Ylipitkä Hitler-sketsi

Johannes Betzler on Hitler-Jugendin 10-14-vuotiaille tarkoitetun Deutsches Jungfolkin leirillä, jossa hän epäonnistuu miehuuskokeessaan. Hän ei pysty taittamaan niskoja nurin jänikseltä (engl. rabbit), joten häntä aletaan kutsua Jojo Rabbitiksi. Muuten 10-vuotias Jojo on täynnä natsiaatetta ja hänen mielikuvituskaverinsakin on itse Adolf Hitler. Kun otetaan mukaan vielä Jojon äidin kotiin piilottama juutalaistyttö, niin tässä on uusiseelantilaisen juutalaismaorin Taika Waititin Jojo Rabbit -elokuvan keskeinen sisältö. Sitä voi sanoa satiiriksi, mutta sen verran kevyin eväin ollaan liikkeellä, että yhtä hyvin sitä voi luonnehtia ylipitkäksi sketsiksi.

Ainekset ovat periaatteessa kovia, mutta natsikritiikki jää kuitenkin pinnalliseksi. Ei kaukaa hae, etteikö vastaavanlaisessa hupailussa mielikuvitus-Hitlerin tilalla voisi olla vaikka Pekka Puupää tai Uuno Turhapuro, yhtä hassuja.

Nuoralla tanssitaan. Onko natsismista syytä tehdä hauskaa elokuvaa, jos se sittenkin kääntyy joidenkin katsojien mielestä väärään suuntaan. Elokuvassa nimittäin Hitler on mukavasti koominen tyyppi, koska tyypityksen on tehnyt Jojo sillä perusteella, mitä Jungfolkissa on oppinut.

Hitler-satiireja on nähty useita alkaen Chaplinin Diktaattorista (1940), mutta Jojo Rabbit on ensimmäinen, jonka onnistuneisuudesta en ole ollenkaan varma.

Jojo asuu 1945 passelisti Nürnbergin esikaupungissa Falkenheimissa, jossa kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jojolla on huono käsitys juutalaisista, eikä hänen suhtautumistaan ennen elokuvan loppuvaiheita muuta komerossa asuva juutalaistyttökään. Tytön paljastuminen oli Jojolle tietenkin ollut kammottava yllätys.

Elokuvassa on nokkelaa vuorosanailua ja tapahtumat etenevät hauskasti. Jojon arvomaailma on kunnossa. Kun äiti kysyy jotain rakkaudesta, että se on kova juttu, niin Jojo sanoo, että kyllä kovempia ovat rauta ja dynamiitti. Taika Waititin näyttelemä Hitler on pölvästi, niin kuin Puupää ja Turhapurokin. Vasta aivan lopussa Jojo heittää Hitlerin menemään, kun kaupungissa jo pyörivät sen vapauttaneet amerikkalaiset ja venäläiset.

Ei hyvä, turhan pitkäkin. Elokuva on tehty Prahan ja joidenkin muidenkin tshekkikaupunkien maisemissa.

kari.naskinen@gmail.com

Kun rahat on loppu, myydään Volvo

Lahden veronmaksajien ei kannata huolestua, vaikka tilanne on huono. Tehdään niin kuin vanhassa iskelmässä sanotaan: rahat on loppu, mutta myydään Volvo.

Ei mitään hätää. Myydään arvokkain omaisuus Lahti Energia Oy ja pannaan rahat tunneliin, joka kaivetaan Saimaankadun ja Mannerheiminkadun välille. Hölmömpiäkin investointeja on tehty – en muista, mutta luultavasti on – ja siellä tunnelissa rahat ovat hyvässä tallessa. Mitään muuta varten tunnelia ei tarvitakaan, mutta se olisi eräänlainen vararahastoholvi, josta saataisiin kätevästi muutama kymppimiljoona aina kun kivoja juttuja olisi tiedossa. Ensimmäiseksi sieltä otettaisiin rahat Kisapuiston jalkapallokatsomoravintolan ja pukuhuoneiden rakentamiseen.

Tunneli olisi hieno homma. Vielä kun linja-autopysäkit saataisiin siirretyksi pois torin ympäriltä, rauhoittuisi kaupungin ydinkeskusta valtavista nykyisistä ruuhkista.

Kaupunginjohtaja Pekka Timonen sanoi 100 miljoonan euron keskustahanketta tunneleineen ”pysäyttäväksi”. Oleellista on varsinkin yksityisautoliikenteen pysäyttäminen. Autoilla ei ollenkaan ole tarvetta liikkua Lahden keskustassa, koska autoilijoita varten ovat marketit Launeella, Holmassa ja Karistossa. Varsinkin keskustan ulkopuolella asuvien pitää vihdoin älytä, ettei keskustaan pidä tulla, ei siellä ainakaan kohta enää mitään ole.

Olisihan sekin noloa, jos maailman vihreiden pääkaupungissa joku ajaisi käryttävällä bensa-autolla, kun täällä vuonna 2021 vierailee koko maailman ympäristöjohtajat ihastelemassa aikaansaannoksiamme. Heidät pitää voida viedä torille ostamaan mansikoita ja kyssäkurkkuja, jotka eivät enää ole linja-autojen pakokaasujen saastuttamia.

Uutena yksityistämisideana olen kuullut kaupungintalolla suunniteltavan keskustan katujen myymistä. Ostajaksi aiotaan houkutella tuottavia sijoituskohteita etsivä eläkevakuutusyhtiö. Se järjestäisi kadut 5G-satelliittivalvontaan ja perisi autoilijoilta kadunkäyttömaksut. Jokainen kortteliväli ajettuna maksaisi sentin tai pari. Idea on erinomainen, sillä se myös turvaisi tulevien eläkeläissukupolvien eläkkeet. Joten ei tosiaan huolen häivää:

Elämä on ollut hiukan tiukempaa
kuin kuvittelin.
Joskus hieman huolestuttaa,
miten tästä kaikesta selvitään,
kun ei oikein kehtaa lainatakaan.
Mutta myydään Volvo.

kari.naskinen@gmail.com

Kurja totuus vai helpottava valkoinen valhe?

