Kaikkien vankilapakoelokuvien perusta

Televisiosta tuli eilen ties monennenko kerran Frank Darabontin Rita Hayworth – Avain pakoon (1994), tämän lajin elokuvaviihteen parhaimmistoa. Tämän aamupäivän vertailuelokuvaksi katsoin Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut (1956), jota voi sanoa kaikkien vankilapakoelokuvien äidiksi. Se on minimalistisen tiivis kuvaus tositapauksesta, jossa ranskalainen vastarintataistelija, majuri Andre Devigny pakeni Lyonissa saksalaisten ylläpitämästä vankilasta 1943. Devigny kirjoitti muistelmansa paosta, joka onnistui kuolemantuomiopäivää edeltäneenä yönä.

Bresson itsekin oli saksalaismiehityksen aikana yli vuoden natsien vankileirillä, joten näkemystä todentuntuun oli. Elokuvassa Devigny on luutnantti Fontaine, joka panee kaiken taitonsa yhden kortin varaan. Mitään riskiä ei ole, koska paon epäonnistuminen ei enää voisi edessä olevaa tilannetta pahemmaksi muuttaa. Bresson kuvaa paon valmistelua, johon kuuluvat lusikanvarren hiominen veitseksi, köyden ja muiden apuvälineiden valmistaminen ym. Tämä kaikki käy ”kuin elokuvissa”, mutta on ollut aivan totta siinä Andre Devignyn paossa.

Tyyli on Bressonin useimmista elokuvista tuttu. Jokainen kuva on kiinni itse asiassa, ei mitään ylimääräistä, ei mitään elokuvankatsojien erityisesti viihdyttämiseksi tehtyä. Vauhtia ei ole, mutta Fontainen toiminta ei sellaiseen antaisi mahdollisuuttakaan. Kaiken on tapahduttava hiljaa hivuttamalla ja oikeita hetkiä vain odottamalla. Näin intensiivistä kerrontaa voi olla piinallistakin seurata, koska tilanne on koko ajan veitsenterällä. Eikä Bresson ole pannut mukaan omiaan, vaan hänen neuvonantajanaan oli kuvausten aikana Andre Devigny itse. Devigny kuoli 82-vuotiaana 1999, Bresson 98-vuotiaana pari kuukautta myöhemmin.

Elokuvailmaisun yksityiskohtaisuuden hallinnassa Bresson oli omaa luokkaansa. Esimerkiksi studioissa kuvaamista hän vältti viimeiseen asti, koska studioon tehty interiööri ei ole oikea. Elokuvaaminen oli Bressonille oikean elävän elämän kuvaamista, ei kuvittelemista. Tähän tietenkin tarvittiin kameramiehet, joille Bresson tarkat ohjeensa antoi. Kuolemaantuomitun kuvaja oli kokenut Léonce-Henri Burel, joka kuvasi Bressonin ”vankilatrilogian” kaksi muutakin elokuvaa Taskuvarkaan (1959) ja Jeanne d´Arcin (1962), samoin Papin päiväkirjan (1951). Bressonin kuvat lähtevät aina sellaiselta tukevalta perustalta, johon kuuluvat yksinkertainen 50 mm:n objektiivi ja pääosin paikallaan pysyvä kamera. Liikettä ei tee kamera, vaan tapahtuminen sen edessä.

Francois Truffaut sanoi, että Kuolemaantuomittu teki omana aikanaan eron siihen hollywoodilaiseen elokuvailmaisuun, joka oli jo saavuttanut valta-aseman: Bresson saavutti realismillaan sen herkkyyden, jonka amerikkalaisten elokuvien rytmi oli pilannut.

Bresson siis haki todentuntua. Tätä tavoitetta palveli sekin, että hän ei juuri käyttänyt koulutettuja näyttelijöitä. Luutnantti Fontainen roolin esitti ensimmäisessä elokuvassaan Francois Leterrier, josta sittemmin tuli käsikirjoittaja ja ohjaaja. Ensikertalaisia olivat myös tuossa mainittujen kolmen muunkin elokuvan pääosien esittäjät.

Robert Bresson (kuvassa) luonnehti itseään kristilliseksi ateistiksi. Toisaalta Bresson kuitenkin yhdessä haastattelussa sanoi hänellä olevan sellainen tunne, että ”Jumala on kaikkialla. Kun näen puun, huomaan, että Jumala on olemassa”. Usko on esillä tässäkin elokuvassa. Fontainen paras ystävä vankilassa on pappi ja musiikkina on Mozartin C-mollimessu. Jean-Luc Godard onkin sanonut, että jos Mozart on saksalaista musiikkia ja Dostojevski venäläistä kirjallisuutta, niin Bresson on ranskalaista elokuvaa.

Kuolemaantuomittu on karannut on avain pakoon, mutta samalla avain elokuvataiteen syvimpään olemukseen.

kari.naskinen@gmail.com