tiistai 29. lokakuuta 2019

Puoluejärjestelmä on aina ollut sekavin äärivasemmistossa

SKDL:n perustamisesta tulee tänään kuluneeksi 75 vuotta, ja lopettamisestakin on melkein 25 vuotta. Se oli jo nimeään myöten erikoinen tapaus. Nimi oli Suomen kansan demokraattinen liitto, mutta ei kansandemokraattinen liitto. Jos olisi käytetty tätä yhdyssanamuotoa, olisi viitattu liian suoraan marxilais-leniniläisten puolueiden hallitsemiin valtioihin, jotka olivat kansandemokraattisia tasavaltoja eli suomennettuna kansankansanvaltaisia tasavaltoja.

Koko historiansa ajan osa SKDL:n johtajista selitti, että puolueella ei ole mitään tekemistä kommunismin kanssa. Kaikki tiesivät, että oli, mutta valtava yllätys tuli sitten, kun Neuvostoliitto 1968 miehitti Tshekkoslovakian: SKDL oli Suomessa ainoa puolue, joka tuomitsi tapahtuneen.
Yllätys ei sen sijaan ollut tämän näytelmän jatko eli SKDL:n jäsenjärjestön SKP:n hajaantuminen neuvostomielisiin taistolaisiin ja rauhallisempiin enemmistöläisiin.

Taistolaiset saivat tämän haukkumanimensä SKP:n sisäistä oppositiota johtaneesta Taisto Sinisalosta. Pahempi haukkumanimi oli stalinistit. Vuonna 1968 puolueen puheenjohtaja oli Aarne Saarinen ja SKDL:n puheenjohtaja Ele Alenius.

Kommunistit joka tapauksessa olivat osa SKDL:ää, ja yksi kommunistiksi julkisesti julistautunut kansanedustaja on nykyisin Vasemmistoliitossakin,
vaikka kai siellä niitä todellisuudessa muitakin on kuin tämä Anna Kontula. SKDL:n perustajiin 29.10.1944 kuuluivat SKP, Akateeminen sosialistiseura, Suomen naisten demokraattinen liitto, Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Suomen toverikuntien liitto ja Suomen demokraattinen nuorisoliitto. Näissä kaikissa oli tuossa vaiheessa SDP:stä eronneita jäseniä, jotka kokivat demaripuolueen liukuneen liian kauas todellisesta vasemmistosta. SKDL:n kolme ensimmäistä puheenjohtajaakin olivat entisiä sosiaalidemokraatteja, K.H. Wiik, Cay Sundström ja J.W. Keto.

SKP oli perustettu Moskovassa elokuussa 1918, mutta lailliset toimintaoikeudet Suomessa se sai vasta 1944. Historioitsija Jukka Seppinen kirjoittaa asetelmasta akselilla SKP - SKDL: ”SKP valmisti valmiit ehdotukset toimintasuunnitelmiksi ja johtoelinten kokoonpanoiksi ennen keskeisiä kokouksia SKDL:ssä. Ehdotuksia käsitteli SKP:n kaaderijaosto, eikä niitä voinut enää muuttaa myöhemmin. Kun taustalla vaikuttivat valtaa pitävät kommunistit, kuten Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne ja Nestori Parkkari, muutosten tekeminen jälkikäteen oli toivotonta. Purnarit pantiin ojennukseen, ellei muuten niin erottamalla.” (Kivi bolshevikin kengässä, Minerva 2014)

SKP:llä oli kuitenkin vaikeaa omassa piirissään. Varsinkin 1960-70-luvuilla kommunistista liikettä leimasi SKP:n kahtiajako. Sekavuus jatkui 80-luvulla, kun taistolaiset perustivat uuden Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) eli SKPy:n ja sen julkisivuksi Demokraattisen vaihtoehdon (Deva), jonka nimissä tämä siivu kommareista osallistui vaaleihin. Eikä hajaannus jäänyt tähän, vaan 1987 SKPy:stä irtautui Kommunistinen työväenpuolue (KTP).

SKDL jatkoi omaa elämäänsä. Sen jäsenjärjestöistä vaikutusvaltaisin oli SKP, joka hallitsi liittoa sekä järjestöllisesti että poliittisesti. Työväenliikkeen 100-vuotissivustolla internetissä todetaan, että SKDL ei tehnyt sellaista politiikkaa, joka olisi ollut ristiriidassa SKP:n päätösten kanssa. Julkisessa keskustelussa SKDL:ää pidettiin vain kommunistien peitejärjestönä, mutta SKDL:n sosialisteilla oli myös merkityksensä. Ero on monien mielestä hiuksenhieno, mutta SKDL:n puheenjohtajat olivat sosialisteja. SKDL:n sosialistien liikkumavara tietyissä kysymyksissä oli epäilemättä rajattua, mutta toisaalta käytännön poliittiset erimielisyydet olivat vähäisiä.

