Suomen
ollessa
osa Venäjän keisarikuntaa 1809 - 1917 oli yksi inhotuimpia
venäläisiä asioita santarmihallituksen toiminta. Santarmihallitus
oli venäläinen virasto, joka raportoi havainnoistaan
kenraalikuvernöörille. Sen varsinaisena tehtävänä oli tutkia
valtiollisia rikoksia sekä tarkastaa passit satamissa ja
raja-asemilla. Toiminta ei kuitenkaan rajoittunut näihin,
vaan santarmilaitoksen käyttämät salaiset agentit ja satunnaiset
ilmiantajat kyttäsivät ihmisiä väljemminkin perustein. Suomen
suuriruhtinaskunnan viimeisinä vuosina kiikutettiin urkintatietoja
Korkeavuorenkatu 21:n viidennessä kerroksessa olleeseen santarmien
päämajaan varsinkin sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja
ay-liikkeessä toimivista
ihmisistä.
Oheinen kuva santarmiupseerien kongressista julkaistiin Suomen Kuvalehden numerosta 18/1917. Siinä ovat vasemmalta lukien ratsumestari Tuganov Hämeenlinnasta, ratsumestari Fedorov Mikkelistä, everstiluutnantti Peti Viipurista, ratsumestari Stepanov Vaasasta, ratsumestari Uzumerdzki-Gritsevitsh Viaporista, everstiluutnantti Zelenko Helsingistä, everstiluutnantti Frolov Vaasasta, ratsumestari Iljin Helsingistä, everstiluutnantti Kunakov Viipurista, everstiluutnantti Netshegin Torniosta, kenraali Eremin Helsingistä, siviilipukuinen kielenkääntäjä ja Pietarin poliisidepartementin virkamies Sotshkov.
Santarmit toimivat koko maassa. Ensimmäiset santarmikomennuskunnat perustettiin Kuopioon ja Viipuriin 1817. Santarmihallituksen toiminta päättyi Venäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917.
Yksi esimerkki SDP:tä kohtaan tunnetusta epäluulosta oli, että santarmihallituksen päällikkö Aleksander Jeremin toimitti 1915 kenraalikuvernööri Franz Seynille laajan selvityksen puolueesta. Siitä on kopio Työväen arkistossa, ja Jereminin yhteenvedosta näkyy, että yksi pahimmista oli Työmiehen päätoimittaja ja puolueen entinen puheenjohtaja Edvard Valpas. Hänen kanssaan samanmieliset, mm. O.V. Kuusinen leimattiin vaarallisimmiksi aktivisteiksi.
Santarmien avustajina ja urkkijoina toimineiden suomalaisten vaikuttimina olivat raha, halu päästä viranomaisten suosioon, kosto tai uskollisuus Venäjän vallalle. Suuri osa santarmien saamista ilmoituksista oli tietosisällöltään heikkotasoisia, liioittelevia tai sepitettyjä. Agentit olivat kuitenkin välttämättömiä santarmeille, joista suuri osa ei osannut suomea eikä ruotsia.
Mukana oli myös suoranaisia huijareita. Yksi tunnetuimmista oli viipurilainen kirjaltaja Jeremias Kosonen, jonka uhkarohkein temppu oli kirjoittaa SDP:n ylimääräisen edustajainkokouksen 11-sivuinen pöytäkirja allekirjoituksineen. Sen hän vei santarmihallitukselle, vaikka sellaista kokousta ei ollut pidettykään. Kososen keksimä kokous oli muka pidetty 14.-15.3.1913 Helsingin työväenyhdistyksen talossa huoneessa nro 2 ja edustettuina olivat kaikki sos.dem. piirit, yhteensä 60 henkeä. Läpi kuitenkin meni aluksi, mutta lopulta huijauspöytäkirja paljastui.
OMAT KOIRAT PURIVAT
Tietoja urkkijoista alkoi tulla julkisuuteen sen jälkeen, kun santarmihallituksen toiminta oli loppunut. Lehdet alkoivat julkaista santarmiarkiston tietoihin perustuen santarmien kanssa yhteistyötä tehneiden suomalaisten nimiä. Tiedot oli kerännyt Helsingin santarmiarkiston tutkijalautakunta, johon kuului sosiaalidemokraatteja ja ylioppilasaktivisteja.
Urkkijoina oli toiminut palkkioita vastaan monta demariakin, esimerkiksi SDP:n nuorisoliiton sihteeri Sulo Allen sekä Turun ja Porin läänin sos.dem. piirihallinnon puoluetoimitsija ”Matti”, jonka oikeaa nimeä ei ole saatu selville.
Santarmiarkiston tutkijalautakunnan laatiman luettelon mukaan vuosina 1905-07 välitti urkintatietoja punakaartista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta myös Eero Haapalainen, josta tuli Suomen ammattijärjestön (SAJ) ensimmäinen puheenjohtaja 1907 ja Suomen punakaartin ylipäällikkö 1918.