”Mitä hyötyä oikeastaan on totuudesta, jos se aiheuttaa stressiä ja harmia”, kysyi amerikankiinalainen elokuvaohjaaja Lulu Wang Helsingin Sanomien haastattelussa (25.1.2020). Tätä pohditaan hänen elokuvassaan Jäähyväiset, jossa isoäidillä on todettu keuhkosyöpä ja annettu elinaikaa kolme kuukautta. Isoäiti asuu Kiinan koillisessa laidassa Changchunissa, jonne muualle muuttaneet lähisukulaiset kokoontuvat häntä tapaamaan, mutta kuitenkin sillä verukkeella, että ovat saapuneet yhden sukulaispojan häihin. Eikä isoäidille kerrota syövästä mitään, vaikka kaikki muut sen tietävät käytyään asian läpi lääkäreiden kanssa.

Elokuva perustuu Lulu Wangin perheen tarinaan, ja kuten alkuteksteissä todetaan, ”tosielämän valheeseen”. Tapa on perikiinalainen, mutta mummon lapsenlapsi Billi ei tätä ymmärrä. Billi on 6-vuotiaana muuttanut vanhempiensa kanssa New Yorkiin, eikä nyt 30-vuotiaana hyväksy kiinalaista menettelytapaa. Tätä sitten käydään läpi ja Billille vakuutetaan, että näin on parempi.

Niinpä. Kumpi on parempi, ladata kuolemantuomio heti päin näköä vai antaa ihmisen nauttia täysin elämästään niin kauan kuin se vielä on mahdollista? Näistä vaihtoehdoista on Kiinassa helppo valita, koska lääkärit ovat mukana ”samassa juonessa”.

Tämä on kuitenkin vain kehyskertomus elokuvassa. Se on laajemminkin kuvaus niistä valtavista kulttuurieroista, joita kohtaa, kun lännestä menee Kiinaan. Lulu Wang tietenkin tuntee aiheen ja esille tulee varsin selvästi se, miten Kiinassa tärkeintä ovat perhe ja suku, Amerikassa yksittäinen ihminen, minä itse. Maahanmuuttoteemaakin sivutaan, ja kahtalaista ilmaa on: isoäidin lapsista New Yorkiin muuttanut poika sanoo jo passista näkyvän, että amerikkalainen hän on, toinen poika puolestaan asuu Japanissa, mutta sanoo aina pysyvänsä vain kiinalaisena. Billi katsoo asioita amerikkalaisena ja naureskelee mummon siskon äänekästä aamuvoimistelua kerrostalon pihassa.

Me katsojat taas voimme naureskelle kiinalaiselle haudallakäyntiperinteelle. Se ei rajoitu kynttilöiden viemiseen, vaan koko suku kokoontuu haudalle, ja siinä sitten syödään ja juodaan, tarjotaan vainajalle tupakkaa jne.

Elokuvankatsojana on mielenkiintoista nähdä myös kuvia 10 miljoonan asukkaan Changchunista, joka on kehittynyt isoksi teollisuuskaupungiksi. Siellä on mm. Volkswagenin ja Toyotan autotehtaat sekä ainakin kaksi kiinalaista autotehdasta. Työntekijöille tarvitaan asuntoja, ja kun lentokentältä tullaan kaupunkiin, näkyy lähiöissä valtavan isoja 20-kerroksisia asuintaloja tasaisilla sorakentillä. Näkymä on toisenlainen kuin tutummat kuvat Pekingin tai Hongkongin keskustoista.

Kiinalaiset häät näyttävät mahtavilta. Jokainen vieras saa eteensä hummerin ja muutenkin ruokaa ja juomaa on niin, että harvoin varmaan meikäläisissä häissä päästään yhtä hulppeaan meininkiin. Puheita pidetään ja itketään, lauletaan ja yritetään laulaa. Eikä isoäidillä ole hädänpäivää.

Lulu Wang on uusi tuttavuus, tervetuloa, elokuva on erinomainen. Lulu Wang on opiskellut myös pianistiksi ja elokuvan yhdellä ääniraidalla hääkohtauksessa hän säestää maailmankuulua oopperasopraanoa Hera Hyesang Parkia, joka laulaa vanhan italialaisen yksinlaulun Caro mio ben.

kari.naskinen@gmail.com

Pieni siivu Helene Schjerfbeckiä

Viihdejulkaisut ja myös kiiltävät naistenlehdet ovat suuresti noteeranneet elokuvan Helene Schjerfbeckistä. Onhan se merkkitapaus, kertoo Suomen tunnetuimmasta naismaalarista ja rooleissa on tämän hetken kaksi kovinta naisnäyttelijää. Isojen ennakkojuttujen jälkeen oli vuorossa kutsuvieraille järjestetty ensi-iltaesitys oikein Kansallisteatterissa, josta raportoitiin, että pääosan esittäjällä Laura Birnillä oli Mert Otsamon suunnittelema housupuku ja Krista Kososella Piagetin vaatteet ja korut. Paikalla oli myös ministeri Marina Ohisalo, jonka vaatemerkkejä ei tällä kertaa kerrottu, mutta kampauksen ja meikkauksen oli tehnyt Satu Arvo.


Suorastaan kuninkaallista vivahdetta on näihin juttuihin löytynyt siitä, että Krista Kosonen on elokuvan ohjanneen Antti J. Jokisen vaimo - Ansa ja Tauno. Naistenlehdet ovat esitelleet myös Jokisen vanhan Urheiluruutuisän Juha ”Rolex” Jokisen, ja Helsingin Sanomien etusivulle on maksettu harvinaisesti kokosivun mainos. Tuohon mainokseen oli kerätty kaikki elokuva-arvosteluissa annetut ”tähdet”, ja yhdestä arvostelusta oli otettu viisi tähteä, vaikka ko. arvostelun yhteydessä ei ollut käytetty tätä kritiikkijärjestelmää halventavaa tähtiluokitusta ollenkaan.