SKP:n 1960-luvulla alkaneen myllerryksen myötä sosialistien ja kommunistien linjaukset lähenivät entisestään, ja 1980-luvun lopulla alettiin valmistella uutta puoluetta, johon SKP:n ja SKDL:n eri suuntaukset yhdistettiin. Poliittisten muutosten lisäksi taustalla vaikutti jäsenten voimia ja järjestöjen varoja vienyt kaksoisorganisaatio, jonka tarkoituksenmukaisuudesta oli keskusteltu liikkeen piirissä jo pitkään.
Niin syntyi
1990 Vasemmistoliitto, jota olivat perustamassa myös Deva ja Suomen naisten demokraattinen liitto.

SKDL osallistui sotien jälkeen 1945-48 kolmen suuren (SKDL, SDP ja Maalaisliitto) hallitukseen. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa SKDL:stä tuli maan suurin puolue, kun se lisäsi paikkamääränsä 43:sta 50:een. Hallituksessa SKDL oli viimeisen kerran 1982-83. kun Kalevi Sorsan 3. hallituksen opetusministerinä oli Kalevi Kivistö, työvoimaministerinä Jouko Kajanoja ja ajokortittomana liikenneministerinä Jarmo Wahlström.

Vasemmistoliiton sisällä ei ainakaan ulospäin näy eriseuraisuutta, mutta kannatus on pienenentynyt. Vuoden 1995 vaaleissa saatu kansanedustajien määrä 22 on pudonnut 16:een. Osa on siirtynyt äänestämään vihreitä ja osa vanhemmasta duunariporukasta perussuomalaisia, kuten on käynyt myös SDP:ssä. Vasemmistoliiton kannatus on luultavasti jäänyt pysyvästi alle 10 prosentin.

SKDL:ää viisi vuotta aikaisemmin syntynyt Kaj Chydenius piti sunnuntaina 80-vuotiskonsertin Finlandia-talossa. Siellä meitä oli talo täynnä kommunisteja ja muita, Esko Seppäsestä Yrjö Hakaseen ja Aulikki Oksasesta Jukka Gustafssoniin, ja olivat siellä myös presidentit Tarja Halonen, Sauli Niinistö ja pronssisena seinällä Kekkonen.


JUUSO WALDENILLE
MERKKI RINTAAN

Tampereella ilmestyvässä toimittajien vappulehdessä Neekerirummussa oli kerran juttu, jossa kerrottiin kommunisti Vate Nymanin ja vuorineuvos Juuso Waldenin kohtaamisesta vappuna:

Kun Walden poistui Valkeakoskella vappupäivän lounaalta seurueineen klubiltaan, Nyman ilmestyi puskasta paikalle ja tarjosi Waldenille puolueensa SKDL:n vappumerkkiä. Patruuna ihmetteli, miksi kommunistien merkkiä tarjotaan hänelle, kapitalistille.

– Kun vallankumous tulee kohta, ei niitä ammuta, joilla on SKDL:n vappumerkki rinnassa, perusteli Vate Nyman ja komensi vappujoukkojaan ”Marx eteenpäin”.

Vuorineuvos osti seurueensa jäsenille vappumerkit. Paitsi jätti muutaman ilman. Se oli Juuson huumoria.

TIEDONANTAJA
50 VUOTTA


Lisää merkkipäiviä: Tiedonantaja-lehti juhli 50-vuotista toimintaansa viikonvaihteessa Jyväskylässä. Sen perustivat SKP:n ”stallarit” 1968, mutta nykyisin se on koko SKP:n lehti. Juhlissa päätoimittaja Petra Packalen sanoi, että Tiedonantajan identiteettiin kuuluvat marxilaisuus, luokkanäkökulma, kansainvälisyys, vallankumouksellisuus, feminismi, luonnonsuojelu sekä sosialismin ja kommunismin näköalat.


Meillä on aina ollut osaamista kertoa rohkeasti ja vasemmalta, mikä maailmassa mättää. Kommunistisena mediana Tiedonantajan ei pidä olla yhden asian lehti, ei myöskään ahtaassa mielessä läpipoliittinen tai pelkästään kovan politiikan lehti, vaan sen pitää ottaa resurssiensa mukaan huomioon koko ihmiselämän ja ihmisyyden kirjo, olla ihmisyyden, ihmisten henkisesti rikkaan elämän, humanismin ja kulttuurin asialla”, sanoi Petra Packalen.

Maailma ei muutu hetkessä. Kapitalismin murskaaminen on pitkä juoksu.”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 26. lokakuuta 2019

Sata vuotta ei mahdu kahden tunnin näytelmään

Neljän sukupolven ilojen ja pettymysten mahduttaminen kahden tunnin näytelmään on ollut liian vaativa tehtävä Lahden kaupunginteatterissa. Hieman kuitenkin on helpottanut, että Neljäntienristeyksessä ei niitä iloja paljon ole, joten on voinut keskittyä ikäviin asioihin.

Ensimmäinen jakso ennen väliaikaa mennään sellaisella vauhdilla, että perässä on vaikea pysyä. Kuusamossa ollaan, välillä piipahdetaan Puolassakin, takaseinään heijastettavat vuosiluvut auttavat, mutta henkilöiden tunnistaminen jää hataraksi.

