Näin ei ollut ennen, kun vuonna 1917 hyväksytyssä valtiopäiväjärjestyksessä ei edes mainittu pääministeriä. Vaikka esimerkiksi 1919 sosiaalidemokraatit saivat 80 paikkaa, puolue eristettiin hallitustoiminnasta. Vielä 1930-luvulla Suomessa asunut englantilainen puutavara-alan liikemies J.H. Magill sanoi, että ”pääministerit eivät tuntuneet paljonkaan vaikuttavan asioihin; tärkeämpiä olivat vuorineuvokset ja muut talouselämän johtajat”.
Pääministerin roolista tohtoriksi väitellyt Eero Murto kirjoitti, että aikoinaan pääministeriehdokkaita ei asetettu selvästi esille, ja usein pääministeriksi valittiinkin henkilö, jonka valinnasta ei äänestäjillä ollut käsitystä. (Pääministeri, Hallintohistoriakomitea 1994)
Nykyisin on toisin. Ennen nyt pidettyjä vaaleja asetelma oli galluppienkin perusteella selvä: pääministeriksi tulisi Antti Rinne tai Petteri Orpo, vai olisiko mahdollista, että hallituksen muodostamista ainakin yrittäisi peräti Jussi Halla-aho.
Vielä 1950-luvulla oli tavallista, että tasavallan presidentti nimesi heti hallituksen muodostajan, ei siis tunnustelijan, vaan siis uuden pääministerin. Tämä sai tehtäväkseen hallituksen kasaamisen etukäteen enemmän tai vähemmän sovitulle pohjalle. Jos tässä ei onnistuttu, presidentti nimesi uuden henkilön tekemään hallituksen.
Suomessa pääministeriys ei olekaan ensisijaisesti saanut asemaansa eduskunnalta, vaan nimenomaan presidentiltä. Varsinkin Urho Kekkosen aikana peli oli selvä, mutta Mauno Koivisto siirtyi enemmän parlamentarismin periaatteisiin. Murto sanoi pääministereiden olleen Kekkosen aikana joskus enemmän presidentin ”pääsihteereitä” vailla itsenäistä roolia.
Murron mukaan 1966:n vaalit olivat ensimmäiset sellaiset, joissa pääministerin nimi ratkesi suoraan vaaleissa: Rafael Paasio. Ennen häntä olivat demaripääministereitä olleet jo Väinö Tanner ja Karl-August Fagerholm sekä Paasion jälkeen Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Keijo Liinamaa ja Paavo Lipponen.
Vaikka eduskuntavaalit ovat nyt leimallisesti myös pääministerivaalit, ei tämä ole heikentänyt parlamentarismia. Järjestelmä toimii hyvin. Blokkipolitiikkaa ei harjoiteta, mihin merkittävästi vaikuttaa Keskustan sellainen politiikka, että se kykenee liittoutumaan sekä oikeiston että vasemmiston kanssa.
Hallitusten vakaisuuden suhteen Suomi on 1960-luvun puolivälistä lähtien ollut hyvässä asemassa. Pääministeriys on lujittunut sekä suhteessa eduskuntaan että presidenttiin. Pääministeriltä itseltään vaaditaan kuitenkin enemmän kuin joskus aikaisemmin, koska enemmistöhallitusten sisäinen toiminta vaatii häneltä entistä enemmän ristiriitojen välittäjän roolia. Ei helppoa tule olemaan Rinteelläkään.
Ainoan isomman ongelman saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa kuitenkin se, jos valtapuolueet ”blokkaavat” Perussuomalaiset kaiken ulkopuolelle, mutta persut kuitenkin nousisi suurimmaksi puolueeksi.
kari.naskinen@gmail.com