"Kuka
sanoo, että paha tässä maailmassa ei ole todellinen! Pahuus on
hirvittävän todellinen jokaiselle meistä. Jos pidät pahuuden
periaatetta todellisena, voit aivan yhtä hyvin kutsua sitä
paholaiseksi.”
(C.G.
Jung)
Aloitan näin korkealentoisesti, sillä elokuva Joker tämän ansaitsee. Yhtä hyvin voisin aloittaa jollain lainauksella Nuoren Wertherin kärsimyksistä (Goethe). Elokuvan pahuus ruumiillistuu klovnina pieniä tuloja hankkivaan Arthur Fleckiin, jonka elämä vain huononee ja huononee, kun ympäröivä yhteiskunta muuttuu entistä kylmemmäksi. Fleck on pienestä pitäen kärsinyt psyykkisistä ongelmista, ja niidenkin kanssa tilanne muuttuu vaikeammaksi, koska kunnallisen sosiaalitoimen järjestämä ilmainen terapia lopetetaan säästösyistä. - ”Mistä minä nyt saa uusia lääkereseptejä”, kysyy Fleck.
Todd Phillipsin ohjaama elokuva on nimeään suurempi. Se ei ole vain kertomus ilveilijä Arthur Fleckistä, joka elokuvan loppuvaiheessa vaihtaa käyttämänsä Carnival-nimensä Jokeriksi. Elokuva on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Vain vahvimmat selviävät, ja viimeisellä terapiakäynnillään Fleck sanookin tuntevansa, ettei hän oikein ole olemassakaan.
Toista ääripäätä edustaa suurliikemies Thomas Wayne, joka on päättänyt ryhtyä pormestariehdokkaaksi, koska kaupunki on saatava kuntoon. Hänen vaalipuheistaan tulevat mieleen Björn Wahlroosin jutut, joissa köyhimpien osana on olla vain roskaa. Kaupungissa on parhaillaan jätehuoltolakko ja koska Fleck on vertauskuvallisesti ihmisjätettä, ei hänestäkään enää huolehdita.
Fleck kuitenkin yrittää. Saatuaan potkut klovneja eri tilaisuuksiin välittävästä firmasta hän kokeilee stand up -koomikon uraa, mutta ei siitä mitään tule, vaan Fleck joutuu itse pelkästään pilkan kohteeksi. Koirat eivät käytä housuja elokuvan näyttelijä Pekka Strang sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”ihminen ei voi koskaan saada ulkoista hyväksyntää tarpeeksi, ja yhden menestyjän alla on aina tuhat muuta, jotka eivät ole onnistuneet” (HS 6.11.2019). Vaikka Strang ei elokuvassa ole aivan samanlaisessa tilanteessa kuin Fleck, niin molempien tie on viemässä tuhoon.
Fleck joutuu syrjinnän ja julmuuden kierteeseen. Osattomuus kaikesta, pilkka ja psyykkisten ongelmien hoitamattomuus pahentavat tilanteen äärimmilleen. Päiväkirjaansa Fleck on kirjoittanut: ”Toivon kuolemani olevan elämääni tärkeämpää.”
Onko tämä sellainen merkintä, joka löytyy kouluampujien ja muiden massamurhaajien muistikirjoista?
Fleck ei tietoisesti harkiten siirry rajan toiselle puolelle, mutta kun mitta tulee täyteen, pimahtaa. Fleck joutuu metrojunassa kolmen nuoren pukumiehen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi ja tilanne menee niin rajuksi, että itsepuolustuksekseen hän ampuu ensin yhden hyökkääjistä ja sen jälkeen raivon sokaisemana ne kaksi muutakin. Siitä alkaa. Tuloerojen kasvamista ja totalitarismia enteilevän yhteiskuntakehityksen torjumiseksi syntyy Tappakaa rikkaat -kansanliike, jonka symbolina on metromurhaaja, jonka henkilöllisyyttä ei vielä tiedetä.
Aloitan näin korkealentoisesti, sillä elokuva Joker tämän ansaitsee. Yhtä hyvin voisin aloittaa jollain lainauksella Nuoren Wertherin kärsimyksistä (Goethe). Elokuvan pahuus ruumiillistuu klovnina pieniä tuloja hankkivaan Arthur Fleckiin, jonka elämä vain huononee ja huononee, kun ympäröivä yhteiskunta muuttuu entistä kylmemmäksi. Fleck on pienestä pitäen kärsinyt psyykkisistä ongelmista, ja niidenkin kanssa tilanne muuttuu vaikeammaksi, koska kunnallisen sosiaalitoimen järjestämä ilmainen terapia lopetetaan säästösyistä. - ”Mistä minä nyt saa uusia lääkereseptejä”, kysyy Fleck.
Todd Phillipsin ohjaama elokuva on nimeään suurempi. Se ei ole vain kertomus ilveilijä Arthur Fleckistä, joka elokuvan loppuvaiheessa vaihtaa käyttämänsä Carnival-nimensä Jokeriksi. Elokuva on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Vain vahvimmat selviävät, ja viimeisellä terapiakäynnillään Fleck sanookin tuntevansa, ettei hän oikein ole olemassakaan.
Toista ääripäätä edustaa suurliikemies Thomas Wayne, joka on päättänyt ryhtyä pormestariehdokkaaksi, koska kaupunki on saatava kuntoon. Hänen vaalipuheistaan tulevat mieleen Björn Wahlroosin jutut, joissa köyhimpien osana on olla vain roskaa. Kaupungissa on parhaillaan jätehuoltolakko ja koska Fleck on vertauskuvallisesti ihmisjätettä, ei hänestäkään enää huolehdita.
