torstai 30. elokuuta 2018

Eurooppa etsii taas itseään

Juna lähtee Baselista kohti Ruotsia. Sota on ohi, eletään vuotta 1946, ollaan Ingmar Bergmanin elokuvassa Jano (1949). Juna seisoo jollakin asemalla tuhotussa Saksassa. Yhdessä vaunussa äijät ryypiskelevät ja laskevat verhon ikkunan eteen. Ulkoa kuvattuna ikkunaan heijastuu raunioituneen talon hahmo.

Jos vastaavanlainen elokuva tehtäisiin nyt, heijastuisi ikkunaan kuvia autopaloista tai väkivaltaisista mellakoista. Eurooppa on taas tilanteessa, jossa se hakee vastauksia olemassaolonsa perimmäisiin kysymyksiin.

Kun Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, on tullut katsotuksi ja luetuksi tavallista enemmän hänen elokuviaan ja tekstejään. Janossa käydään junamatkan aikana läpi sitä eksistentiaalista kriisiä, johon elokuvan nuoripari abortteineen ja pettämisineen on joutunut. Allegoria on kuitenkin selvä: Eurooppa on kokenut kriisin, jonka kaikkia puolia ei edes ymmärretä, eikä osata helposti lähteä eteenpäin.

Ennen junamatkaa Rut (Eva Henning) muistelee kaunista kesäpäivää, jota oli viettänyt edellisen miesystävänsä kanssa. Aurinko paistoi, lammen vesi läikehti, mutta sitten polulla luikerteli käärme. Käärme oli päässyt paratiisiin. Nyt ovat Malmön, Göteborgin ja Chemnizin tapahtumat päässeet Euroopan ytimeen. Baselissa on aina ollut rauhallisempaa.

Elokuvan rinnakkaisjuonessa ollaan Tukholmassa, jossa Rutin puolison Bertilin (Birger Malmsten) edellinen vaimo Viola (Birgit Tengroth) on psykiatrin vastaanotolla. Viola on kovasti masentunut, mutta psykiatri lupaa, että Violalle kyllä pystytään rakentamaan uusi persoonallisuus.

Rut puolestaan on sairauslomalla. Hän on balettitanssija, joka oli joutunut keskeyttämään työnsä polvivamman takia. Sotien jälkeen piti Eurooppakin parantaa. Käärme oli saatu tapetuksi, mutta tuhoa oli syntynyt sekä materiaalisesti että henkisesti. Hoito kesti pitkään, mutta uusi persoonallisuus saatiin valmiiksi jossain 40-50 vuoden kuluttua. Nyt tilanne on taas kriisiytynyt. Jotkut vetävät kaihtimia ikkunoihin, mutta ulkopuolella tapahtumat jatkuvat.

Euroopassa syntyneeltä käärmeeltä olisi pää pitänyt katkaista jo 1930-luvun alussa. Vaikea on tilanne myös nyt 2010-luvulla, sillä käärme on monipäinen ja sen lonkeroita on hankala  kokonaan katkoa.

Bergmanin elokuva käsittelee myös huonoa omaatuntoa, ja kun tästä Ruotsin suuresta taiteilijasta ja näkijästä on kysymys, tulevat esille myös vihan ja katkeruuden kouristukset. Homoseksualisuuskin heitetään päin näköä Violan tapauksessa. Viola ei ole lespo, mutta juhannuksen hiljaisuudessa käärme on ujuttautunut Tukholmaankin. Tätä kohtausta elokuvasensuuri leikkeli, ja nyt katsomani dvd-versio vaikuttaa selvästi sensuurin hyväksymältä.

Tänään torstai-iltana on Chemnitzissä taas yleisötilaisuus. Puhumassa ovat ainakin Saksin osavaltion pääministeri Michael Kretschmer (CDU) ja Chemnitzin kaupunginjohtaja Barbara Ludwig (SPD).

kari.naskinen@gmail.com