Erinomaisesti on Helene mennytkin. Ensi-ilta oli 17.1.2020 ja siitä lähtien se on ollut katsotuin elokuva Suomessa, tähän mennessä jo 85 000 katsojaa. Eikä aiheetta, koska on se hyvä elokuva omassa pienimuotoisuudessaan. Varsinkin se on Jokisen paras elokuva, sillä se ei hänen aikaisemmista elokuvistaan poiketen perustu turhanpäiväiseen toiminnalliseen räiskeeseen eikä tekotaiteelliseen heiluvaan kuvaan.

Elokuva käsittelee Helenen elämän sitä vaihetta, kun hän asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä 1902-25. He asuivat huvilassa, jossa oli huone ja keittiö. Nykyisin sen paikalla Riihimäenkatu 2:ssa on korkea kerrostalo, jonka seinässä on muistolaatta Helenestä. Elokuvassa huvila näyttää isommalta kuin h + k. Elokuva perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin (2003).

Noihin Hyvinkään-vuosiin osuu Helenen tutustuminen metsänhoitaja Einar Reuteriin, joka oli itsekin harrastajamaalari ja kriitikko. Elokuva kertoo syntyneestä vakavasta suhteesta, joka ei ole tasamittainen. Einar on 20 vuotta nuorempi, eikä pidä suhdetta varsinaisena rakkausjuttuna, mutta Helenelle se on tässä mielessä isompia asia. Suuria tunteita ei kuitenkaan ilmaista, mutta kun Einar ilmoittaa kirjeitse 1919 menneensä kihloihin ruotsalaisen lääkintävoimistelijan Tyra Arpin kanssa, Helen masentuu pahasti.

Tyra Arp käväisee elokuvassakin, mutta puhuu suomea, kuten muutkin henkilöt, vaikka heidän äidinkielensä ruotsi olikin. Tämä on näitä häiritseviä asioita; hölmöä on, että uudessa tv:n poliisisarjassakin puhutaan englantia, vaikka kaikki tapahtuu Amsterdamissa. Jos nyt tehdään elokuva Beethovenista tai Napoleonista, niin englantia heidätkin pannaan puhumaan.

Rakkausasioissa pitää kuitenkin luottaa naistenlehtiin, joiden mukaan elokuvan eroottinen kliimaksi on se, jossa Einar on maalaustelineen äärellä Helene hänen takanaan:

”Nainen nostaa kätensä hiljaa miehen hartian korkeudelle ja seuraa sormenpäillään koskematta sen kaarta. Mitä tapahtuisi, jos nainen koskettaisi vaalean ihopaidan peittämää selkää, hivelisi sormillaan kauluksen paljastamaa ihoa tai painaisi kämmenensä miehen lapaluiden väliin? Naisen pidätetyn intohimon näkee.” (Anna 2.1.2020)

Mutta kun ei niin ei. Helene on hillityn tietoinen tilanteesta. Einar ei ole otettavissa.

”Ei ole mitään totuutta paitsi omassa sydämessä. Toisten tietä ei voi kulkea”, sanoo Helene. Oman sydämen totuus ei kuitenkaan riitä muuhun kuin jatkamiseen elämää yksin. Sairas äiti on, mutta hänestä ei ole tyttärensä ymmärtäjäksi, ja veli Magnus Schjerfbeck on mulkvisti.

Elokuva pitäytyy tiukasti näissä sisällöissä, Helenen kätketyssä rakkauselämässä, taiteenteossa ja naisen vaikeassa asemassa taidemaailmassa tuolloin sata vuotta sitten. Onhan tässä teemoja tavallaan aivan riittävästi, mutta jotenkin vajaalta tuntuu, ettei Helenestä yhtään enempää oteta irti. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen eikä kansalaissota hetkauta Heleneä mitenkään. Yliarkkitehti Magnus Schjerfbeck mainitsee yhdessä repliikissä sisällissodan, vaikka olisi kylläkin pitänyt sanoa vapaussota ottaen huomioon hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa. Sisällisota-termiä on tullut käyttöön vasta 2000-luvulla. Kun elokuva kuitenkin on kaksi tuntia pitkä, siihen olisi hyvin mahtunut enemmänkin sisältöä.

Laura Birn tekee nyt parhaan roolinsa, joskin puheilmaisu on edelleen huonoa. Hän saa Helenestä esiin suuresti tuntevan ja kärsivän naisen, joka siirtää sielunmaisemansa varsinkin niihin henkilökuviin, jotka tunnetuimmiksi ovat tulleetkin. Laura Birn on maskeerattu taitavasti kolhonnäköiseksi, kuten hänen omakuvansakin. Elokuvan sävyt ovat ruskeita, eikä iloisia värejä paljon pilkahtele. Kuvaaja on ollut Rauno Ronkainen, tunnettu tekijä, jonka filmografia sisältää koko joukon hienoja töitä, viimeksi tätä ennen Ikitie (2017).

Ateneumissa päättyi juuri Helene Schjerfbeck -näyttely, mutta Hyvinkäällä on vielä tämän viikon näyttely, jossa on valokuvia elokuvanteosta Hyvinkäällä, Helsingissä ja Virossa. Siellä on nähtävänä myös dokumenttielokuva Matkalla Heleneksi, kuvaus Laura Birnin menemisestä roolihahmoon sekä fyysisesti että henkisesti.