Naisista on kysymys.
Pitäjän kätilö on synnyttänyt äpärän. Onhan se häpeä, jos siihen alistuu. Maria ei alistu, vaan ostaa polkupyörän, koska haluaa olla samalla tavalla itsenäinen ihminen kuin miehetkin. Mutta eikö mitä, tyttärestä Lahjastakin tulee au-äiti, kuten uudemmalla ajalla sanotaan.

Neljäntienristeys yhdyssanana on erikoinen, mutta se näyttääkin olevan Kuusamon keskustassa olevan risteyksen erisnimi. Toisaalta jos tulkitsee näytelmän nimen vertauskuvalliseksi, sanat voikin kirjoittaa yhteen. Näytelmän ihmiset ovat risteyskohdissa, joissa valitaan uusia suuntia tai jatketaan vanhaan malliin.

Väliajan jälkeen meno on
selväpiirteisempää ja katsoja saa tapahtumista paremmin kiinni. Pääasiaksi tässä kuusamolaisen Tommi Kinnusen romaaniin perustuvassa näytelmässä nousee nyt Lahjan kanssa naimisiin menevä Onni, joka kuitenkin on homo.

Kokonaisuudessaan mitätön esitys. Eikä yhtään ihme, että ison näyttämön katsomosta kaksi kolmasosaa oli eilen illalla tyhjänä. Marras-joulukuuksi pitäisi näytelmää markkinoida seta- ja muiden vastaavien yhdistysten pikkujouluesitykseksi.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 25. lokakuuta 2019

Stravinsky kuin Verdiä

Jos olisin joutunut sokkona arvuuttelemaan, kenen säveltämä on Igor Stravinskyn Oedipus Rex, en ensimmäisten kymmenen arvauksen joukkoon olisi Stravinskyä pannut. Veikkauksiani olisivat olleet ainakin Borodin, Bruckner, Mahler, Musorgski ja Verdi. Stravinsky nimitti tätä tunnin mittaista teostaan oopperaoratorioksi, ja keskiviikkona sen esitti Kansallisooppera. Kun vahvan leimansa Stravinskyyn ovat iskeneet sellaiset hurjat teokset kuin Kevätuhri, Tulilintu ja Hulttion tie, niin ainakin näin maallikolle Oedipus Rex oli toissa iltana aivan toista maata, kauniin melodista musiikkia niiden tulikärpästen poukkoilujen jälkeen.

Käsiohjelmassa kerrotaan tämän
Sofokleen Oidipus-tarinan saaneen Stravinskyn itsensä johtamassa kantaesityksessä 1927 osalta musiikkiarvostelijoita kiitosta siitä, että ”nyt Stravinsky oli vihdoin tehnyt oikeaa musiikkia, kun oli alkanut säveltää kuin Verdi”.

Tosiaankin, varsinkin
jykevät kuorokohtaukset toivat mieleen vaikkapa sellaiset Verdin oopperat kuin Aida, Don Carlos ja Nabucco. Tässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä ooppera, vaan iso lauluteos, jossa orkesterin ja mieskuoron lisäksi on viisi solistia ja kertoja. Orkesterikin oli keskiviikkona nostettu montusta lavalle, jossa sitten solistit vuorotellen kävivät esittämässä osansa. Lavastuksia ei ollut.

Harmi tavallaan, ettei ole syntynyt täysipainoista oopperaa, sillä kuningas Oidipuksen tarinasta olisi kyllä sellaisen saanut.
Stravinskyn idea oli kuitenkin toisenlainen. Hän halusi teoksesta toisella tavalla monumentaalisen, ja partituurin ohjeiden mukaan henkilöidenkin on oltava patsasmaisia.

Tekstin Stravinsky oli tilannut lähinnä surrealismia edustaneelta kirjailijalta Jean Cocteaulta, kun oli kuullut hänen librettonsa Arthur Honeggerin oopperassa Antigone. Cocteau kirjoitti oman versionsa Oidipuksesta ranskaksi, jonka Stravinsky käännätytti latinaksi. Tämän kielivalinnan takia esitykseen tarvittiin juonenkulkua selittämään ranskankielinen kertoja, mutta Kansallisoopperassa Timo Torikka selitti tapahtumia kuitenkin suomeksi. Stravinskyn ohjeiden mukaan Torikkakin liikkui patsasmaisen jäykästi ja puhui eleettömästi kuin esitelmöitsijä.

Stravinskylle Sofokleen Oidipus oli tuttu venäjänkielisenä käännöksenä, mutta tähän sävellystyöhön hän halusi ”välineen, joka ei ollut kuollut, vaan kivettynyt” eli hänen mielestään monumentaalisen latinan kielen.

