Vauhtia antoi jääkäriliike. Heikki Nurmion Jääkärimarssissakin 1917 oli selvä suunta:
Häme. Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks´ suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjolan taivaan alta.
Innostus Itä-Karjalassa kasvoi ja 1918 Itä-Karjalasta kävi jatkuvasti lähetystöjä Suomessa. Audiensseja ne saivat mm. pääministeri P.E. Svinhufvudin ja Mannerheimin luo. Vetoomuksena oli, että Itä-Karjala tosiaan saataisiin liitetyksi Suomeen, ja aseellistakin tukea pyydettiin. Suomalaiset aloittivatkin Itä-Karjalan valloittamisen, mutta kuitenkin niin, että Suomen valtio ei virallisesti osallistunut näihin heimosotiin. Suomalaisia kävi Itä-Karjalaa vapauttamassa 1918-22 yhteensä noin 9000 miestä, joiden pontimena oli heimoaate, antibolshevismi tai Suur-Suomi-aate.
Ensimmäisinä Pohjois-Vienan rajan ylittivät Kurt Martti Walleniuksen joukot maaliskuussa 1918 ja hieman etelämpänä asialla olivat Carl Wilhelm Malmin joukot. Heimosodista suurin oli Gunnar von Hertzenin johtama Aunuksen-retki huhtikuussa, mutta kesäkuussa sekin yritys lopahti.
Kesällä 1918 Repolan iso maalaiskunta Lieksajärven luoteisrannalla ilmoitti eroavansa Venäjästä ja pyrkivänsä heti Suomen suojelukseen. Tähän Suomi suostui ja miehitti sen jälkeen Repolan vakinaisilla joukoillaan ottaen kunnan erikoishallintoonsa. Tämänsuuntaisia päätöksiä tehtiin sitten muissakin Aunuksen läänin itäkarjalaisissa kihlakunnissa.
Neuvostojoukot kuitenkin valloittivat ennen pitkää takaisin Aunuksen, ja lukuisa pakolaisjoukko siirtyi Suomen puolelle. Seuraavana kesänä uusi yritys: nyt Porajärven maalaiskunta Suunujoen varrella anoi Suomen suojelusta ja sai sen. Porajärven otti suojelukseensa Suomen hallituksen värväyttämä vapaaehtoisten ”Isontalon komppania”.
KANSAINLIITOA JA HAAGIA
PYYDETTIIN APUUN
Tätä sekamelskaa jatkui Tarton rauhaan asti, jolloin Suomi palautti haltuunsa ottamat alueet Venäjälle 14.2.1921, mutta sai itselleen Petsamon. Itä-Karjalan keskushallinto ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti vielä Kansainliittoa avukseen, mutta ei auttanut.
Tilanne ei silti vieläkään rauhoittunut. Suomalaisia oli Itä-Karjalassa, mutta neuvostojoukot olivat vahvempia. Syksyllä 1921 Suomessa muodostettiin Karjalan metsäsissien joukko, johon itäkarjalaisten pakolaisten lisäksi liittyi yli 500 suomalaista. Väliaikaista menestystä sekin sai, miehittivät laajan alueen Vienan Karjalaa. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka ideologisena ytimenä oli Suur-Suomi-tavoite.
Vuonna 1923 Suomikin kääntyi Kansainliiton puoleen, ja se pyysi Haagin kansainväliseltä tuomioistuimelta lausuntoa siitä, oliko Venäjä tehnyt Tarton rauhansopimuksessa asiallisia sitoumuksia. Tuomioistuin ei vastannut mitään.
Itä-Karjalassa ei kuitenkaan luovutettu. Edelleen haettiin tukea Suomelta. Joulukuussa 1925 Itä-Karjalan luottamusmiesten ja pakolaisten lähetystö kävi unelmineen tasavallan presidentin Lauri Kr. Relanderin, pääministeri Antti Tulenheimon ja kolmen muun ministerin pakeilla. Sitten vielä lähetettiin tervehdyssähkösanomat vapaaherra Mannerheimille ja eduskunnan puhemiehelle Väinö Vuolijoelle. Näissä lähestymisissä oli kysymys lähinnä siitä, että Itä-Karjalan asian hoitaminen kansainvälisissä käsittelyissä saisi Suomelta tukea.
Peli oli kuitenkin menetetty – kunnes tuli syksy 1939 ja toivo heräsi. Suomi ja Neuvostoliitto nimittäin neuvottelivat 10.-13.11.1939 aluevaihdoksista, joissa Itä-Karjala olisi siirtynyt Suomelle. Plörinäksi meni tämäkin, koska Suomi ei Neuvostoliiton esityksiin suostunut. Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Vjatsheslav Molotov ilmoitti radiopuheessaan 30.11.1939, että neuvostohallitus ”olisi ollut valmis neuvottelemaan Neuvosto-Karjalan pääalueilla asuvan Karjalan kansan liittämisestä Suomeen yhdeksi ainoaksi riippumattomaksi suomalaiseksi valtioksi” (ote Kansainliiton yleiskokouksen asiakirjoista 14.12.1939). Samana päivänä oli alkanut talvisota,
Kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliiton virallisessa radiolähetyksessä ilmoitettiin Korkeimman neuvoston puhemiehistön päättäneen ennen sodan syttymistä, että ”oli tullut aika toteuttaa Suomen kansan vuosisataiset toiveet Karjalan kansan jälleenyhdistämisestä sille sukua olevan Suomen kansan kanssa liittäen sen yhtenäiseen Suomen kansaan”.
Kysymyksessä olisi ollut isompi vaihtokauppa, jossa Suomi oli saanut mm. Repolan ja Porajärven, yhteensä 55 000 neliökilometriä, ja Suomi olisi luovuttanut Neuvostoliitolle Hankoniemen, Suomenlahden ulkosaaret, Petsamon Kalastajasaarennon länsiosan ja hieman raja-aluetta Kannakselta. Mutta kun Suomi ei näihin vaihtoihin suostunut, alkoi talvisota.
Pari vuotta ja sitten alkoi Suomen valloitussota Neuvostoliittoa vastaan. Höökimään lähtivät sekä suomalaiset että tuntemattomat sotilaat Saksasta. Mannerheimin miekka ei vielä ollut tupessa, mutta kesällä 1944 asia sai vihdoin loppuratkaisunsa. Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella oli vielä kesken, kun Toivo Kaukoranta 15.7.1944 päiväsi viimeiset tekstinsä kirjaan Itä-Karjalan vapaudentie:
”Sotatapahtumat ovat saattaneet Itä-Karjalan väestön aikaisempaakin tuntemattomampiin ja raskaampiin koettelemuksiin Suomen Itä-Karjalassakin olleiden puolustusvoimien vetäytyessä Neuvostoliiton kesäkuun 9. päivänä alkaman suurhyökkäyksen aikana taaemmas uusille puolustuslinjoille. Toivokaamme, etteivät Kalevalan laulajakansan sodan jalkoihin jääneet rippeet joutuisi tuhoon tässä ankarassa sodanvaiheessa.”
Kaukorannan kirjan julkaisi Karjalan ulkomainen valtuuskunta ja sen painoi Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino Oy. Kaukoranta oli 1918 toiminut Karjalan retkikunnan tiedustelu-upseerina. Hän oli myös Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin valistusohjaaja ja Karjalan liiton toiminnanjohtaja.
Kuvassa on Itä-Karjalan lippu, jota käytettiin aktiivisesti 1918-20 ja 1941-44.
kari.naskinen@gmail.com