Hyvinkäältä Helene muutti Ekenäsiin, sillä ”Hyvinkäästä on tullut afääripaikkakunta, keskustassa on pelkästään kauppoja”, kuten hän sanoi.

kari.naskinen@gmail.com

1917: hyvä toimintaelokuva

Kuvaus-Oscarilla elokuvasta Blade Runner 2049 (2017) palkittu Roger Deakins voi hyvinkin saada nyt toisen Oscarinsa elokuvasta Taistelulähetit – 1917. Sen erikoisuus on, että koko elokuva on periaatteessa kuvattu yhdellä lähes kaksituntisella otoksella. Aivan näin ei asia ole, mutta joka tapauksessa kuvaus on komeaa huomiota herättävää. Ainoa ongelma katsojan kannalta on vain se, että kun on tiedossa tämä kuvausidea, tulee pakostakin pitkin elokuvaa pähkäiltyä sitä, miten tuo ja tuokin kohtaus on pystytty kuvallisesti toteuttamaan.

Ei selviä, millaisilla tekniikoilla kuvaus on hoidettu, mutta jälki on hienoa. Vaikka kamera on jatkuvasti liikkeessä, niin mistään heiluvasta käsivarakuvaamisesta ei voi olla kysymys, ja monissa kohtaa kamera on selvästikin ollut sellaisen kauko-ohjattavan lentolaitteen kyydissä.

Elokuvan sanotaan liikkuvan yhden oton mukaisesti myös reaaliajassa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska ensimmäisen tapahtumapäivän vaihtuminen jostakin iltapäivästä seuraavan aamun tunteihin sujuu hyvin nopeasti. Itse elokuvan juoneen ja tunnelmaan nämä kuvaustekniset seikat eivät kuitenkaan mitään vaikuta. Tosin elokuvan juoni onkin sen verran yksinkertainen, että se kyllä pysyisi hyvin kasassa millä tahansa tekniikalla.

Roger Deakins (s. 1949) on kokenut tekijä, hän on kuvannut yli kymmenen Coenin veljesten elokuvaa ja yhteensä noin 80 elokuvaa.

Kuvaukset on tehty Englannissa ja Skotlannissa, joista on löydetty oikein hyviä tapahtumapaikkoja. Ollaan Ranskan koillisosassa ensimmäisen maailmansodan aikana keväällä 1917. Taistelulähetit Scofield (George MacKay, kuvassa) ja Blake (Dean-Charles Chapman) saavat tehtäväkseen viedä 14 kilometrin päässä olevan toisen pataljoonan komentajalle viestin, että sovittu hyökkääminen saksalaisten kimppuun on peruttava, koska se on ansa ja seurauksena olisi 1600 brittisotilaan kuolema.

Paperilapun vieminen on ainoa mahdollisuus, sillä peräytynyt vihollinen on katkaissut kaikki kenttäpuhelinlinjat. Hyökkäykseen valmistautuvalle komentajalle on saatava tieto saksalaisten uudesta torjuntalinjasta, jonka olemassaolon britit vasta nyt olivat saaneet tietoonsa. Myöhemmin se tuli tunnetuksi sotamarsalkka Paul von Hindenburgin rakennuttamana Hindenburg-linjana, joka oli teetetty pakkotyöllä, mukana myös venäläisiä sotavankeja.

Scofieldin ja Blaken matka läpi autioituneen taistelutantereen läpi on raju reissu. Ruumiita on joka puolella ja välillä tulee kovia tilanteita, koska alue ei sittenkään ole täysin tyhjä saksalaisista. Roger Deakins on kuvannut lähettien matkaa näyttävästi ja muutamia toiminnallisia jaksoja pelottavan hurjasti. Katsoja on mukana matkassa poikkeuksellisen lähellä ja intensiivisesti verrattuna useimpiin muihin sotaelokuviin.

Elokuvan on ohjannut Sam Mendes, jonka paras teos on toistaiseksi American Beauty (1999). Taistelulähetit ei samanlaisiin syvyyksiin yllä, se on lopultakin vain tarina ilman syvyyksiä. Vain yhdessä pienessä kohtauksessa joku matkan varrella sattumoisin tavattava kapteeni sanoo Scofieldille, että kannattaa ottaa todistajat paikalle, kun vie hyökkäyskieltoviestin perille, sillä osa sotilaista haluaa vain tapella. Eli yhteenvetona: 1917 on vain toimintaelokuva.

Sam Mendes kiittää lopputeksteissä isoisäänsä, jolta hän on näitä juttuja ensimmäisestä maailmansodasta kuullut.

Hindenburg-linjasta vielä, että sen kokonaan valmistuttua oli eri osat nimetty Richard Wagnerin oopperahenkilöiden mukaan Wotaniksi, Alberichiksi, Siegfriediksi, Brünnhildeksi ja Kriemhildeksi. Myöhemmin puolestaan Adolf Hitler rakennutti 650 kilometriä pitkän Siegfried-linjan Atlantin vallin osaksi. Päävastuulliseksi mestariksi Hitler määräsi moottoriteiden rakentamisesta vastanneen yhtiön (Reichsautobahn) johtajan Fritz Todtin. Perustettiin erityinen Organisation Todt (OT), jonka paikallisosasto Einsatz Finnland perustettiin 1941.

kari.naskinen@gmail.com

Se on monta kertaa pienestä kiinni

Ei ollut naulaa – hevosenkenkä putosi.
Hevonen alkoi ontua – komentaja tapettu.
Ratsuväki lyöty – armeija pakenee!
Vihollinen marssii kaupunkiin, vankeja säälimättä.
Koska pajassa ei ollut naulaa.

