Suuri tragedia siirtyy elokuvasta oikeaan elämään, kun käy läpi Jean Renoirin toista äänielokuvaa Yöperhonen. Kassanhoitaja Maurice
Legrand murhaa Lulun, jota näyttelee Janie
Marèse. Kun Janie Marèse marraskuussa 1931 on matkalla elokuvan
ensi-iltaan, hän kuolee auto-onnettomuudessa. Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkä
tragedia, vaan myös farssimainen kertomus tavallisen keski-ikäisen miehen
hullaantumisesta nuoreen huoraan. Vaikka elokuva ei yllä Renoirin parhaiden teosten
rinnalle, niin voi tähän silti todeta sen Francois
Truffautin vankan mielipiteen, että Renoir on maailman suurin
elokuvaohjaaja, ja Yöperhonen kyllä
istuu hyvin Renoirin tuotannon kokonaiskuvaan.
Elokuvan ranskalainen nimi La Chienne suomentuu ehkä parhaiten lutkaksi tai nykykielestä tutummaksi nartuksi; on hieman kevyempi ilmaisu kuin huora. Suomessa elokuva esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1967 televisiossa, joten nimi haluttiin sievistellä Yöperhoseksi. Rakastelukohtauksia ei elokuvassa ole, mutta muuten asia tulee suorasukaisesti esille.
Kassanhoitaja Legrand on tylsässä avioliitossa alati nalkuttavan muijan kanssa. Tämän takia Legrand ei silti ilotyttöjen seuraa etsi, mutta satunnainen tapahtuma öisellä kadulla vie Legrandin uuteen tilanteeseen. Niin kauhea pirttihirmu Legrandin vaimo on, että tämän entinen aviomies on maailmansodassa vaihtanut itselleen taistelussa kaatuneen sotilaan henkilöllisyyden, ja rouvalle on ilmoitettu, että hänen miehensä on kuollut.
Sotkua syntyy monenlaista. Lulu rakastaa sutenööriään, mutta Legrand ei tätä tiedä, vaan rakastuu suinpäin Luluun. Legrand harrastaa kotona maalaamista, ja siitä päästään seuraavaan sekamelskaan eli Lulun ja sutenöörin onnistuneeseen taidehuijaukseen. Sitten kuvioihin tulee myös ilmielävänä pirttihirmun puoliso, joten aineksia komedialle on riittävästi. Renoir kuljettaa tarinaa taitavasti ja asettaa lopulta Legrandin ja meidät katsojat moraalisen kysymyksen äärelle: onko sittenkin parempi, että kuolemantuomion saa sutenööri, joka on kaiken pahan alku ja muutenkin vastenmielinen roikale.
Sitä mieltähän Renoir saa meidät olemaan, että parempi on päästää Legrand kuin koira veräjästä. Tätä kantaa puoltaa sekin, että Legrandia esittää loistava Michel Simon, jonka näimme juuri televisiossa Jean Vigon L´Atalantessa (1934). Siinä hän esittää turhautunutta Jules-merimiestä, joka elämänsä iloksi harrastaa antiikkitavaroiden keräämistä. Jules on selvästi Legrandin hengenheimolainen. Kauniita antiikkiesineitä, maalaustaidetta.
Legrandin päästessä eroon vaimostaan hän huutaa ulkona kaatosateessa: ”Vapaus!” Mutta ei auta tämäkään, sillä Lulun kanssa oleminen maksaa, ja Legrand jääkin kiinni kavalluksesta. (Äskettäin elokuva tuli taas televisiosta ja suomenkielisessä tekstityksessä sanottiin, että kavallus oli 2500 euroa. Siis 1931.)
Legrand sai potkut firmasta, ja kun Legrand asioiden todellisen laidan hänelle selvittyä iskee suutuspäissään Lulun veitsellä kuoliaaksi, niin kertomuksen lopussa Legrand nähdään kerjäläisenä kadulla, kuitenkin hyvin iloisena, ja kaverina on pirttihirmun kuolleista herännyt mies, joka myös näyttää onnelliselta kulkurilta.
Truffaut kirjoitti, että ”Renoir ei koskaan ole kadottanut näkyvistä vajavaista ihmistä, jota pitää pystyssä yhteiskuntaelämän Suuri Illuusio”. Tällainen vajavainen ihminen on myös Maurice Legrand. Tämän toteamuksensa Truffaut kirjoitti 1975, kun Renoir vielä eli. Suuren illuusion, yhden elokuvan suurista monumenteista, Renoir ohjasi 1937.
Henkilöohjaus on Renoirin hallussa erinomaisesti. Henkilöt on tässäkin elokuvassa tyypitetly ja osin karrikoitu niin täydellisesti, että mikään ei jää epäselväksi. Elokuvan ylivoimainen hallitsija on Michel Simon, jonka jokainen katse, jokainen liike on osa isoa kokonaisuutta, kohti lopullista ratkaisua enteilevää kohtaloa. Kai nyt olen vähän ylirunollinen, mutta kun innoissani olen... Itsekin Renoir tätä aina korosti ja sanoi, että elokuvienteossa annetaan tekniikalle liikaa arvoa. Tästä huolimatta tiedetään, että kuvauksenkaan osalta Renoirin elokuvat eivät koskaan jääneet jälkeen mistään. Yöperhosessakin kaikki on kohdallaan, esimerkiksi murhajakso on täydellistä elokuvakerrontaa.