Itse kertomus on tuttu. Oidipus on antiikin Kreikan tunnetuin näytelmä, jossa kohtalo ja jumalat ovat ihmistä vahvempia. Se on tragedia, joka muodostuu pelastumisentoivosta ja sen luhistumisesta. Kovin perusteellisesti ei Cocteaun libretossa näitä asetelmia käydä läpi, mutta kaikki oleellinen ehditään tunnissa toteuttaa. Pääsolisteina lauloivat Thomas Mohr, Michael Kraus ja Jekaterina Gubanova, heidän lisäkseen Jyrki Korhonen ja Jussi Myllys. Jyhkeä esitys, mutta kumma, että se esitettiin vain tämän yhden kerran.

Yhteenveto: ei olisi ennakolta uskonut, että yhdistelmällä Stravinsky - Cocteau on saatu näin miellyttävä 1800-lukulaiselta vaikuttava teos.


Illan toi
nen sävellys oli 35 minuuttia kestänyt orkesterisarja Richard Straussin Elektrasta, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin (9.9.2016).

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Marian paratiisissa asiat eivät ole kunnossa

Uskontohulluuden ääri-ilmiöitä ovat kiihkomieliset lahkot, joista yksi oli unissaan enkeleitä tavanneen ja niiden viestejä seuraajilleen välittäneen Maria Åkerblomin hihhuliporukka. Elokuva Marian paratiisi kertoo lähinnä Mariasta itsestään ja hänen yhdestä opetuslapsestaan Salomesta. Ei tule aivan selväksi, oliko Maria Jumalan lähettämiä enkeleitä mielikuvituksessaan nähnyt hullu vai pelkkä huijari, mutta muutama kohta saa tulkitsemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Maria Åkerblom tuli laajemmin tutuksi jo 1980
Jussi Kylätaskun ja Radioteatterin kuunnelmassa Maaria Blomma, joka sittemmin on esitetty kolmessa teatterissakin. Siinä korostuivat se hurmos ja ihmeparannukset, joihin Maria sai seuraajansa uskomaan. Zaida Bergrothin ohjaamassa elokuvan keskiössä on voimakas Maria, jolla kuitenkin on heikotkin kohtansa.

Elokuvassa Marian toimimista Jumalan sanansaattajana kuvataan vain kahdessa lyhyessä kohtauksessa: Maria pannaan vuoteeseen ohuen viltin alle, huoneeseen kokoontuvat hänen opetuslapsensa odottamaan jotain tapahtuvaksi (kuvassa) ja sitten tapahtuukin, kun Maria alkaa huutaa ja sätkiä kuin hullu. Selvä se, viesti enkeleiltä oli tullut.

Maria
syntyi 1898 Raaseporin Snappertunassa, näki ensimmäiset enneunensa jo 14-vuotiaana ja alkoi pitää unisaarnoja 19-vuotiaana. Kokkolaan hän muutti 1917. Kokkolan seudulla alkoivat asiat kuitenkin mennä pieleen. Mariaa syytettiin kirkkolain rikkomisesta ja yhden ampumistapauksenkin takia hän oli oikeudessa. Tämän jälkeen Maria ilmoitti lähtevänsä seurueineen kohti Luvattua maata. Välietapiksi tuli Helsinki, eikä Marialla luultavasti ollut tarkoituskaan viedä katrastaan Jerusalemiin asti. Helsinki oli hänen kannaltaan varmempi paikka hankkia omaisuutta, ja niin hän sai hankituksi yhteisön lahjoitusvaroilla peräti Villa Toivolan hienon huvilan Seurasaarentie 1:stä lahkonsa asuinpaikaksi.

Marian maallinen puoli tulee elokuvassa hyvin esille. Hän nautiskelee kalliita juomia, käyttää hienoja hajuvesiä ja käy Helsingin keskustassa ostelemassa kauniita vaatteita. Yhdessä kohtauksessa Maria tarkastelee tilikirjaa adoptioisänsä
Eino Vartiovaaran kanssa: ”Tuolta 60 000 markkaa, myi hevosensa, tuolta tuli 120 000 markkaa...”

Vartiovaara
oli 34-vuotias varakas metsänhoitaja, joka omistautui Marian herätysliikkeen tukemiseen niin tosissaan, että otti 20-vuotiaan Marian kasvattityttärekseen. Elokuvassa ei tehdä perusteellisempaa selkoa Marian ja Einon suhteesta, mutta yhdessä kohtauksessa Maria ainakin vakuuttaa lääkärintodistusta heiluttaen olevansa neitsyt. Kuitenkin Vartiovaara pani vaimonsa lopulta eristykseen lukkojen taakse.

Elokuvan alkuteksteissä sanotaan, että tarina on fiktiivinen, mutta ihmiset oikeita. On oikeastaan hassua, miksi joitakin asioita muutetaan elokuvassa kokonaan toisenlaisiksi, kun niiden oikea laita kuitenkin tiedetään.


Zaida Bergroth on sanonut, että hänen tarkoituksensa oli päästä mahdollisimman lähelle haavoittuvia henkilöhahmoja: ”Halusin myös leikitellä tarinan sadunomaisilla elementeillä sekä myös pinna alla piilevällä kauhulla. Kesän valo ja kauneus – ja toisaalta suljettujen ovien takaa löytyvät synkät salaisuudet. Tavoitteeni oli tehdä intensiivinen ja jännittävä elokuva, joka kiehtoo ja koskettaa.”