Pienestä englantilaisesta laulusta kääntänyt venäjäksi Samuil Marshak ja suomentanut siitä Jukka Mallinen Jegor Gaidarin kirjaan Imperiumin tuho (Verbatum, 2014)

Aikakone ruostumattomasta teräksestä

Ruostumattomasta teräksestä mm. putkia ja tiskipöytiä valmistavan Stala-konsernin kokoustilassa on autoharvinaisuus DeLorean DMC-12. Se on vuodelta 1981 ja sen kori on ruostumatonta terästä. Stalatube Oy:n hallituksen puheenjohtaja Jukka Nummi hankki auton muutama vuosi sitten, kun tällainen auto tuli myyntiin Jyväskylässä. Sopii hyvin rekvisiitaksi teräsfirma Stalatubeen, ja siksikin, että Nummi on kova autoharrastaja.

Jukka Nummi kertoi, että jo hänen isoisänsä Porissa oli automiehiä: rakensi Fordin rungolle linja-auton. Isä Pekka Nummi puolestaan oli Lahdessa lääkäri, joka harrasti rallia ja osallistui mm. Jyväskylän Suurajoihin ensin Studebaker Championilla 1954 ja myöhemmin Peugeot 203:lla. Jukka Nummella itsellään on nyt Porsche, jolla kävi Suomen Porsche-klubin mukana ajamassa viime kesänä Kymi Ringilläkin. Stalatuben suora yhteys autoteollisuuteen on, että se tekee korien tukirakenteita Scanian linja-autotehtaille.

DeLorean tuli harvinaisuudestaan huolimatta tutuksi, kun auto oli näkyvästi mukana amerikkalaisessa tieteiskomediaelokuvassa Paluu tulevaisuuteen. Se tuli ensi-iltaan 1985, jolloin John DeLoreanin autoyhtiö DeLorean Motor Company oli tehnyt jo konkurssin. Elokuvassa auto toimi aikamatkustuslaitteena, ja siihen viittaa myös Stalatuben auton rekisteritunnus AIK-4.

John DeLorean oli GM:n miehiä Detroitissa, mutta alkoi sitten ideoida uudenlaista urheiluautoa ja perusti oman yrityksen. Kuuluisan italialaisen Giorgetto Giugiaron muotoilema prototyyppi lokinsiipiovineen valmistui 1976, mutta monien mutkien jälkeen tuotanto pääsi käyntiin vasta 1981. Prototyypin jälkeen autoon tehtiin muutoksia ja suunnittelijaksi tuli Lotukselta tuttu Colin Chapman.

Yksi mutka oli se, että eri syistä johtuen auton valmistus alkoi Pohjois-Irlannissa, jossa autoja ehdittiin vajaan kahden vuoden aikana valmistaa 8583 kappaletta.

Autosta tuli liian kallis, eikä kauppa käynyt tarpeeksi. Rahoitustilannetta helpottaakseen John DeLorean sekaantui kokaiinin salakuljetukseen, mutta jäi kiinni ja tuomittiin. Hän kuoli 80-vuotiaana 2005.

Autossa on Peugeot-Renault-Volvon yhteistyömoottori, 2,8 litran V6, tehoa 130 hv. Moottori on takana. Vaihteisto on Renaultin ja jousituksen Chapman otti Lotus Espritistä. Auto on 4,2 metriä pitkä, 1,2 metriä korkea ja painoa on 1230 kg. Tämä auto on tuotu Suomeen 1996 ja tätä ennen sillä ehti olla neljä omistajaa.

kari.naskinen@gmail.com

Piru vieköön

Kukahan on pahin, Faustin kaveri Mefisto, kreivi Dracula, Frankensteinin hirviö, tohtori Jekyll & Hyde, Iku-Turso vai Näkki? Kaikki piruja omalla tavallaan.

Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.

Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”

Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.

Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia, joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.

Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon. Ranskalainen Hector Berlioz teki siitä draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota. Oopperaksikin se on kyllä taipunut, kuten esimerkiksi Metropolitanissa, josta se tuli elokuvateattereihin suorana lähetyksenä 2008.
Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä ”örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.

Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.

Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.

Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.

Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.

Tämän jutun kuvan otin kuitenkin omasta harrastuspiirissäni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.

Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.

Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:

Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!

kari.naskinen@gmail.com

Venäjän imperiumin julma alku

Moskovan valtakunta alkoi kehittyä venäläiseksi imperiumiksi 1500-luvun puolivälissä, jolloin vallan huipulla oli Iivana IV Julma. Hän oli kruunauttanut itsensä koko Venäjän tsaariksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi Jumalan armosta. Näin hänestä tuli tavallaan ensimmäinen virallinen tsaari-nimen haltija, vaikka se oli jonkinlaisessa käytössä ollut aiemminkin. Pavel Lunginin elokuva Tsaari (2009) on hurja kuvaus Iivana Julman muutamasta vuodesta, jolloin hän mm. kutsui igumeeni Filip II:n Solovetskin luostarista Vienanmereltä Moskovan metropoliitaksi, mutta määräsi myöhemmin lähimmän miehensä ”tsaarin koiran” Maljuta Skuratovin tappamaan Filipin. Näin piti tehdä, sillä Filip oli moittinut tsaaria väkivallanteoista, eikä suostunut antamaan tälle siunausta.

Iivana Julma oli aikoinaan hankala tapaus Sergei Eisensteinille. Hänen elokuvatrilogiansa (1946-48) ensimmäinen osa ylistettiin ja palkittiin moninkertaisesti, mutta toinen osa pantiin esityskieltoon ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas osa tuhottiin. Lunginin elokuvakin synnytti ilmestyessään ankaraa arvostelua, koska siinäkään itsevaltias ei kovin hyvänä ihmisenä esiinny.

Eikä hänen ulkonäkönsä viittaa vähimmässäkään määrin suureen sankarilliseen tsaariin. Alaleuassakaan ei ole kuin yksi hammas. Roolin joka tapauksessa vetää suurella taidolla Pjotr Mamonov (kuvassa). Pienessä roolissa on myös saksalaista seikkailijaa esittävä Ville Haapasalo, joka tekee tsaarille kidutusvälineitä Leonardo da Vincin keksintöjen inspiroimana.

