teemu
Palosaari)
valmistuu joksikin biologiksi ja menee töihin yliopistolle. Erikin
metsänsuojeluideologia on jopa pahempi kuin hänen rakastumisensa
Stenforsin torpparin punikkityttöön Lidiaan
(Raisa
Vattulainen).
Stenforsin perhettä riivaavat muutkin asiat: patruunan vaimo (Saana
Hyvärinen)
joutuu alkoholistiparantolaan, jossa kuolee, Erik passitetaan
mielisairaalaan aiheutettuaan
kännissä auto-onnettomuuden, Erikin tytär Malla (Mari
Naumala)
sijoitetaan uuteen perheeseen ottotytöksi ja Lidia kuolee
tuberkuloosiin.
Kaikkea tätä kehystävät kansalaissodan
ja myöhemmin 1930-luvulla Pohjanmaan fasistien synnyttämät
tapahtumat. Jääkärit hakkaavat vasemmistolaisia ja panevat ilman
housuja istumaan muurahaispesään. Sisältöä
siis on rutosti. Kokonaisuus pysyy joka tapauksessa hyvin
koossa.
Välillä karhu murisee. Se haluaa, että metsä
saisi olla rauhassa. Tosin ei se ehkä tiedä, että vielä
2000-luvullakin metsä kasvaa kiintokuutiometreinä enemmän kuin
sitä hakataan nurin. Näin korona-aikana me kuitenkin tiedämme,
että metsä on myös suoja. Sinne voi esimerkiksi mennä karkuun
tartuntatauteja, kesämökille tai johonkin, kuten on
tapahtunutkin.
kari.naskinen@gmail.com