Muutamista jännittävistä tapauksista huolimatta elokuva ei ole kuitenkaan mitenkään vauhdikas eikä varsinkaan viihteellinen.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN
LÄHETTILÄS


Hämeenlinnan naisvankilassakin Maria oli kahdeksan vuotta yllytyksestä murhaan ja väärästä valasta, minä aikana hän johti lahkoaan kirjeitse. Samassa oikeudenistunnossa 1927 oli Vartiovaara tuomittu 12 vuodeksi kuritushuoneeseen samoista syistä.

Porvoon hiippakunnan piispa Gustav Björkstrand valmisteli 1960-70-lukujen vaihteessa väitöskirjaa Maria Åkerblomista ja tämän perustamasta uskonlahkosta ja olisi halunnut haastatella myös Mariaa, mutta tämä torjui kaikki haastattelupyynnöt. Väitöstilaisuuden lähestyessä Björkstrand sai Åkerblomin asianajotoimistolta kirjeen, jossa häntä uhattiin oikeusjutulla ja isoilla vahingonkorvausvaatimuksilla. Tohtoriksi hän åkerblomilaisuudesta väitteli 1976, eikä oikeusjuttua tullut. Maria Åkerblom kuoli Helsingissä 82-vuotiaana 1981 ja Björkstrand kirjoitti hänestä vielä kirjan Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts, 2011).

Mariaa esittää elokuvassa Pihla Viitala. Vaikuttaa osuvalta tulkinnalta hermoheikosta ihmisestä, vaikka hankalahan näistä on paljon mitään sanoa, koska näyteltävää esikuvaa ei mitenkään tunne. Elokuvan Maria ei kuitenkaan ole erityisen vetovoimainen, karismaattinen, jollaisia tällaiset lahkonjohtajat varmaan todellisuudessa ovat. Vartiovaaran vaatimattomassa roolissa on Tommi Korpela.

Vaikka Kylätaskun kuunnelmasta on melkein 40 vuotta (Yle Areenassa sitä ei ole), se on jäänyt mieleeni erityisesti Marian aikaansaaman hurmoksen ansiosta. Siinä oli sellaista suurta Jumalan kosketuksen tuntua, jota tässä elokuvassa ei ole.

Elokuvan tärkeimmät henkilöt ovatkin
uskossaan kiihkeä Salome (Satu Tuuli Karhu) ja hänen Villa Toivolaan houkuttelemansa katutyttö Malin (Saga Sarkola). Teini-ikäinen orpotyttö Salome on elämää kokematon maalaistyttö, jolle Maria on kuin enkeli itse, kunnes aivan lopussa muutakin paljastuu. Malin taas on jalat maassa oleva samanikäinen tyttö, joka vetää puoleensa, mutta ei osaa peittää halveksuntaansa eikä vilpillisyyttään. Malin sanoo Salomelle olevansa ateisti ja Malinin puheista jää joitakin sirpaleita Salomenkin mieltä piinaamaan, ja vähitellen näyttää järki voittavan.

Mutta voi että taas ottaa päähän, kun nuoret naisnäyttelijät eivät hallitse puheilmaisua – jälleen kerran puhe on sössöttämistä ja tuhnaamista, eikä kaikista sanoista saa selvää, vaikk
a elokuvateatterin äänentoista on aivan riittävän kovalla. Elokuva on kuvattu Virossa, kuvat toimivat.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 22. lokakuuta 2019

A-studio on tarkoitettu A-luokan puolueille

Television A-studiossa on viimeisten kolmen viikon aikana (13 lähetystä) haastateltu poliitikkoja tällaisella jakaumalla:

SDP 7
Kokoomus 6
Keskusta 5
Vihreät 4
Vasemmistoliitto 2
Kristilliset 1

Yleisradio on tehnyt oman poliittisen jaon, jossa se hyväksyy A-studioonsa vain A-luokan puolueiden edustajia. Perussuomalaiset ei tähän ryhmään kuulu. Tällaista demokratiaa ja äänestäjiä halveksivaa journalismia edustavat myös isot lehtitalot.

En ole vielä koskaan äänestänyt SMP:tä enkä persuja, mutta nyt alkaa olla lähellä. Puolue on eduskunnan toiseksi suurin ja mielipidemittausten mukaan kannatukseltaan nyt jo selvästi Suomen ykköspuolue, mutta johtavat tiedotusvälineet pitävät sen ulkopuolella kaikesta.

Tv-, radio- ja lehtitalot ovat määritelleet, mitä mieltä ihmiset saavat olla. Maahanmuuttoa kohtaan ei saa esittää kritiikkiä, ja nyt myös ilmastonmuutoksen vaaroilla pelotteleminen on niin tärkeä yhteiskunnallinen asia, että sitäkään ei saa kritisoida. On muitakin asioita, joiden kohdalla isot tiedotusvälineet määrittelevät vastaavanlaisia rajoja mielipiteenvapaudelle, ja jos näitä rajoja rikkoo, joutuu boikottiin. Vaikuttaa tutulta totalitarismilta.