Elokuva on komeaa katsottavaa. Muutamat taistelu- ja muut massakohtaukset ovat mahtavaa spektaakkelia. Kaikesta näkee, että elokuva on tehty isolla rahalla. Kuvaajana on ollut monissa amerikkalaisissa elokuvissa hienoa jälkeä tehnyt Tom Stern. Iso osa kuvauksista on tehty Suzdalissa 200 kilometriä Moskovasta koilliseen. Siellä on jäljellä kaupungin linnoitettu keskusta 1200-luvulta ja monta vielä vanhempaa ortodoksista rakennusta. Tuttuja näkymiä, sillä Andrei Tarkovski kuvasi siellä Andrei Rublevia (1966).

Lähtökohtana elokuvassa on tsaarin ja igumeeni Filipin muodostaman maallisen ja kirkollisen valtakaksikon alkuvoima. Siihen liittyy Filipin matkalla Moskovaan pelastamansa pieni Masha-tyttö, jolle tsaari antaa Pyhän Jumalan Äiti -ikonin. Se on yhdessä vaiheessa myös ihmeitä tekevä esine, kun moskoviitit taistelevat Puolan Sigismundin joukkoja vastaan Polotskissa.

Jo ennen Iivana Julmaa oli Moskova ruhtinaskunta noussut koillisen Venäjänmaan mahtitekijäksi. Iivana Julma pani vauhtia lisää, ja varsinkin Kazanin valloittaminen tataareilta oli iso saavutus. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä tapahtumana Venäjän monikansallisen imperiumin alun kannalta, sillä Kazanin kautta avautui väylä Volgaa pitkin Kaspianmerelle, Kaukasiaan ja Persiaan. Nämä tavoitteet saavuttaakseen piti vielä voittaa Astrakan Volgan suulla. Seuraavina vaiheina olivat Liivinmaan itäosan, Narvan ja Tarton valloitukset. Myös Siperian valloituksen aloitti Iivana IV.

Iivana Julman hirmuteot eivät elokuvassa näy kovin konkreettisina. Ei näytetä esimerkiksi sitä, miten hän tiettävästi otti omakätisesti osaa kidutuksiin ja joukkoteloituksiin. Suuresti hän kuitenkin elokuvassakin nauttii mm. siitä, kun petturit pannaan katsojien eteen suljetulle areenalla taistelemaan kuolemaansa asti ison karhun kanssa. Eikä armoa tunneta, vaan Filipin veljenpoikakin kuolee karhun raatelemana. Sekin näytetään, kun Skuratov painaa kuumalla raudalla poltinmerkit taisteluissa epäkelvoiksi osoittautuneiden sotureiden rintaan.

Elokuva loppuu, kun saksalaisen Heinrich von Stadtenin rakentama ”kidutushuvipuisto” on valmis ja tsaari odottaa väkijoukkoa tulevaksi ”hauskanpitoon”. Ketään ei tule, tsaari kysyy ja rukoilee: ”Missä kansani on”. Kysyy uudestaan, mutta ketään ei tule. Tsaari jää yksin.

Historiallisia rinnastuksia ei elokuvassa tehdä tai en ainakaan näin suomalaisena niitä nähnyt. Ei viittauksia Staliniin eikä Putiniin. Kysymyksessä vain on suuri murhenäytelmä, josta vastuun kantaa Iivana Vasiljevitsh eli Iivana Julma, venäjäksi Иван Грозный (Ivan Ankara).

Mutta mutta. Miksi tämä elokuvan tsaari on niin kuin täysi pöhelö, kylähullu? Ei Iivana Julma kaikesta kauheudestaan huolimatta voinut aivan mäntti olla. Jos olisi ollut, ei hän olisi pystynyt johtamaan Venäjää siihen suuruuden vaiheeseen, johon se hänen valtakaudellaan kohosi. Vainoharhainen hän oli, ja raaka julmuri, muttei läpeensä taitamaton.

Ulkonäöltään Iivana Julmasta on tehty kurjannäköinen ukonrahjus, vaikka hän kuollessaankin oli vasta 53-vuotias. Vaimo oli kaunis tataarinainen Maria Temrjukovna, jota elokuvassa näyttelee Ramilya Iskander, niin ikään tataarikaunotar.

Elokuvan ohjannut Pavel Lungin (s. 1949) on tunnettu ja menestynyt tekijä. Paras kansainvälinen saavutus on ollut parhaan ohjaajan palkinto Cannesissa elokuvasta Taxi Blues (1990), jossa siinäkin pääroolissa oli Pjotr Mamonov. Moskovan elokuvajuhlien tuomaristossa hän on ollut monena vuonna. Venäjän kansantaiteilijan arvonimen Lungin sai 2008.

kari.naskinen@gmail.com

Mörkö Anttila, Aleksander Barkov, Valtteri Bottas...

Vuoden parhaat urheilijat julkistetaan huomenna. Tällä kertaa systeemi on kuitenkin hieman toisenlainen, koska Urheilutoimittajain liitto joutui Olympiakomitean, Veikkauksen ja Yleisradion painostuksesta muuttamaan äänestyssääntöjään. Enää eivät toimittajat saaneet vapaasti laatia paremmuusjärjestyksiään, vaan valinnat oli tehtävä liiton etukäteen nimeämistä 25 ehdokkaasta. Samanlaisella rajoitetulla tavalla valitsevat tv-alan ammattilaiset vuoden parhaat ohjelmat ja esiintyjät, jotka palkitaan perjantaina.

