Kuten
television Koivisto-ohjelma palautti mieliin, oli Nordek-hankkeen
kaatuminen Mauno Koiviston suurin takaisku. Koivisto piti
pohjoismaisen talousalueen muodostamista tärkeänä taloudellisen
kehityksen kannalta, ja sosiaalidemokraattien tapaan pohjoismainen
yhteistyö merkitsi hänelle enemmän kuin muille keskeisessä
asemassa oleville poliitikoille. Koivisto oli tuolloin
pääministerinä. Nordek jäi kuitenkin syntymättä, koska
Neuvostoliitto oli jyrkästi sitä vastaan. Tasavallan presidentti
Urho Kekkonen seurasi Koiviston ponnisteluja taustalta ja tuki
niitä niin kauan kuin Neuvostoliitto ei asettunut tiukasti
vastustamaan.
Neuvostoliitto ei ollut ensimmäinen este pohjoismaiden liittoutumiselle. Jo talvisodan kestäessä oli suunnitelmia pohjoismaisen puolustusliiton perustamisesta, mutta tilanne muuttui keväämmällä. Kun vahva natsi-Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan, ei Ruotsilla enää ollut kiinnostusta asettua yhteisrintamaan Saksaa vastaan.
Vielä syksyllä 1940 liittoutumisasia oli tästä huolimatta esillä, mutta Saksan suurvalta-aseman voimistuttua katsottiin Suomessa parhaaksi luopua siitä. Suomi tulkitsi asian niin, että liittohanke olisi ollut hyväksyttävissä vain, jos Saksalta saataisiin sille siunaus. Viimeistään asia tuli selväksi, kun Suomen Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki kävi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin Ernst von Weizsäckerin luona Wilhelmstrassella kysymässä neuvoa 29.10.1940.
Pitkän linjan diplomaatti, valt. tri Markku Reimaa on kirjoittanut näistä vaiheista kirjassaan Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-44 (Docendo, 2015). Eikä Suomi ollut edes varjossa, vaan kirkkaasti näkyvillä. Suomi päätti taistella Saksan rinnalla talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja Suomi oli valmis mukautumaan Saksan johtamaan järjestelmään.
Ennen kuin Suomi lähti Saksan kelkkaan, oli nimenomaan Ruotsi ollut aktiivinen. Eivät kaikki, mutta esimerkiksi pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Christian Günther olivat voimakkaasti pohjoismaisen integraation kannalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner oli tästä tietoinen.
Saksan voittokulun jatkuessa Ruotsi kuitenkin alkoi pelätä, että sille käy samoin kuin Tanskalle ja Norjalle, joten Ruotsi alkoi havitella yhteistyötä enemmän Neuvostoliiton kanssa, kuten Reimaa kirjoittaa. Tämä tietenkin loitonsi Ruotsia Suomesta, eikä pohjoismaiselle liitolle enää ollut mahdollisuutta.
Hanssonin hallitus kyllä ymmärsi, miten Suomi joutui luovimaan ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä, mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa kiteytyi historioitsija Alf W. Johanssonin sanoihin: ”Mieluummin Norjan puolesta ja Suomea vastaan.”
Lopulta Ruotsi selvisi ehjin nahoin. Kaupankäynti Saksan kanssa mahdollisti elintason säilyttämisen sota-ajan rajoituksista huolimatta. Sotien jälkeen Ruotsin ja Suomen suhteet olivat tulehtuneet.
KEKKONEN SAI
ANTEEKSI PUHEENSA
Koska tähänkin juttuun pitää saada Urho Kekkonen, niin tehdään se ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kautta. Tästä ”Kekkosen kuiskaajastakin” Markku Reimaa on tehnyt kirjan. Kolmantena lenkkinä tuossa kaveruspiirissä oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Kekkosen huonetoveri opiskeluaikoina.
Talvisodan rauhasta päätettäessä kansanedustaja Kekkonen ja Pakaslahti vastustivat sitä. Eduskunta päätti rauhansopimuksesta 15.3.1940 klo 19.30 alkaneessa kokouksessa ja Kekkonen oli tiukkana:
”Olisi syytä nyt välttää alistumisen filosofian opettamista kansalle rauhanteon puolusteluna. Jos sellainen filosofia tulee valtion ja kansan viralliseksi filosofiaksi, on murrettu itsenäisyystahdon henkinen pystyssäpitäjä. Minun kantani on ollut se, että Moskovan sanelemaan rauhaan ei voida mennä, vaan riippumattomuustaistelua on jatkettava. Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua.”
Päälle päätteeksi Kekkonen vielä sanoi kuullensa ”erään vanhan vaimon” tiuskaisseen, että mieluummin sata pommitusta kuin tuollainen rauha.
Tästä periaatteellisesta kannastaan huolimatta Kekkonenkin äänesti hallituksen esittämän rauhansopimuksen hyväksymisen puolesta, koska se oli joka tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto. Eikä Kekkonen tietenkään voinut tässä asiassa myöskään mennä IKL:n kelkkaan. Tuskin Kekkosesta oli presidenttiäkään tullut, jos olisi toisin äänestänyt. Äänestyksessä rauhanteko voitti 145 - 3 (9 tyhjää, 42 poissa).
Myöhemmin J.K. Paasikivi antoi tuon mielenilmaisun anteeksi Kekkoselle, mutta ei Pakaslahdelle, josta Paasikivi sanoi sotasyyllisyysasioita pohtiessaan, että ”Pakaslahti olisi joutanut hirtettäväksi”.