Suomalaisen vastarintaliikkeen Voimaliiton kieltämisessä santarmihallinnon vakoilutoiminnalla oli myös merkityksensä. Voimaliitto perustettiin vuoden 1906 alussa jonkinlaiseksi urheilujärjestöksi, joka todellisuudessa oli naamioitunut poliittinen järjestö. Kun Voimaliiton onnistui hankkia myös aseistusta, siitä nousi metakka Venäjälläkin, jossa ilmestyi salanimellä A. Rumjantsev pamfletti ”Finlandija vooruzhaetsja. Sojuz Sila” (Suomi aseistautuu. Voimaliitto). Venäjällä Voimaliitto leimattiin ”separatistiseksi” ja Suomen senaatti pantiin lakkauttamaan se marraskuussa 1906.
kari.naskinen@gmail.com
Oheinen kuva santarmiupseerien kongressista julkaistiin Suomen Kuvalehden numerosta 18/1917. Siinä ovat vasemmalta lukien ratsumestari Tuganov Hämeenlinnasta, ratsumestari Fedorov Mikkelistä, everstiluutnantti Peti Viipurista, ratsumestari Stepanov Vaasasta, ratsumestari Uzumerdzki-Gritsevitsh Viaporista, everstiluutnantti Zelenko Helsingistä, everstiluutnantti Frolov Vaasasta, ratsumestari Iljin Helsingistä, everstiluutnantti Kunakov Viipurista, everstiluutnantti Netshegin Torniosta, kenraali Eremin Helsingistä, siviilipukuinen kielenkääntäjä ja Pietarin poliisidepartementin virkamies Sotshkov.
Santarmit toimivat koko maassa. Ensimmäiset santarmikomennuskunnat perustettiin Kuopioon ja Viipuriin 1817. Santarmihallituksen toiminta päättyi Venäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917.
Yksi esimerkki SDP:tä kohtaan tunnetusta epäluulosta oli, että santarmihallituksen päällikkö Aleksander Jeremin toimitti 1915 kenraalikuvernööri Franz Seynille laajan selvityksen puolueesta. Siitä on kopio Työväen arkistossa, ja Jereminin yhteenvedosta näkyy, että yksi pahimmista oli Työmiehen päätoimittaja ja puolueen entinen puheenjohtaja Edvard Valpas. Hänen kanssaan samanmieliset, mm. O.V. Kuusinen leimattiin vaarallisimmiksi aktivisteiksi.
Santarmien avustajina ja urkkijoina toimineiden suomalaisten vaikuttimina olivat raha, halu päästä viranomaisten suosioon, kosto tai uskollisuus Venäjän vallalle. Suuri osa santarmien saamista ilmoituksista oli tietosisällöltään heikkotasoisia, liioittelevia tai sepitettyjä. Agentit olivat kuitenkin välttämättömiä santarmeille, joista suuri osa ei osannut suomea eikä ruotsia.
Mukana oli myös suoranaisia huijareita. Yksi tunnetuimmista oli viipurilainen kirjaltaja Jeremias Kosonen, jonka uhkarohkein temppu oli kirjoittaa SDP:n ylimääräisen edustajainkokouksen 11-sivuinen pöytäkirja allekirjoituksineen. Sen hän vei santarmihallitukselle, vaikka sellaista kokousta ei ollut pidettykään. Kososen keksimä kokous oli muka pidetty 14.-15.3.1913 Helsingin työväenyhdistyksen talossa huoneessa nro 2 ja edustettuina olivat kaikki sos.dem. piirit, yhteensä 60 henkeä. Läpi kuitenkin meni aluksi, mutta lopulta huijauspöytäkirja paljastui.
OMAT KOIRAT PURIVAT
Tietoja urkkijoista alkoi tulla julkisuuteen sen jälkeen, kun santarmihallituksen toiminta oli loppunut. Lehdet alkoivat julkaista santarmiarkiston tietoihin perustuen santarmien kanssa yhteistyötä tehneiden suomalaisten nimiä. Tiedot oli kerännyt Helsingin santarmiarkiston tutkijalautakunta, johon kuului sosiaalidemokraatteja ja ylioppilasaktivisteja.
Urkkijoina oli toiminut palkkioita vastaan monta demariakin, esimerkiksi SDP:n nuorisoliiton sihteeri Sulo Allen sekä Turun ja Porin läänin sos.dem. piirihallinnon puoluetoimitsija ”Matti”, jonka oikeaa nimeä ei ole saatu selville.
Santarmiarkiston tutkijalautakunnan laatiman luettelon mukaan vuosina 1905-07 välitti urkintatietoja punakaartista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta myös Eero Haapalainen, josta tuli Suomen ammattijärjestön (SAJ) ensimmäinen puheenjohtaja 1907 ja Suomen punakaartin ylipäällikkö 1918.
Suomalaisen vastarintaliikkeen Voimaliiton kieltämisessä santarmihallinnon vakoilutoiminnalla oli myös merkityksensä. Voimaliitto perustettiin vuoden 1906 alussa jonkinlaiseksi urheilujärjestöksi, joka todellisuudessa oli naamioitunut poliittinen järjestö. Kun Voimaliiton onnistui hankkia myös aseistusta, siitä nousi metakka Venäjälläkin, jossa ilmestyi salanimellä A. Rumjantsev pamfletti ”Finlandija vooruzhaetsja. Sojuz Sila” (Suomi aseistautuu. Voimaliitto). Venäjällä Voimaliitto leimattiin ”separatistiseksi” ja Suomen senaatti pantiin lakkauttamaan se marraskuussa 1906.
kari.naskinen@gmail.com