Sodan aikana rintamalla toimii
usein kenttäoikeuksia. Niissä esitetään monta kertaa pelkkiä
näytösoikeudenkäyntejä, joiden tuomioissa ei
oikeudenmukaisuudesta ole hajuakaan. Joseph
Loseyn elokuvassa
Kuningas
ja isänmaa (1964)
tällainen oikeudenkäyttö rinnastetaan sotilaiden pelleilyyn
poterosta kiinni saadun rotan
kanssa. Rotta
pannaan häkkiin ja kuulustellaan, mutta kun rotta
ei
osaa puolustautua, sotilaat kivittävät sen kuoliaaksi.
Suomessa tällaisia pelleoikeudenkäyntejä toteutettiin kansalaissodan aikana, kun valkoinen puoli tuomitsi kiinni saamiaan punaisia kuolemaan. Mihinkään lakiin nämä valkoisten kenttäoikeudet eivät perustuneet, niiden toiminta ei täyttänyt oikeiden oikeusistuinten muotoja, eikä niiden tuomioista voinut valittaa. Sotaväen rikoslakiin kenttäoikeuden käyttäminen otettiin vasta keväällä 1919.
Loseyn elokuvassa ollaan ensimmäisessä maailmansodassa Pachendaelen rintamalla Belgiassa. Siellä käytiin loppuvuodesta 1917 neljä kuukautta taisteluja, joissa kuoli 700 000 miestä. Sotamies Hamp oli ollut sodassa kolme vuotta, mutta pää oli jo niin sekaisin, että yhtenä päivänä hän lähti hortoilemaan muka kotiinsa Lontooseen. Mukana on asekin, joten kovin salaperäisesti Hamp ei tätä sotilaskarkuruuttaan yritä hoitaa. Kiinni hän tietenkin jää.
Kenttäoikeudessa Hamp ei osaa antaa tapahtuneelle mitään selitystä. Hamp vain sanoo, että lähti sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, kuten sotaanlähdön velvollisuutta oli julisteissa korostettu. Sotilaan puolustusasianajajaksi määrättävä kapteeni Hargreaves neuvoo tätä parhaan kykynsä mukaan, mutta koska Hamp ei kaikkea juridista taktikointia ymmärrä, hän vastaa kysymyksiin vain yksinkertaisen rehellisesti. Tämä ei kuitenkaan ole hyväksi hänelle, vaan parempi olisi ollut noudattaa kapteenin ohjeita.
Ennen kenttäoikeuden käsittelyä Hamp oli käynyt pataljoonan lääkärin vastaanotolla, jossa perusteellisen viiden minuutin lääkärintarkastuksen perusteella oli tultu siihen tulokseen, että Hamp ei sairastanut sotapsykoosia. Oli pelkkä raukkamainen karkuri.
Tom Courtenay tulkitsee sotamiestä ja Dirk Bogarde kapteenia, joka vasta kenttäoikeudessa tajuaa, että oikeus voi olla myös vääryyttä. Huomionarvoisen repliikin sanoo syyttäjänä toimiva kapteeni Midgley: "Korrekti oikeusistuin toimii lakien mukaan, on amatöörimäistä vedota oikeudenmukaisuuteen."
Joseph Losey sanoi elokuvastaan, että sotaa pidetään edelleen jotenkin kunniakkaana: ”Pasifismista ja ajattelun tietystä edistymisestä huolimatta patriotismi nähdään aivan erityisenä hyveenä. Määrätyissä tilanteissa hallituksen erilaisia päätöksiä ei koskaan aseteta kyseenalaisiksi. Siksi käytin elokuvan johdantokuvana ensimmäisen maailmansodan monumenttia. Kun näin sen vuosia sitten ensimmäisen kerran Hyde Park Cornerin luona, koin sen glorifioivan sotaa ja patriotismia. Se teki miljoonien ihmisten turhan kuoleman joksikin romanttiseksi. Että se pyyhkisi pois kaiken sodan sisältämän kauhun ja pahuuden, se sen sijaan korostaa sankarillisuutta ja kauneutta."
Kuningas ja isänmaa on aika harvinainen sotaelokuva siinä mielessä, että se näyttäytyy sodanvastaisena julistuksena riippumatta siitä, kuka sitä katsoo. Tavallistahan on, että vaikka elokuvan tekijät ja arvostelijat kehuvat jotakin elokuvaa hyvinkin sodanvastaiseksi, niin valtaosa katsojista näkee sen vain sotaelokuvana sinänsä – riittää, kun on jännitystä, pauketta ja ruumiita, eivätkä kotiin palatessa tule mieleen tekijöiden syvällisemmät, pasifistiset motiivit.