Kekkosen tultua Paasikiven jälkeen presidentiksi otti UKK vanhan kaverinsa Pakaslahden suojelukseensa ja natsiystävälliseksi leimattu Pakaslahti pääsi suurlähetystöuralle kaukaisiin maihin.
kari.naskinen@gmail.com
Neuvostoliitto ei ollut ensimmäinen este pohjoismaiden liittoutumiselle. Jo talvisodan kestäessä oli suunnitelmia pohjoismaisen puolustusliiton perustamisesta, mutta tilanne muuttui keväämmällä. Kun vahva natsi-Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan, ei Ruotsilla enää ollut kiinnostusta asettua yhteisrintamaan Saksaa vastaan.
Vielä syksyllä 1940 liittoutumisasia oli tästä huolimatta esillä, mutta Saksan suurvalta-aseman voimistuttua katsottiin Suomessa parhaaksi luopua siitä. Suomi tulkitsi asian niin, että liittohanke olisi ollut hyväksyttävissä vain, jos Saksalta saataisiin sille siunaus. Viimeistään asia tuli selväksi, kun Suomen Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki kävi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin Ernst von Weizsäckerin luona Wilhelmstrassella kysymässä neuvoa 29.10.1940.
Pitkän linjan diplomaatti, valt. tri Markku Reimaa on kirjoittanut näistä vaiheista kirjassaan Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-44 (Docendo, 2015). Eikä Suomi ollut edes varjossa, vaan kirkkaasti näkyvillä. Suomi päätti taistella Saksan rinnalla talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja Suomi oli valmis mukautumaan Saksan johtamaan järjestelmään.
Ennen kuin Suomi lähti Saksan kelkkaan, oli nimenomaan Ruotsi ollut aktiivinen. Eivät kaikki, mutta esimerkiksi pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Christian Günther olivat voimakkaasti pohjoismaisen integraation kannalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner oli tästä tietoinen.
Saksan voittokulun jatkuessa Ruotsi kuitenkin alkoi pelätä, että sille käy samoin kuin Tanskalle ja Norjalle, joten Ruotsi alkoi havitella yhteistyötä enemmän Neuvostoliiton kanssa, kuten Reimaa kirjoittaa. Tämä tietenkin loitonsi Ruotsia Suomesta, eikä pohjoismaiselle liitolle enää ollut mahdollisuutta.
Hanssonin hallitus kyllä ymmärsi, miten Suomi joutui luovimaan ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä, mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa kiteytyi historioitsija Alf W. Johanssonin sanoihin: ”Mieluummin Norjan puolesta ja Suomea vastaan.”
Lopulta Ruotsi selvisi ehjin nahoin. Kaupankäynti Saksan kanssa mahdollisti elintason säilyttämisen sota-ajan rajoituksista huolimatta. Sotien jälkeen Ruotsin ja Suomen suhteet olivat tulehtuneet.
KEKKONEN SAI
ANTEEKSI PUHEENSA
Koska tähänkin juttuun pitää saada Urho Kekkonen, niin tehdään se ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kautta. Tästä ”Kekkosen kuiskaajastakin” Markku Reimaa on tehnyt kirjan. Kolmantena lenkkinä tuossa kaveruspiirissä oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Kekkosen huonetoveri opiskeluaikoina.
Talvisodan rauhasta päätettäessä kansanedustaja Kekkonen ja Pakaslahti vastustivat sitä. Eduskunta päätti rauhansopimuksesta 15.3.1940 klo 19.30 alkaneessa kokouksessa ja Kekkonen oli tiukkana:
”Olisi syytä nyt välttää alistumisen filosofian opettamista kansalle rauhanteon puolusteluna. Jos sellainen filosofia tulee valtion ja kansan viralliseksi filosofiaksi, on murrettu itsenäisyystahdon henkinen pystyssäpitäjä. Minun kantani on ollut se, että Moskovan sanelemaan rauhaan ei voida mennä, vaan riippumattomuustaistelua on jatkettava. Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua.”
Päälle päätteeksi Kekkonen vielä sanoi kuullensa ”erään vanhan vaimon” tiuskaisseen, että mieluummin sata pommitusta kuin tuollainen rauha.
Tästä periaatteellisesta kannastaan huolimatta Kekkonenkin äänesti hallituksen esittämän rauhansopimuksen hyväksymisen puolesta, koska se oli joka tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto. Eikä Kekkonen tietenkään voinut tässä asiassa myöskään mennä IKL:n kelkkaan. Tuskin Kekkosesta oli presidenttiäkään tullut, jos olisi toisin äänestänyt. Äänestyksessä rauhanteko voitti 145 - 3 (9 tyhjää, 42 poissa).
Myöhemmin J.K. Paasikivi antoi tuon mielenilmaisun anteeksi Kekkoselle, mutta ei Pakaslahdelle, josta Paasikivi sanoi sotasyyllisyysasioita pohtiessaan, että ”Pakaslahti olisi joutanut hirtettäväksi”.
Kekkosen tultua Paasikiven jälkeen presidentiksi otti UKK vanhan kaverinsa Pakaslahden suojelukseensa ja natsiystävälliseksi leimattu Pakaslahti pääsi suurlähetystöuralle kaukaisiin maihin.
kari.naskinen@gmail.com