Tässä joka tapauksessa viime vuoden kymmenen parasta urheilijaa aakkosjärjestyksessä:

Marko Anttila, ratkaiseva pelaaja MM-leijonissa.
Aleksander Barkov, NHL:n paras suomalainen.
Valtteri Bottas, autourheilun ykköslajin toiseksi paras.
Lauri Kerminen, Venäjän lentopallomestari, sarjan paras libero.
Henri Kontinen, nelinpelin tennishuippu.
Lauri Markkanen, koripallon tärkeimmän sarjan NBA:n suomalainen harvinaisuus.
Iivo Niskanen, MM-mitalimies vähän huonompanakin vuotena.
Juha Puhtimäki, maailman paras pesäpalloilija.
Teemu Pukki, sadan parhaan jalkapalloilijan joukossa.
Ari Savolainen, alle 23-vuotiaiden painin maailmanmestari.

Venla-palkinnon parhaasta ohjelmasta antaisin Suomen jääkiekkomaajoukkueelle ja parhaasta viihdesuorituksesta Pirkko-Pekka Peteliukselle anteeksipyyntöjen kera, koska palkinto tulee vasta näin jälkikäteen.

kari.naskinen@gmail.com

Rangaistaan autoilijoita, kun ei tässä nyt muutakaan keksitä

Liikenneministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen sanoi television Ykkösaamu-haastattelussa, että liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kohdistuu yksityisautoiluun, koska ei oikein muuta ole keksitty.

Pahasti ruuhkautunut henkilöautoliikenne aiheuttaa Suomen kokonaispäästöistä 5 prosenttia. Se on valtava määrä, sillä se on melkein yhtä paljon kuin Raahen terästehtaan 7,5 prosenttia. En ole käynyt Raahessa, mutta tilanne on siellä ilmeisesti jo niin paha, että pesäpallokentän tekonurmen muovihelpeetkin ovat muuttuneet ruskeiksi. Onneksi autot kuitenkin levittäytyvät koko maahan, niin Sotkamossa ja Vimpelissä tekonurmet pysyvät terveenvärisinä.

Suomessa on liikennekäytössä 2,7 miljoonaa henkilöautoa. Niillä ajetaan keskimäärin 17 000 km/vuosi ja niiden päästöt ovat 157 grammaa/km. Maapallon kasvihuonepäästöistä on Suomen osuus 0,15 prosenttia ja Suomessa liikkuvien autojen osuus 0,000375 prosenttia.

Suomen henkilöautoista on sähkökäyttöisiä noin 4200 (0,2 %) ja ladattavia hybridimalleja 21 000 (0.8 %). Pursiainen ja nykyinen hallitus lähtevät siitä, että näiden autojen määrän on kymmenen vuoden kuluttua oltava vähintään 250 000. Tähän katsotaan päästävän sillä, että muiden kuin sähköautoilla ajavien verotusta kovennetaan radikaalisti.

Entinen kansanedustaja Klaus Bremer (RKP) kirjoitti viime syksynä kansliapäällikkö Pursiaisen 20 vuotta kestäneistä epäonnistumisista: ”Kansanedustaja Jorma Rantanen (SDP) opetti minulle, että turhaan käyt kuumana, täällä opit, että Suomen huonoin ministeriö on liikenne- ja viestintäministeriö.”

Bremer oli liikennevaliokunnan jäsen, ja siellä puhuttiin usein, että Pursiainen pitäisi vaihtaa. Pursiainen on ollut kansliapäällikkönä vuodesta 2006, jota ennen hän toimi ministeriön viestintäyksikön päällikkönä 1989 - 2006. Bremer kirjoitti, että Pursiainen on vastannut ylimpänä lvm:n toistuvista sekaannuksista ja epäonnistumisista, vaikka virheiden tekijäksi media yleisesti naulaa liikenneministerin. Esimerkiksi Anne Berner joutui kerta toisensa jälkeen syntipukiksi Pursiaisen johtaman ministeriön luokattomista esityksistä. (Auto, tekniikka ja kuljetus 19.9.2019)

Nykyisen hallituksen aikana Pursiainen on vähintään yhtä vahvassa asemassa. Kun hän vielä on ottanut päätehtäväkseen yksityisautoilun rikollistamisen, hän saa täyden tuen pääministeri Sanna Marinilta ja liikenneministeri Timo Harakalta.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Kauppaklubi 100 vuotta: biljardia, pokeria ja lahtelaista henkilöhistoriaa

Lahtelaiset liike-elämän ihmiset harjoittivat yhdistys- ja klubitoimintaa jo Lahden kauppalakaudella, mutta se oli pääosin epävirallista ja vähemmän julkista yhdessäoloa, yhteisten asioiden pohtimista ja rattoisaa seurustelua. Syksyllä 1919 perustettiin vihdoin Lahden Kauppaklubi, jonka 100-vuotisesta historiasta on nyt ilmestynyt Mika Bohmin tekemä kirja. Aiemmin on julkaistu jo V.H. Siilaksen laatima klubin 50-vuotiskatsaus, ja yhtenä lähteenä Mika Bohmilla on ollut myös Juhana Lahtisen tekemä Lahden Teollisuusseuran 50-vuotiskirja. Lahden Kauppaklubia voidaankin pitää 1943 perustetun Teollisuusseuran ”emona”, vaikka perintötekijöitä tuli paljon myös Lahden liikemiesyhdistykseltä, Lahden käsityö- ja tehdasyhdistykseltä sekä Lahden yksityisyrittäjien järjestöltä.

Kun lukee Kauppaklubin historiaa, paljastuu hyvin, miten se linkittyy merkittävällä tavalla Lahden historiaan. Perustava kokous pidettiin Ravintola Karjalassa, joka toimi Rautatienkatu 17:n toisessa kerroksessa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Antti Hiltunen ja pöytäkirjaa piti asianajaja Ernst G. Mesterton. Kauppaklubin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kauppias Ilmari Tuohino.

Karjala-ravintola ei kuitenkaan osoittautunut sopivaksi kokoontumispaikaksi, ja kokoushuoneistoksi onnistuttiin jo seuraavana vuonna vuokraamaan Lahden Telefooniyhdistykseltä Harjukatu 16:sta klubihuoneisto, joka käsitti peräti seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Omat anniskeluoikeudet klubi sai 1932.