A-studion haastateltavien henkilöjakauman otettiin eilen esille blogissa ”Professorin ajatuksia”. Sen kirjoittaja kertoo olevansa 2000-luvulla professuuriinsa valittu, mutta ei näköjään vaaranna virkaansa kirjoittamalla omalla nimellään.

”Niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus”, kirjoittaa professori.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 21. lokakuuta 2019

Suomen Saksa-yhteys 1941 viilensi Ruotsin

Päivälleen 80 vuotta sitten J.K. Paasikivi lähti toistamiseen Moskovaan neuvottelemaan Stalinin ja Molotovin kanssa ”konkreettisista poliittista kysymyksistä”, kuten Suomen 5.10.1939 saamassa neuvottelukutsussa oli mainittu. Paasikiven mukana lähtivät myös valtiovarainministeri Väinö Tanner, eversti Aladar Paasonen ja valtuuskunnan sihteerin ominaisuudessa Johan Nykopp. Vielä marraskuun puolellakin neuvottelut Kremlissä jatkuivat, mutta sotahan siitä lopulta tuli.

Kun tänä syksynä moneen otteeseen palataan talvisodan vaiheisiin, niin otanpa tässä esille Ruotsinkin tilanteen noina aikoina.
Sielläkin näistä asioista on paljon diskuteerattu, ja esimerkiksi 1966 aloitettiin historiantutkimushanke ”Sverige under andra världskriget”, jota on sanottu Ruotsin suurimmaksi humanistiseksi projektiyritykseksi. Eikä se pelkäksi yritykseksi jäänyt, mistä todisteena on esimerkiksi se, että tähän SUAV-tutkimushankkeeseen liittyen tehtiin yli 20 tohtorinväitöskirjaa.

Ruotsi tuki Suomea sodissa laajan kansalaisliikkeen Finlandskommiteen ja vapaaehtoisten taistelijoiden avulla.
Talvisotaan tuli Ruotsista noin 9000 vapaaehtoista, mutta oli mukana sen verran valtiollistakin apua, että Ruotsin ilmavoimilta saatiin 12 hävittäjälentokonetta, neljä pommikonetta ja kuljetuskoneita.

Ruotsalaisista oli apua Pohjois-Suomessa. Kun Suomi veti joukkojaan helmikuussa 1940 enemmän Kannakselle, saatiin ruotsalaisia vapaaehtoisia paikkaamaan aukkoja pohjoisessa. Sallan suunnalla ruotsalaiset onnistuivat pitämään neuvostojoukot kurissa, ja oli siinä Ruotsin omaakin intressiä, koska puna-armeijan marssisuunta oli kohti Tornionjokea.

Suomi tietenkin halusi apua enemmänkin. Tammikuun lopulla 1940 pääministeri Risto Ryti kävi Tukholmassa esittämässä, että Ruotsi ottaisi vakinaisesta armeijastaan lisää 30 000 miestä ja lähettäisi ne ”vapaaehtoisina” Suomeen. Tanner uudisti tämän pyynnön helmikuun puolivälissä pääministeri Per Albin Hanssonille. Lisää apua ei kuitenkaan tullut ja lopullinen vastaus saatiin, kun kuningas Kustaa V saneli 19.2.1940 hallituksen pöytäkirjaan mielipiteenään, ettei Ruotsi voi muuta kuin noudattaa nykyistä puolueettomuuspolitiikkaansa.

Tästä huolimatta Ruotsin hallitus korotti helmikuun lopussa vapaaehtoisten ylärajan 12 500 mieheen.

RUOTSIN - SUOMEN LIITTO

Talvisodan jälkeen oli yksi mieleniintoinen vaihe se, kun syksyllä 1940 alettiin joillakin tahoilla suunnitella Ruotsin ja Suomen liittoutumaa siltä varalta, että sotiminen vielä jossakin vaiheessa jatkuisi.

Nämä kaavailut kuitenkin tyssättiin Berliinissä. Joulukuussa 1940 Mannerheimin luottomies, kenraali Paavo Talvela puhui asiasta Hermann Göringille ja samalla asialla Ruotsin valtiojohdon edustajana oli kuuluisa löytöretkeilijä ja tiedemies Sven Hedin, mutta Saksa torjui nämä ajatukset alkuunsa.

Tämän jälkeen liittoidea haudattiin. Saksaa paljon tutkinut historioitsija, edesmennyt
Mauno Jokipii sanoi, että nämä sotilaalliset liittosuunnitelmat olivat aivan vakavasti otettavia, ja Ruotsissakin niiden takana olivat sekä poliitikot että sotilaat.

Eikä tämä ollut ainoa Ruotsissa haudottu asia ajatellun uhan takia. Jo kesällä 1939 Ruotsin armeijan esikunnalla oli valmiina Operaatio X, joka tarkoitti Ahvenanmaan miehittämistä yhteisymmärryksessä Suomen kanssa. Kahdessa vuorokaudessa Ahvenanmaalle pystyttäisiin kuljettamaan 8500 ruotsalaista sotilasta.