Elokuva perustuu Georges de La Fouchardièren romaaniin, josta elokuvan teki myös Fritz Lang nimellä Scarlet Street (1945). Se esitettiin Suomessa elokuvateattereissa heti tuoreeltaan nimellä Punainen katu, pääosissa Edward G. Robinson ja Joan Bennett.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan ranskalainen nimi La Chienne suomentuu ehkä parhaiten lutkaksi tai nykykielestä tutummaksi nartuksi; on hieman kevyempi ilmaisu kuin huora. Suomessa elokuva esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1967 televisiossa, joten nimi haluttiin sievistellä Yöperhoseksi. Rakastelukohtauksia ei elokuvassa ole, mutta muuten asia tulee suorasukaisesti esille.
Kassanhoitaja Legrand on tylsässä avioliitossa alati nalkuttavan muijan kanssa. Tämän takia Legrand ei silti ilotyttöjen seuraa etsi, mutta satunnainen tapahtuma öisellä kadulla vie Legrandin uuteen tilanteeseen. Niin kauhea pirttihirmu Legrandin vaimo on, että tämän entinen aviomies on maailmansodassa vaihtanut itselleen taistelussa kaatuneen sotilaan henkilöllisyyden, ja rouvalle on ilmoitettu, että hänen miehensä on kuollut.
Sotkua syntyy monenlaista. Lulu rakastaa sutenööriään, mutta Legrand ei tätä tiedä, vaan rakastuu suinpäin Luluun. Legrand harrastaa kotona maalaamista, ja siitä päästään seuraavaan sekamelskaan eli Lulun ja sutenöörin onnistuneeseen taidehuijaukseen. Sitten kuvioihin tulee myös ilmielävänä pirttihirmun puoliso, joten aineksia komedialle on riittävästi. Renoir kuljettaa tarinaa taitavasti ja asettaa lopulta Legrandin ja meidät katsojat moraalisen kysymyksen äärelle: onko sittenkin parempi, että kuolemantuomion saa sutenööri, joka on kaiken pahan alku ja muutenkin vastenmielinen roikale.
Sitä mieltähän Renoir saa meidät olemaan, että parempi on päästää Legrand kuin koira veräjästä. Tätä kantaa puoltaa sekin, että Legrandia esittää loistava Michel Simon, jonka näimme juuri televisiossa Jean Vigon L´Atalantessa (1934). Siinä hän esittää turhautunutta Jules-merimiestä, joka elämänsä iloksi harrastaa antiikkitavaroiden keräämistä. Jules on selvästi Legrandin hengenheimolainen. Kauniita antiikkiesineitä, maalaustaidetta.
Legrandin päästessä eroon vaimostaan hän huutaa ulkona kaatosateessa: ”Vapaus!” Mutta ei auta tämäkään, sillä Lulun kanssa oleminen maksaa, ja Legrand jääkin kiinni kavalluksesta. (Äskettäin elokuva tuli taas televisiosta ja suomenkielisessä tekstityksessä sanottiin, että kavallus oli 2500 euroa. Siis 1931.)
Legrand sai potkut firmasta, ja kun Legrand asioiden todellisen laidan hänelle selvittyä iskee suutuspäissään Lulun veitsellä kuoliaaksi, niin kertomuksen lopussa Legrand nähdään kerjäläisenä kadulla, kuitenkin hyvin iloisena, ja kaverina on pirttihirmun kuolleista herännyt mies, joka myös näyttää onnelliselta kulkurilta.
Truffaut kirjoitti, että ”Renoir ei koskaan ole kadottanut näkyvistä vajavaista ihmistä, jota pitää pystyssä yhteiskuntaelämän Suuri Illuusio”. Tällainen vajavainen ihminen on myös Maurice Legrand. Tämän toteamuksensa Truffaut kirjoitti 1975, kun Renoir vielä eli. Suuren illuusion, yhden elokuvan suurista monumenteista, Renoir ohjasi 1937.
Henkilöohjaus on Renoirin hallussa erinomaisesti. Henkilöt on tässäkin elokuvassa tyypitetly ja osin karrikoitu niin täydellisesti, että mikään ei jää epäselväksi. Elokuvan ylivoimainen hallitsija on Michel Simon, jonka jokainen katse, jokainen liike on osa isoa kokonaisuutta, kohti lopullista ratkaisua enteilevää kohtaloa. Kai nyt olen vähän ylirunollinen, mutta kun innoissani olen... Itsekin Renoir tätä aina korosti ja sanoi, että elokuvienteossa annetaan tekniikalle liikaa arvoa. Tästä huolimatta tiedetään, että kuvauksenkaan osalta Renoirin elokuvat eivät koskaan jääneet jälkeen mistään. Yöperhosessakin kaikki on kohdallaan, esimerkiksi murhajakso on täydellistä elokuvakerrontaa.
Elokuva perustuu Georges de La Fouchardièren romaaniin, josta elokuvan teki myös Fritz Lang nimellä Scarlet Street (1945). Se esitettiin Suomessa elokuvateattereissa heti tuoreeltaan nimellä Punainen katu, pääosissa Edward G. Robinson ja Joan Bennett.
kari.naskinen@gmail.com