Kukahan on
pahin, Faustin kaveri Mefisto, kreivi Dracula, Frankensteinin hirviö,
tohtori Jekyll & Hyde, Iku-Turso vai Näkki? Kaikki piruja omalla
tavallaan.
Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.
Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”
Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.
Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia, joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.
Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon. Ranskalainen Hector Berlioz teki siitä draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota. Oopperaksikin se on kyllä taipunut, kuten esimerkiksi Metropolitanissa, josta se tuli elokuvateattereihin suorana lähetyksenä 2008.
Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä ”örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.
Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.
Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.
Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.
Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.
Tämän jutun kuvan otin kuitenkin omasta harrastuspiirissäni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.
Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.
Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:
Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!
kari.naskinen@gmail.com
Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.
Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”
Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.
Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia, joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.
Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon. Ranskalainen Hector Berlioz teki siitä draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota. Oopperaksikin se on kyllä taipunut, kuten esimerkiksi Metropolitanissa, josta se tuli elokuvateattereihin suorana lähetyksenä 2008.
Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä ”örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.
Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.
Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.
Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.
Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.
Tämän jutun kuvan otin kuitenkin omasta harrastuspiirissäni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.
Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.
Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:
Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!
kari.naskinen@gmail.com