Fleck kuitenkin yrittää. Saatuaan potkut klovneja eri tilaisuuksiin välittävästä firmasta hän kokeilee stand up -koomikon uraa, mutta ei siitä mitään tule, vaan Fleck joutuu itse pelkästään pilkan kohteeksi. Koirat eivät käytä housuja elokuvan näyttelijä Pekka Strang sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”ihminen ei voi koskaan saada ulkoista hyväksyntää tarpeeksi, ja yhden menestyjän alla on aina tuhat muuta, jotka eivät ole onnistuneet” (HS 6.11.2019). Vaikka Strang ei elokuvassa ole aivan samanlaisessa tilanteessa kuin Fleck, niin molempien tie on viemässä tuhoon.
Fleck joutuu syrjinnän ja julmuuden kierteeseen. Osattomuus kaikesta, pilkka ja psyykkisten ongelmien hoitamattomuus pahentavat tilanteen äärimmilleen. Päiväkirjaansa Fleck on kirjoittanut: ”Toivon kuolemani olevan elämääni tärkeämpää.”
Onko tämä sellainen merkintä, joka löytyy kouluampujien ja muiden massamurhaajien muistikirjoista?
Fleck ei tietoisesti harkiten siirry rajan toiselle puolelle, mutta kun mitta tulee täyteen, pimahtaa. Fleck joutuu metrojunassa kolmen nuoren pukumiehen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi ja tilanne menee niin rajuksi, että itsepuolustuksekseen hän ampuu ensin yhden hyökkääjistä ja sen jälkeen raivon sokaisemana ne kaksi muutakin. Siitä alkaa. Tuloerojen kasvamista ja totalitarismia enteilevän yhteiskuntakehityksen torjumiseksi syntyy Tappakaa rikkaat -kansanliike, jonka symbolina on metromurhaaja, jonka henkilöllisyyttä ei vielä tiedetä.
Elokuvassa huipentuma tapahtuu television suosituimman keskusteluohjelman suorassa lähetyksessä, jonne sen suuri juontajasuosikki Murray Franklin on kutsunut epäonnistuneen stand up -koomikon Arthur Fleckin pilkatakseen tätä lisää. Fleck menettää lopullisesti malttinsa ampuu Franklinin kuoliaaksi.
Tästä alkaa ”sota”. Kaupunki menee sekaisin. Fleck on alistetun kansanosan sankari.
Merkittävää näiden tapahtumien kuvaamisessa on sekin, että kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää tai valonheitinten loisteessa – siis että tämä voisi olla totta tässä ja nyt, tai ainakin ylihuomenna.
Olen tässä kuvaillut paljon elokuvan juonta. Elokuvassa ei kuitenkaan juonellinen tarina ole tärkeintä. Oleellista on nähdä se, mihin ollaan menossa, jos asiat oikein pieleen menevät. Korttipelissä jokeri on eräänlainen valttikortti, jonka haltijalla on mahdollisuus viedä peliä haluamaansa suuntaan. Pystyvätkö yhteiskuntien valtakoneistot pitämään jokerikortin käsissään vai joutuvatko ne huonon politiikkansa takia luopumaan siitä? Jokeri voi olla vaarallinen vastustajan käsissä. Elokuvassa Thomas Wayne menetti korttinsa.
GOTHAM CITY
Elokuvan kaupunki on Gotham City, Batmanin kotikaupunki. Elokuvalla ei kuitenkaan ole juurikaan tekemistä tämän sarjakuvamaailman kanssa. Todd Philippsin elokuva on täysin itsenäinen taideteos, jossa analogiana vain on Jokeri, joka on myös Batmanin vihollinen ja paha ihminen (The Joker).
Elokuva on myös vaarallinen. Jos katsoja käsittää sen vain toimintaelokuvana ja vetävänä trillerinä, jota se myös on, tilanne on monimutkainen. Onko Jokeri tällaisessa tapauksessa pelkästään hyväksyntää ansaitseva, kaltoinkohdeltu ihminen, joka olosuhteiden uhrina on oikeutettukin murhiinsa? Tämähän ei ole mitenkään tavatonta, kyllähän Kummisetä-elokuvienkin mafiaroistot tulkitaan usein sympaattisiksi.
Tässä yhteydessä voi muistaa myös tapahtuman Coloradossa 2012, kun 27-vuotias mies riehui Batman-elokuvan yönäytöksessä monen aseen kanssa ja ampui kuoliaaksi 12 ihmistä. Mitähän hänen päiväkirjastaan paljastui?
JOAQUIN PHOENIX
Arthur Fleckin roolissa Joaquin Phoenix on niin hurja ja toisaalta niin herkkä, että vastaavaa roolisuoritusta saa hakemalla hakea. Fleckin yksinäisyys koskettaa syvältä. Sitten se puoli, kun Fleck hoivaa sairasta äitiään niin kuin vain hyvä ihminen voi hoitaa. Iso ongelma on kuitenkin jostakin hermoviasta johtuva pakonomainen nauru, jota Fleck ei pysty hallitsemaan. Se tekee hänestä oudon ja pelottavan. Hatara suhde hänellä tosin on samassa talossa asuvaan yksinhuoltajanaiseen, mutta ei siitäkään mitään kunnollista voi syntyä. Tätä kaikkea Phoenix kannattelee sekä fyysisesti että henkisesti niin kaamealla ja niin tunteellisella tavalla, että jos tästä suorituksesta ei saa kaikkia mahdollisia palkintoja, ei niitä sitten kenellekään muullekaan voi antaa.
Todd Phillips on iso yllätys elokuvan ohjaajana, kun hänet tähän asti tunnetaan kovin toisenlaisista elokuvista, kuten Starsky & Hutch, Luuseriopisto ja Kauhean kankkusen kolme osaa.
kari.naskinen@gmail.com