Klubin ravintoloitsijan taloudellisten vaikeuksien takia tilanteet johtivat siihen, että Harjukadulta piti lähteä. Pelastuksen tarjosi Lahden Seurahuone, jolta Kauppaklubi sai 1933 käyttöönsä neljä huonetta. Sopimuksen mukaan Kauppaklubin ei tarvinnut maksaa varsinaista vuokraa, mutta piti maksaa sähkönkulutus, maaseutu- ja ulkolinjapuhelut, siivouskuluja ja palkka biljardimarköörille.

Biljardi on aina kuulunut oleellisena osa Kauppaklubin toimintaan, samoin kortinlyöminen. Vuonna 1989 Kauppaklubi järjesti erilaisten yhteistoimintaklubien biljardimestaruuskilpailut, joissa pronssia voitti Kauppaklubin oma joukkue Heikki Halle, Markku Juhanila, Tuomo Ylöstalo.

Seurahuoneella oli myös ”salainen pokkahuone”, jossa oli kahdeksankulmainen, lakattu pelipöytä. Jokaisen pelaajan kohdalla oli pöydästä vedettävä pieni laatikko rahoja varten. Jokaisella oli lisäksi vierellään kolmiopöytä virvokkeita varten. Raha vaihtoi omistajaa suuressa mittakaavassa, kuten Bohm kirjoittaa.

Klubi avautui joka päivä klo 12: ”Seurahuoneen ala-aulan portieerit vaativat muodollista pukeutumista ja avittivat kravatin löytymisessä asiakkaille. Klubin ilman lämmetessä, sikarin- ja tupakansavun täyttäessä huoneen usein riisuttiin pikkutakit tuolien selkänojille, valkoinen paita solmion tai rusetin kanssa oli riittävä muodollisuus.”

Nimestään huolimatta Kauppaklubin jäsenistö ei missään vaiheessa ole rajoittunut vain kauppiaisiin tai yleensä liike-elämän henkilöihin. Mukana on ollut lääkäreitä, mainosmiehiä, ravintoloitsijoita, sotilaita, tehtailijoita, tilimiehiä, vakuutusmiehiä, lehtimiehiä ym. Jäsenluetteloista vuosisadan varrelta löytyy runsaasti tuttuja nimiä:

Ola Ahti
Lasse Andersson
Eino Arvela
Erik Bask
Petteri Ekman
Ensio ”Ela” Eskola
Kari Eskola
Lennart Grünn
Reino Günther
Matti Haavisto
Erkki Halme
Matti Haristo
Vesa Harmaakorpi
Kalle ”Hyvä haju” Havukainen
Matti Heinonen
Veikko Heinonen
”Pölly-Pentti” Heinonen
Risto ”Roope” Heinonen
Jorma Helén
Mikko Helenius
Veijo Hongisto
Matti Huotari (kansikuvan tekijä)
Erkki Huurtamo
Niilo Huvinen
Waldemar Jakola
Erkki ”Jantsa” Jantunen
Heikki Karjalainen
Rauno Kestilä
Ossi Kivekäs
K.O. Knuuttila
Felix Krohn
Juhana Kurki-Suonio
Tapani ja Erkki Kääpä
Erkki Laitinen
Jari Lehtinen
Oskari Lehtonen
Paavo Levelä
Reino ”Rekke” Mikkonen
Aarne Mustakallio
Toivo ”Mubi” Mustonen
Markku Nykänen
Matti Pakarinen
Jussi Peippo
Osmo Ristola
Pentti Ruuskanen
Ismo Räisänen
Mauri Salmi
Paavo Siltanen
Pentti Tiilikainen
Totti G. Totti
Reino Tuiskula
”Rolle” Turunen
Leo ja Luukas Valtari
Matti Viljanen
Heikki Vilppunen
Aatos Vuola
Hannu Vuorikko
Seppo Väkeväinen
”Karva-Eero” Walden
Gunnar Åhfelt-Arjamo

MOOTTORIHOTELLI
MUSTA KISSA

Lukiessani Mika Bohmin kirjaa palautui mieleen sellainenkin asia, että Musta Kissa -ravintolan alkuperäinen nimi oli Moottorihotelli Motorest Musta Kissa. Olivathan samassa rakennuksessa Lahden ensimmäinen pysäköintitalo ja Kesoilin huoltoasema. Mustan Kissan avajaiset olivat helmikuussa 1969.

Kauppaklubille Mustan Kissan talosta tuli uusi koti, kun sopimusta Seurahuoneen kanssa ei enää syksyllä 1969 saatu uusituksi. Kiinteistö Oy Lahden Keskustalosta ostettiin 213 neliön kerrosala kunnostettavaksi klubihuoneistoksi.

Taloudelliset vaikeudet kuitenkin koettelivat seuraavina vuosikymmeninä, ja 1997-98 Kauppaklubi myi huoneistonsa Risto Salorannalle, Arto Viljaselle ja Hammaslääkäriasema Kymppihammas Oy:lle. Öljyvärimaalaus Mannerheimista vuokrattiin Salorannan ja Viljasen asianajotoimistolle.

Klubitoiminta siirtyi ensin Hennalan upseerikerholle ja sen jälkeen Aleksanterikatu 25 A:n kellarikerrokseen, jossa klubihuoneisto sijaitsee Osuuspankin entisissä kabinetti- ja saunatiloissa.

Kauppaklubin säännöt 2§: ”Yhdistyksen tarkoituksena on valmistaa jäsenilleen tilaisuus yleisiä ja kotipaikkakunnan taloudellisia ja yhteiskunnallisia asioita käsittelevään keskusteluun sekä jäsenten keskeiseen hyödylliseen ja virkistävään seurusteluun.”

kari.naskinen@gmail.com