Televisiosta tuli sunnuntaina elokuva Ahvenanmaan noitavainoista vuonna 1666. Saara Cantellin ohjaama Tulen morsian (2016) kuvaa
konkreettisesti sitä, miten nämä nykyajan someraivot ja vihapuheet ovat
pikkujuttuja. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joissa noidiksi syytettyjä
naisia teloitettiin ja poltettiin rovioilla. Eikä kysymyksessä ollut mitenkään
satunnainen ilmiö. Vuosina 1526 - 1689 annettiin Ruotsin valtakunnan itäisessä
osassa eli nykyisen Suomen alueella arviolta noin 150 kuolemantuomiota
noitaoikeudenkäynneissä. Tietoja kaikista tapauksista ei luultavasti ole, mutta
varmentuneiden tapausten mukaan kuolemantuomioita annettiin ympäri maan,
Turussa, Viipurissa, Oulussa, Vaasassa, Porvoossa, Asikkalassa, Hollolassa,
Kemissä jne.
Elokuva kertoo siitä, kun 16 naista vangittiin Kastelholman linnaan, josta seitsemän kuskattiin julkisesti teloitettaviksi. Mestaaja kirveineen tuli Turusta. Uusi kihlakunnantuomari oli tullut panemaan noidat kuriin, ja kun tärkeimmäksi asiantuntijalausuntojen antajaksi kelpasi paikallinen kirkkoherra, niin jälkeä syntyi. Todisteeksi kelpasi vaikka harvinainen kengänkiillokerasva, jonka kirkkoherra todisti olevan paholaisen voidetta.
Noidat olivat kertomusten ja muun perinnetiedon mukaan pääasiassa naisia, niin tässäkin elokuvassa, mutta pelkästään näin ei asia ollut. Suomessakin puolet noituustuomion saaneista oli miehiä.
Elokuvassa tulee esille sekin, että noituussyytökset saivat alkunsa monesti ihan vain naistenvälisistä riidoista. Kun akoilla oli välit menneet poikki, toinen keksi, että menenpä papin luo ja kerron nähneeni kiistakumppanini noitumassa. Elokuvassa saarelta jo aikaisemmin noitana karkotetun kätilön kasvattitytär Anna rakastuu naimisissa olevaan mieheen ja saadakseen tämän vaimon pois tieltä Anna tekee ilmiannon vaimon noituudesta.
Anna saa käsiinsä myös varhaisen kirkollisen asiakirjan Canon Episcopin, jonka mukaan noituus on pelkkää pakanauskontoa. Paavi Innocentius VIII oli kuitenkin kumonnut tämän asiakirjan jo 1400-luvulla, joten Annan oli turha vedota siihen.
Vastikään on ilmestynyt historioitsija, fil. tri Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat (Otava, 2018), jossa uppoudutaan 1600-luvun mielenmaisemaan ja käsitykseen oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta. Uuden ajan alun ihminen eli vaarojen keskellä: sairauksia ei osattu hallita, hulluus, kipu ja kuolema olivat aina läsnä. Kodit olivat ahtaita, kaikki kyttäsivät toisiaan, ja kirkko ja kruunu pitivät alamaisia vanhatestamentillisessa kurissa.
Noitahysteria tuli Ruotsiin muualta Euroopasta. Noitien väitettiin kaappaavan lapsia mukaansa Paholaisen juhliin trullien Blåkulla-nimiseen paikkaan. Pelko ja lynkkausmieliala levisivät. Valtio lähetti hysteriaa taltuttamaan pahamaineisia oikeuskomissioita. Alle kymmenessä vuodessa ne tuomitsivat kuolemaan satoja ihmisiä. Suomalaisessa kansanperinteessä on Blåkullan kaltainen naisten paikka Kyöpelinvuori, mutta eri tarkoituksessa, sillä Kyöpelinvuorelle pääsevät vain kunniallisesti eläneet vanhapiikaneitsyet.
Oikeuskomissioiden pöytäkirjoja ja virkamiesten aineistoja lukemalla on Mirkka Lappalainen päässyt sisälle ihmisen mielen pimeyteen. Kymmenet ja sadat ihmiset puhuvat näissä asiakirjoissa tapahtumista, jotka nykynäkökulmasta ovat täysin järjettömiä – mutta tuomarit uskoivat heitä. Ruotsin noitavainot osoittivat, että kansan verenhimolla ei ollut mitään rajoja, varsinkin kun valtiovallan kovat otteet aluksi lietsovat tilannetta.
