Myllyaho valmistui 1980-luvulla ennen Lahden kansanopiston teatterilinjalle hakeutumistaan autoteknikoksi ja oli töissä rekkakorjaamossa. Pelkkä autokorjaamojuttu tämä Myllyahon itsensä ohjaama näytelmä ei silti ole, joskin näyttämökuva Omapohjan pienellä lavalla on tuttu: on smirgeli ja pylväsporakone, korjattava moottori pukilla ja muuta pientä rekvisiittaa. Tämän jutun kuva on kuitenkin otettu mainosrekvisiitaksi jossain oikeassa korjaamoissa.
Autoista ja moottoreista tietenkin puhutaan, mutta keskeistä on kuitenkin se, miten tässä touhussa enää vanhanajan duunari pysyy mukana. Yritys- ja työelämä ovat kokeneet mullistuksen, kun käsityöläisyyden ovat korvanneet tietotekniikkaa hyödyntävät toimintatavat. Pienyritykset ovat joutuneet isojen ketjuliikkeiden puristukseen ja korjaamoja ei paljon tarvita, kun kulutustavaroissa on siirrytty kertakäyttöisyyteen. Jallu ei nimiltä mainitse näitä ketjuja, mutta me muut automiehet tiedämme ne: AD, Autoasi, Autofit, Autonomi, Fixus, Mekonomen. Lisäksi S-ryhmä on jo aloittanut oman Karla-korjaamoketjunsa, joten ABC-tyylinen valloitus- ja tuhoamiskampanja lähestyy.
Jallua hurjan hienosti esittävän Jukka-Pekka Palon (kuvassa vas.) monologi muutoksesta on kuvaava:
”Tässä on mulla kaikki, koko elämä. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut, vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaavatkin ne. Mä olen just esimerkki siitä kun mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä, vaikka sitä pitäs vaan vähän säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa…”
Sitten vielä se sääty-yhteiskunta, joka aikoinaan perustui annettuun järjestykseen ja hierarkiaan. Eniten järjestys riippui perimästä ja perinnöistä. Eikä ole helppoa vieläkään. Viisisataa vuotta sitten Jallun esivanhemmat kumarsivat kirkon edustalla, kun sisään menivät ensin säätyläiset, joiden perästä vasta roskaväki pääsi menemään.
Tällaisena Jallu yhä kokee yhteiskunnan. Asiaa tulee esille, kun korjaamon tiukasta tilanteesta huolimatta vaimo on ihastunut sellaiseen käsilaukkuun, jonka saa vain Helsingistä jostakin Luis Vuttonin liikkeestä. Jallun pitäisi mennä se ostamaan, mutta eihän se ole mahdollista – siellä on jo ovella vartiomies ja miten siellä herrojen kaupassa tällainen tavallinen duunari osaa käyttäytyä.
Jallu on hyvää hyvyyttään ottanut töihin lapsuudenkaverinsa, väliaikaisesti koulusta erotetun rehtorin, joka oli käyttäytynyt väkivaltaisesti oppilasta kohtaan. Toisenlainen kriisi hänellä, burnout. Tämä Ola (Seppo Pääkkönen) on enemmän perillä nykyajan konsteista ja hänen ideastaan Jallu ja Ola alkavat markkinointimielessä tehdä korjaamoaiheista ohjelmaa Youtubeen. Tällaisia Amerikassa tehtyjä korjaamojuttujahan näkee Suomenkin televisiossa. Kuvausvaiheet ovat Palon ja Pääkkösen herkullista komedianäyttelemistä. Muutenkin kahden erinomaisen näyttelijän yhteistyö ja selvä artikulaatio ovat nautittavaa teatteria.
Ola yrittää myös saada Jallua irti niistä kaikkein pahiten jumissa olevista käsityksistä ja maailmankatsomuksista. Youtuben Jallu sentään hyväksyikin, mutta perus-Jallua ei mikään muuta. Jallu ei koskaan tule ajamaan sähköautolla eikä syömään hyönteisruokaa.
Näytelmä kestää alle puolitoista tuntia, mikä käytetään tiukasti täyteen monista teemoista johtuen. Omaa työuraansakin Myllyaho sanoo ajatelleensa näytelmää kirjoittaessaan: ”Opiskelin lopulta itselleni taideammatin ja päädyin johtamaan Kansallisteatteria. En olisi voinut nuorena kuvitella, että olen jonain päivänä tällaisessa asemassa ja että käyn esimerkiksi eduskunnassa puhumassa teatterin puolesta.” (Kirkko ja kaupunki 8.3.2018)
Myllykoskea itseään on myös Olassa, sillä ennen teatteriopintojensa alkua hän hoiti joitakin opettajansijaisuuksia peruskoulussa.
kari.naskinen@gmail.com