Loseyn sotaelokuvaa ei näin kevyesti voi ohittaa. Se ei sisällä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa ja moraalista vääristelyä sitäkin enemmän.
kari.naskinen@gmail.com
Suomessa tällaisia pelleoikeudenkäyntejä toteutettiin kansalaissodan aikana, kun valkoinen puoli tuomitsi kiinni saamiaan punaisia kuolemaan. Mihinkään lakiin nämä valkoisten kenttäoikeudet eivät perustuneet, niiden toiminta ei täyttänyt oikeiden oikeusistuinten muotoja, eikä niiden tuomioista voinut valittaa. Sotaväen rikoslakiin kenttäoikeuden käyttäminen otettiin vasta keväällä 1919.
Loseyn elokuvassa ollaan ensimmäisessä maailmansodassa Pachendaelen rintamalla Belgiassa. Siellä käytiin loppuvuodesta 1917 neljä kuukautta taisteluja, joissa kuoli 700 000 miestä. Sotamies Hamp oli ollut sodassa kolme vuotta, mutta pää oli jo niin sekaisin, että yhtenä päivänä hän lähti hortoilemaan muka kotiinsa Lontooseen. Mukana on asekin, joten kovin salaperäisesti Hamp ei tätä sotilaskarkuruuttaan yritä hoitaa. Kiinni hän tietenkin jää.
Kenttäoikeudessa Hamp ei osaa antaa tapahtuneelle mitään selitystä. Hamp vain sanoo, että lähti sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, kuten sotaanlähdön velvollisuutta oli julisteissa korostettu. Sotilaan puolustusasianajajaksi määrättävä kapteeni Hargreaves neuvoo tätä parhaan kykynsä mukaan, mutta koska Hamp ei kaikkea juridista taktikointia ymmärrä, hän vastaa kysymyksiin vain yksinkertaisen rehellisesti. Tämä ei kuitenkaan ole hyväksi hänelle, vaan parempi olisi ollut noudattaa kapteenin ohjeita.
Ennen kenttäoikeuden käsittelyä Hamp oli käynyt pataljoonan lääkärin vastaanotolla, jossa perusteellisen viiden minuutin lääkärintarkastuksen perusteella oli tultu siihen tulokseen, että Hamp ei sairastanut sotapsykoosia. Oli pelkkä raukkamainen karkuri.
Tom Courtenay tulkitsee sotamiestä ja Dirk Bogarde kapteenia, joka vasta kenttäoikeudessa tajuaa, että oikeus voi olla myös vääryyttä. Huomionarvoisen repliikin sanoo syyttäjänä toimiva kapteeni Midgley: "Korrekti oikeusistuin toimii lakien mukaan, on amatöörimäistä vedota oikeudenmukaisuuteen."
Joseph Losey sanoi elokuvastaan, että sotaa pidetään edelleen jotenkin kunniakkaana: ”Pasifismista ja ajattelun tietystä edistymisestä huolimatta patriotismi nähdään aivan erityisenä hyveenä. Määrätyissä tilanteissa hallituksen erilaisia päätöksiä ei koskaan aseteta kyseenalaisiksi. Siksi käytin elokuvan johdantokuvana ensimmäisen maailmansodan monumenttia. Kun näin sen vuosia sitten ensimmäisen kerran Hyde Park Cornerin luona, koin sen glorifioivan sotaa ja patriotismia. Se teki miljoonien ihmisten turhan kuoleman joksikin romanttiseksi. Että se pyyhkisi pois kaiken sodan sisältämän kauhun ja pahuuden, se sen sijaan korostaa sankarillisuutta ja kauneutta."
Kuningas ja isänmaa on aika harvinainen sotaelokuva siinä mielessä, että se näyttäytyy sodanvastaisena julistuksena riippumatta siitä, kuka sitä katsoo. Tavallistahan on, että vaikka elokuvan tekijät ja arvostelijat kehuvat jotakin elokuvaa hyvinkin sodanvastaiseksi, niin valtaosa katsojista näkee sen vain sotaelokuvana sinänsä – riittää, kun on jännitystä, pauketta ja ruumiita, eivätkä kotiin palatessa tule mieleen tekijöiden syvällisemmät, pasifistiset motiivit.
Loseyn sotaelokuvaa ei näin kevyesti voi ohittaa. Se ei sisällä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa ja moraalista vääristelyä sitäkin enemmän.
kari.naskinen@gmail.com