Kesällä 1940 Ruotsin ilmavoimien johto keräsi tietoja Suomen, Itä-Karjalan ja Baltian lentokentistä pommituslaivueitaan varten. Laivueissa pidettiin jo karttaharjoituksiakin. Lisäksi ilmavoimat sai loppukesästä runsaat määrärahat uusien sotilaslentokenttien rakentamiseen. Varsinaiset sotasuunnitelmat Ruotsin ilmavoimat sai tammikuussa 1941 ja iso sotaharjoitus järjestettiin helmikuun lopulla 1941.

SUAV-väitöskirjoista käy ilmi, että Ruotsin Junkers-pommikoneiden kaukomaaleina mainittiin Muurmannin rata sekä Vienanmeren ja Äänisen välille rakennetun kanavan sulut. Suomessa hyökättäisiin venäläisten haltuun joutuneelle Täktomin lentokentälle Hangossa ja Lappohjan sotasatamaan. Näyttääkin siltä, että aktiivisin osa Ruotsin sotakoneistossa oli ilmavoimat.

Ulkoministeri Christian Günther oli selvästi tällaisten suunnitelmien kannalla. Sen sijaan pääministeri Per Albin Hansson oli edelleen täyden puolueettomuuden mies, kävi Suomelle mitä tahansa. Oikeusministeri Karl Gustaf Westman kirjoitti päiväkirjaansa 15.5.1941, että Günther ”puhui rohkeasti ajatussuunnasta, joka tahtoisi, että Ruotsi tekisi itsemurhan”.

SUOMI HYLKÄSI POHJOIS-
MAISEN YHTEISTYÖN


Tilanteet muuttuivat siinä vaiheessa, kun ruotsalaisille kävi selväksi, että Suomi on lähdössä natsi-Saksan kumppaniksi. Helsingissä Ruotsin suurlähetystössä sotilasasiamiehenä ollut Gösta von Stedingk informoi kesällä 1941 Ruotsin hallitusta toistuvasti, että Suomi on liukumassa Saksan vanaveteen. Tämä sai Ruotsin hallituksen selvän enemmistön kääntymään Suomea auttavien sotilaallisia suunnitelmia vastaan.

Konkreettisesti tämä välien viileneminen näkyi, kun Suomen kansanhuoltoministeri
Atte Arola sai Ruotsilta kielteisen vastauksen viljan lisätoimituksia koskeneeseen pyyntöönsä. Suomen auttamisen tulkittiin auttavan samalla Saksaa. Myös ulkoministeri Günther ilmoitti 17.6.1941, että hallitus ei enää katso olevan mitään mahdollisuuksia Operaatio X:n toteuttamiseen.

Kevätkesä 1941 oli siis se hetki, kun Suomi valitsi pohjoismaisen yhteystyön sijasta natsiyhteistyön.

Mauno Jokipii: ”Suomi ei pystynyt täyttämään Ruotsin ehdottoman puolueettomuuden mittakaavaa. Suomen sotilasjohto ei näin ollen voinut rakentaa ruotsalaisten kollegojen kylläkin innolla suorittaman ammatillisen suunnittelun varaan, jolta puuttui poliittinen pohja, vaan suomalaiset kääntyivät Saksan tielle.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 19. lokakuuta 2019

Vihdoin koko päivä Dublinissa

Kaksi kertaa olen yrittänyt lukea James Joycen Odysseuksen, ensimmäisellä meni 80 sivua, toisella kerralla uudestaan alusta aloittaen 150 sivua. Nyt kuitenkin homma hoitui, sillä Yle Areenasta löytyi siitä tehty kuunnelma. Tällä viikolla sen kuuntelin ja nyt olen elänyt koko päivän Leopold Bloomin kanssa Dublinissa. Onhan se kuuntelemalla helpompaa ja antoisaakin, kun mukana on myös hienosti tehty äänimaailma Bloomin käynneistä pubeissa, ilotaloissa ja välillä työpaikallakin The Freeman´s Journalin latomossa. Enää ei siis tarvitse kolmatta kertaa kokeilla kirjankahlaamista, kun siinä on Pentti Saarikosken suomennoksena yli 700 sivua ja uudessa Leevi Lehdon suomennoksessa alaviitteineen 850 sivuaa.

Vaikea tapaus siis. Omalla erikoislaatuisuudellaan se on joka tapauksessa noussut maailmankirjallisuuden yhdeksi merkkiteokseksi. Eikä ihme, että Joycen käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa, ennen kuin pariisilainen kirjakauppias Sylvia Beach päätti kustantaa sen 1922. Siellä se kirjakauppa Shakespeare & Company edelleen on Seinen vasemmalla rannalla melkein Notre-Damen katedraalia vastapäätä. Yhdysvalloissa ja monissa muissakin maissa kirja oli kielletty vuosikausia moraalittomana.

