Yle
Radio 1:n mainiossa Muistojen bulevardi -ohjelmassa lauloi
Marlene Dietrich
Schlagerin
Ich
bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt (1960):
Miehet
pyörivät ympärilläni,
kuin
perhoset valon ympärillä.
Ja
kun ne polttavat itsensä,
kyllä,
en voi tehdä mitään.
Minä
vain voin rakastaa,
enkä
mitään muuta.
Osui sopivasti, kun luen juuri kirjaa Marlene Dietrichistä ja hänen sisarestaan Elisabethista: Fasismin varjo tähtikultin yllä (Minerva, 2018). Tästä kirjan pääaiheesta väliotsikon jälkeen, mutta ensin Matrlene Dietrichin runsaasta rakkauselämästä.
Josef von Sternberg ohjasi Marlenen elokuvia, muhinoi tähtensä kanssa, mutta ei päässyt kunnolla päämääräänsä ja sanoi 74-vuotiaana Frankfurtin kirjamessuilla 1968 kameran edessä: ”Lakatkaa puhumasta siitä helvetin akasta.”
Erich Maria Remarquen kanssa Marlene viihtyi paremmin, ja Remarquen kuoltua Marlene haukkui tämän vaimon Paulette Goddardin: ”Nyt se lunttu sai hänen kaikki aarteensa, van Goghit, Cezannet, Modiglianit ym.”
Ernest Hemingway oli myös Marlenen suuri rakkaus. Kun Hemingway oli tehnyt itsemurhan 1961, Marlene pukeutui mustiin.
Joseph P. Kennedy pääsi myös Marlenen flirttailun kohteeksi toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa sodan aikana. Kennedyjen perheeseen Marlene tutustui lomalla Ranskan Rivieralla Hotel du Capissa.
John Wayne heilasteli Marlenen kanssa ajoittain. Marlene oli nähnyt lännensankarin ensimmäisen kerran joissakin kuvauksissa ja oli kuiskannut ohjaajalle: ”Daddy, osta minulle tuo herkkupala.”
Jean Gabin oli kuitenkin Marlenen suurin rakkaus, yhdessä he asuivat Hollywoodissa hienossa talossa.
Frank Sinatrallekin Marlene ehti 50-luvun alussa ”tuottaa onnea”, kuten kirjassa kerrotaan.
Yul Brynner oli 20 vuotta Marlenea nuorempi. Marlenen päiväkirjamerkintä 12.5.1952: ”Tuli vasta klo 13. Y oli täällä. Lähti vasta klo 18 (rakastaa minua). Soitti klo 18.45. Sanoi tulevansa keskiyöllä.” Tämä tiivis suhde kesti neljä vuotta.
John F. Kennedyn, vanhan tuttavansa, Marlene tapasi 1963 esiintyessään Washingtonissa. Marlene vieraili Valkoisessa talossa kahtena päivänä. Jälkimmäisellä kerralla Kennedy suuteli Marlenea, joivat hiukan viiniä ja presidentti vei vieraansa parvekkeelle. Tunnetun teatteriarvostelijan Kenneth Tynanin päiväkirja julkaistiin 2001 ja siinä Tynan kertoo JFK:n ja Marlenen tapaamisesta, josta Marlenella oli kiire pois vastaanottamaan juutalaisten hänelle myöntämää ansiomitalia – Kennedy totesi, ettei heillä siinä tapauksessa ollut paljon aikaa, otti lasin Marlenen kädestä ja johdatti tämän makuuhuoneeseensa. Tarinaa tukee Marlenen tyttären Maria Rivan muistelmateos (1992), jonka mukaan Marlene oli paljastanut tapahtuneen vävylleen heti palattuaan Washingtonista New Yorkiin.
Rudolf Sieber oli Marlenen aviomies vuodesta 1924 miehen kuolemaan asti 1976. He eivät kovin paljon asuneet edes samalla mantereella, ja miehelläkin oli oma jalkavaimonsa.
SISKO OLI TÖISSÄ
KESKITYSLEIRISSÄ
Marlene Dietrich lähti vihaamastaan natsi-Saksasta ja sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1937. Saksalaisen Heinrich Thiesin kirjassa tulee ensimmäisen kerran laajemmin esille Marlenen puolitoista vuotta vanhemman Elisabeth-siskon tarina natsien palveluksessa.
Elisabeth oli kansakoulunopettaja ja naimisissa teatterinjohtaja Georg Hugo Willin kanssa. Mies oli pesunkestävä natsi, joka sai natsihallinnolta johdettavikseen maaseudulla sijaitsevia elokuvateattereita. Suurin niistä oli Bergen-Belsenin keskitysleirissä, jossa myös Elisabeth työskenteli elokuvateatterissa ja SS-miesten kanttiinissa.
Sodan jälkeen Elisabeth ja Georg määrättiin pakkotyöhön keittiöön Bergen-Belseniin. Marlene Dietrich oli luullut, että Elisabeth oli ollut keskitysleirillä natsien uhrina, mutta kun totuus selvisi, Marlene vaikeni sisarensa olemassaolosta elämänsä loppuun saakka. Salaa Marlene kuitenkin piti yhteyttä sisareensa ja tuki tätä taloudellisesti. He kävivät myös tiivistä kirjeenvaihtoa. Näiden aiemmin julkaisemattomien kirjeiden ja muiden alkuperäisdokumenttien pohjalta Heinrich Thies kertoo tämän häkellyttävän tarinan.
Julkisesti Marlene joka tapauksessa kielsi siskonsa olemassaolon. Vuonna 1984 Maximilian Schell teki dokumenttielokuvan Marlenesta. Kun Schell haastatteli 83-vuotiasta Marlenea, hän kysyi, oliko tällä sisaruksia.
- Ei.
- Olitte siis ainoa lapsi?
- Kyllä.
Marlene Dietrich pysytteli loppuelämänsä Pariisissa huoneistoonsa erakoituneena ja vietti viimeiset 12 vuottaan vuoteenomana. Puhelimitse ja kirjeitse hän piti ahkerasti yhteyttä läheisiinsä puhelimella ja kirjeitse. Mielellään hän tietenkin jutteli muiden kuuluisuuksien kanssa, ja kirjassa näistä puhelukumppaneista mainitaan mm. Björn Borg, John McEnroe ja kuningatar Elisabeth.
Kerran Ronald Reaganin ollessa valtiovierailulla Pariisissa hän soitti Marlenelle ja tarjoutui poikkeamaan tämän asunnossa. Marlene kieltäytyi tarjouksesta: ”Ronald, liian myöhään.”
Sukulaisten lisäksi ainoa Marlenen sallima vieras oli Romy Schneider. Heillä oli yhteistä: molemmat olivat kääntäneet selkänsä Hitlerin Saksalle ja hankkineet sieltä vihamiehiä. Molemmista oli tullut eläviä legendoja, alkoholi-, huume- ja lääkeriippuvaisia, jotka kaiken loistonsa jälkeen olivat jääneet kärsimään suuresta yksinäisyydestä.
Marlene Dietrich kuoli munuaisvaivoihin 90-vuotiaana Pariisissa 1992. Siunaustilaisuuden jälkeen hänen arkkunsa kuljetettiin Berliiniin, jossa hänet haudattiin Friedenauhun Stubenrauchstrassen hautausmaalle. Berliinin elokuvajuhlien keskeisen tapahtumapaikan Potsdamer Platzin lähellä oleva aukio on nimetty Marlene-Dietrich-Platziksi.
kari.naskinen@gmail.com