Elokuvassakin ollaan Oslossa, ja elokuvan nimi perustuu siihen, että kuvattavan mamuperheen äiti esittää tuon kysymyksen, kun 16-vuotias tytär on hairahtunut hieman liian länsimaisille tavoille. Kysymyksellä hän tarkoittaa muita lähistöllä asuvia pakistanilaisperheitä, joissa myös ollaan sitä mieltä, että uudessakin kotimaassa eletään vanhan kotimaan malliin.
Elokuva perustuu Iram Haqin (kuvassa oik.) omaan elämäntarinaan. Kun hän oli 14-vuotias, elämäntaparistiriidat vanhempien kanssa kärjistyivät niin ankariksi, että isä kidnappasi Iramin ja pakotti hänet lentokoneeseen, joka vei hänet Pakistaniin. Helsingin Sanomien haastattelussa Iram Haq sanoi, että oli joutunut elämään ikään kuin kaksoiselämää, kotona oltiin kuin Pakistanissa, mutta kodin seinien ulkopuolella hän yritti sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan.
”Sitten minut pakotettiin asumaan maahan, joka ei ollut kotimaani, sukulaisten kanssa joita en tuntenut. Se oli traumaattista.” (HS 5.5.2018)
Tässä norjalaisessa elokuvassa vastaavanlaisessa tilanteessa on Nisha, jota esittää Maria Mozhdah (kuvassa vas.). Myös hänet kuljetetaan väkisin Pakistaniin. Paluu Osloonkin tapahtuu, mutta sekin on kova koettelemus, sillä matkalla isä ottaa esille myös kunniamurhan, jonka avulla perheen ja koko suvun maine puhdistuisi. Pelkästään Pakistanissa kuolee vuosittain satoja naisia perheenjäsenten surmaamina.
Toinen suvun kannalta hyvä vaihtoehto olisi ollut pakkoavioliitto kunnon pakistanilaisen kanssa, ja näitähän tapahtuu jatkuvasti. Suomessakin muslimien pakkoavioliittoja solmitaan edelleen, ja usein alaikäisinä. Oikeusministeriön tilastojen mukaan Suomessa naitettiin vuonna 2015 yli 20 alaikäistä maahanmuuttajatyttöä.
Lastensuojeluviranomaiset saavat tietoonsa suojelua vaativia tapauksia, mutta niitä on lopulta vaikea lähteä hoitamaan, kun suojeluntarpeessa oleva lapsi ei sitten kuitenkaan uskalla kertoa totuutta.
Niin vaikea on aihe ollut tehdä elokuvaksi, että Iram Haq ei ole uskaltanut, päässyt tai halunnut kuvata sitä Pakistanissa, vaan ne filmaukset on toteutettu Intiassa. Lopputulos on surullisen hyvä. Kahden kulttuurin törmäys tulee esille niin konkreettisesti ja uskottavasti, että taas kerran joutuu ajattelemaan sitä maailman onnetonta tilannetta, jossa asioita ei pystytä ratkaisemaan ilman pakolaisvyöryn sallimista. Norjassakin pakolaispolitiikkaa on viime aikoina kiristetty, mutta törmäyksiltä ei silti voi välttyä.
kari.naskinen@gmail.com