Joycen kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että sen sisällöstä en tähän rupea omiani rustaamaan, mutta kuunnelma
sta jotakin. Se esitettiin 1982 Joycen syntymän 100-vuotisjuhlaan liittyen 6,5 tunnin kokonaisuutena. Siihen aikaan meillä oli kaksi radiokanavaa, Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma, joista jälkimmäisellä alkoi kuunnelma klo 18.40. Uutislähetyksetkin poistettiin siltä illalta. Nyt siitä on tehty Yle Areenaan lyhennetty viiden tunnin versio, jonka voi kätevästi kuunnella viidessä jaksossa.

Leopold Bloomia esittää
Ossi Ahlapuro, toista päähenkilöä Stephen Dedalusta Heikki Määttänen ja Molly Bloomia Rea Mauranen. Näyttelijöitä on kaikkiaan 69, joiden kanssa kuunnelmaa tehtiin puoli vuotta, minkä jälkeen dramaturgi ja ohjaaja Timo Humaloja työskenteli muiden tekijöiden kanssa vielä kolme kuukautta. Näyttelijälista on täynnä vanhoja tuttuja, Olavi Ahonen, Heikki Heino, Paavo Hukkinen, Vappu Jurkka, Aarre Karen, Martti Kuisma, Marita Nordberg, Tuula Nyman, Jaakko Pakkasvirta, Rose-Marie Precht, Matti Ruohola, Esa Saario, Tarja-Tuulikki Tarsala, Matti Tuominen, Uolevi Vahteristo, Ritva Vepsä, Aapo Vilhunen, Kirsti Wallasvaara jne.

Vaikka osa Bloomin hortoilusta menee yli hilseen, on kuuntelukokemus hieno. Kirjapainossa kuuluvat taustalta latomakoneiden äänet ja Bloomin käydessä lihakaupassa kuulee, miten takahuoneessa lihamestari kirveellään pilkkoo kyljyksiä. Toisinaan kuitenkin esimerkiksi miesten keskustelut pubeissa jäävät sekaviksi, kun puhutaan päälle ja kuuluu ääniä muistakin pöydistä – mutta näinhän se tietenkin todellisuudessakin meneekin, vaikka tämä ei kirjaa lukiessa välity samalla tavalla.

16.6.1904

Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen 16.6.1904. Aamusta yöhön seurataan sanomalehden ilmoitusmyyjän Leopold Bloomin harhailua Dublinissa. Tuon päivän lehden etusivu on tässä:
Päivä ei ole sattuma. James Joyce oli tavannut tulevan vaimonsa Nora Barnaclen ensimmäisen kerran 10.6.1904, mutta heidän ensimmäinen romanttisen tai siis jotenkin kaiken varsinainen alun muodostivat treffit 16.6.1904. Dublinissa tuota kesäkuun päivää vietetään vuosittain Bloomsdayna.

Sattumalta tuona päivänä tapahtui Suomessakin, kun apukamreeri
Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja Joyce noteeraa tämänkin. Saarikosken suomennoksessa tapaus tulee ohimennen esille sivulla 131, jossa ollaan lehden toimituksessa:

Professori, joka palasi lehtipinojen ohi, pyyhkäisi kädellään Stephenin ja O´Madden Burken löysiä solmioita.
- Pariisi, entinen ja nykyinen, hän sanoi. – Te näytätte ihan kommunardeilta.
- Kuin kaverukset, jotka räjäyttivät Bastiljin, J.J. O´Molloy sanoi lempeästi pilkaten. – Vai te kaksiko se olitte jotka ampuivat Suomen kenraalikuvernöörin? Te olette sen näköisiä kuin olisitte urotyöntekijät. Kenraali Bobrikoff.”

HOMEROS JA HAMLET

Kirja on täynnä kaikkea mahdollista. Niin paljon, etteivät siihen kaikkeen yhden päivän tunnit riittäisi oikeassa elämässä, mutta tässä onkin kysymys paljosta muusta. Kirjan nimi tulee
Homeroksen Odysseiasta, vaikka tämä onkin liioiteltua, sillä ei Leopold Bloomin yhden päivän seikkailuja kotikaupungissaan sentään Odysseuksen harharetkiin voi verrata.

Bloomin retkiä värittää kuiten
kin se, että kirjassa sukelletaan välillä pois oikeasta ajasta. Bloom vaeltaa Dublinissa niin, että aikakaudetkin vaihtuvat. Yhdessä kohtaa hän on ritari Sir Leopold ja taas kohta jossain punaisten lyhtyjen alla omana itsenään.

Stephen Dedalus ei ole samanlainen humanteri. Hän on ehkä korvike Leopoldin ja Mollyn pojalle, joka kuoli syntymän jälkeen. Dedalus on älykkö, jollaisena Bloom ilmeisesti poikansa olisi halunnut nähdä. Dedalus analysoi Hamletia, Learia ja Macbethia, ja taisi siellä kuunnelmassa Zarathustrakin vilahtaa. Lopulta Bloom/Odysseus ja Dedalus/Telemakhos vaeltavat kohti omaa Ithakaansa Eccleskuja 7:ää, jossa Molly/Penelope odottaa.

kari.naskinen@gmail.com