”Noitavainoissa oli samoja elementtejä kuin myöhemmissä kansanmurhissa. Historia on monet surulliset kerrat osoittanut, että ihminen pystyy uskomaan mihin tahansa, jos ympärillä on samoista asioista vakuuttuneita ihmisiä”, sanoo Mirkka Lappalainen.
Suomeen levitessään noitahysteria lieveni jonkin verran, mutta tuomioita siis jaettiin. Tyypillisessä suomalaisessa noitaoikeudenkäynnissä jotakuta syytettiin esimerkiksi ruumiinvamman tuottamisesta tai petojen noitumisesta karjan kimppuun. Erikoista oli sekin, että jotkut syytetyt kertoivat itsekin olevansa noitia.
Todisteita noituudesta ei tietenkään voinut olla. Jos joku mamma luki vanhoja loitsuja ja sanoi olevansa maahisten sukua, sen ei olisi pitänyt riittää kuolemantuomioon, mutta niin vain kävi. Kun oikeudenkäyttö oli yhtä hataraa kuin ”noitien” touhut, homma karkasi käsistä.
Mirkka Lappalainen käy läpi muitakin suomalaisia oikeustapauksia, joissa tuomarit joutuivat miettimään totuuden ja todellisuuden rajoja. Näitä olivat tarinat kummituksista ja näkin kaltaisista olennoista. Mieleltään järkkyneet ihmiset ottivat harhoihinsa aineksia noitapuheista ja näkivät mustia olentoja, piruja ja paholaisia.
PALUU HUHU-
YHTEISKUNTAAN
”Nyt olemme palanneet tällaiseen huhuyhteiskuntaan”, sanoo Mirkka Lappalainen. ”1600-luvulla ei tietoa ollut. Nyt sitä on niin paljon, ettei tiedetä, mikä on totta. Huhut leviävät samalla tavalla kuin silloin. Uskotaan siihen, mitä muutkin uskovat. Fiksuillakin ihmisillä on huomattava valmius mennä mukaan.” (HS 22.10.2018)
”Sosiaalisessa mediassa vellovat ihmisvainot ja hysteria ovat nykyajan versio menneiden vuosisatojen noitavainoista.”
Tästähän meillä on todisteita. Noita-akkojen meetoo-kampanja on jo alkanut muistuttaa miesvainoa.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuva kertoo siitä, kun 16 naista vangittiin Kastelholman linnaan, josta seitsemän kuskattiin julkisesti teloitettaviksi. Mestaaja kirveineen tuli Turusta. Uusi kihlakunnantuomari oli tullut panemaan noidat kuriin, ja kun tärkeimmäksi asiantuntijalausuntojen antajaksi kelpasi paikallinen kirkkoherra, niin jälkeä syntyi. Todisteeksi kelpasi vaikka harvinainen kengänkiillokerasva, jonka kirkkoherra todisti olevan paholaisen voidetta.
Noidat olivat kertomusten ja muun perinnetiedon mukaan pääasiassa naisia, niin tässäkin elokuvassa, mutta pelkästään näin ei asia ollut. Suomessakin puolet noituustuomion saaneista oli miehiä.
Elokuvassa tulee esille sekin, että noituussyytökset saivat alkunsa monesti ihan vain naistenvälisistä riidoista. Kun akoilla oli välit menneet poikki, toinen keksi, että menenpä papin luo ja kerron nähneeni kiistakumppanini noitumassa. Elokuvassa saarelta jo aikaisemmin noitana karkotetun kätilön kasvattitytär Anna rakastuu naimisissa olevaan mieheen ja saadakseen tämän vaimon pois tieltä Anna tekee ilmiannon vaimon noituudesta.
Anna saa käsiinsä myös varhaisen kirkollisen asiakirjan Canon Episcopin, jonka mukaan noituus on pelkkää pakanauskontoa. Paavi Innocentius VIII oli kuitenkin kumonnut tämän asiakirjan jo 1400-luvulla, joten Annan oli turha vedota siihen.
Vastikään on ilmestynyt historioitsija, fil. tri Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat (Otava, 2018), jossa uppoudutaan 1600-luvun mielenmaisemaan ja käsitykseen oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta. Uuden ajan alun ihminen eli vaarojen keskellä: sairauksia ei osattu hallita, hulluus, kipu ja kuolema olivat aina läsnä. Kodit olivat ahtaita, kaikki kyttäsivät toisiaan, ja kirkko ja kruunu pitivät alamaisia vanhatestamentillisessa kurissa.
Noitahysteria tuli Ruotsiin muualta Euroopasta. Noitien väitettiin kaappaavan lapsia mukaansa Paholaisen juhliin trullien Blåkulla-nimiseen paikkaan. Pelko ja lynkkausmieliala levisivät. Valtio lähetti hysteriaa taltuttamaan pahamaineisia oikeuskomissioita. Alle kymmenessä vuodessa ne tuomitsivat kuolemaan satoja ihmisiä. Suomalaisessa kansanperinteessä on Blåkullan kaltainen naisten paikka Kyöpelinvuori, mutta eri tarkoituksessa, sillä Kyöpelinvuorelle pääsevät vain kunniallisesti eläneet vanhapiikaneitsyet.
Oikeuskomissioiden pöytäkirjoja ja virkamiesten aineistoja lukemalla on Mirkka Lappalainen päässyt sisälle ihmisen mielen pimeyteen. Kymmenet ja sadat ihmiset puhuvat näissä asiakirjoissa tapahtumista, jotka nykynäkökulmasta ovat täysin järjettömiä – mutta tuomarit uskoivat heitä. Ruotsin noitavainot osoittivat, että kansan verenhimolla ei ollut mitään rajoja, varsinkin kun valtiovallan kovat otteet aluksi lietsovat tilannetta.
”Noitavainoissa oli samoja elementtejä kuin myöhemmissä kansanmurhissa. Historia on monet surulliset kerrat osoittanut, että ihminen pystyy uskomaan mihin tahansa, jos ympärillä on samoista asioista vakuuttuneita ihmisiä”, sanoo Mirkka Lappalainen.
Suomeen levitessään noitahysteria lieveni jonkin verran, mutta tuomioita siis jaettiin. Tyypillisessä suomalaisessa noitaoikeudenkäynnissä jotakuta syytettiin esimerkiksi ruumiinvamman tuottamisesta tai petojen noitumisesta karjan kimppuun. Erikoista oli sekin, että jotkut syytetyt kertoivat itsekin olevansa noitia.
Todisteita noituudesta ei tietenkään voinut olla. Jos joku mamma luki vanhoja loitsuja ja sanoi olevansa maahisten sukua, sen ei olisi pitänyt riittää kuolemantuomioon, mutta niin vain kävi. Kun oikeudenkäyttö oli yhtä hataraa kuin ”noitien” touhut, homma karkasi käsistä.
Mirkka Lappalainen käy läpi muitakin suomalaisia oikeustapauksia, joissa tuomarit joutuivat miettimään totuuden ja todellisuuden rajoja. Näitä olivat tarinat kummituksista ja näkin kaltaisista olennoista. Mieleltään järkkyneet ihmiset ottivat harhoihinsa aineksia noitapuheista ja näkivät mustia olentoja, piruja ja paholaisia.
PALUU HUHU-
YHTEISKUNTAAN
”Nyt olemme palanneet tällaiseen huhuyhteiskuntaan”, sanoo Mirkka Lappalainen. ”1600-luvulla ei tietoa ollut. Nyt sitä on niin paljon, ettei tiedetä, mikä on totta. Huhut leviävät samalla tavalla kuin silloin. Uskotaan siihen, mitä muutkin uskovat. Fiksuillakin ihmisillä on huomattava valmius mennä mukaan.” (HS 22.10.2018)
”Sosiaalisessa mediassa vellovat ihmisvainot ja hysteria ovat nykyajan versio menneiden vuosisatojen noitavainoista.”
Tästähän meillä on todisteita. Noita-akkojen meetoo-kampanja on jo alkanut muistuttaa miesvainoa.
kari.naskinen@gmail.com