Ranskalainen ihmissuhde-elokuva Rakkaudella,
Béatrice käy läpi rakkaudet, pettymykset, katkeruudet ja anteeksiannot. Melkein
kaksi tuntia tätä soppaa on kuitenkin liikaa. Näyttelijät Catherine Deneuve ja Catherine
Frot kuitenkin pelastavat elokuvan. Pienen pienessä roolissa vilahtaa myös
puolen vuosisadan takainen seksisymboli Mylene
Demongeot.
Claire on 48-vuotias kätilö pienessä Mantes-la-Jolien kaupungissa Pariisin länsipuolella Seinen rannalla. Claire on arjessa tiukasti kiinni oleva
yksinhuoltaja, jonka pasmat sekoavat, kun kuvioihin ilmaantuu
yllättäen hänen isänsä entinen naisystävä Béatrice 30 vuoden takaa. Béatrice on
aikoinaan jättänyt Clairen isän, ja nyt kun elämä on virtaamassa kohti loppua,
hän haluaa tehdä jonkinlaista tiliä Clairen kanssa.
Béatrice on Catherine Deneuve. Nyt hän on täysin toisenlaisessa roolissa kuin
viime vuosina ainakin Suomessa nähdyissä elokuvissa, joissa hän on esiintynyt
hillittynä hienostorouvana. Béatrice on toista maata, on köyhän työläisperheen
lapsi, ryyppää, pelaa pokeria äijien kanssa ja jos naisesta voi sanoa, niin
elää kuin vanha elostelija. Catherine Deneuve vetää roolinsa nautittavasti, ja
vaikka komediasta ei ole kysymys, niin loistava komediennekin hänestä
paljastuu.
Kun lisäksi käy ilmi, että Clairen isä on tehnyt itsemurhan siksi, että
Béatrice oli jättänyt hänet, on asetelma Claire/Béatrice mielenkiintoinen. Eikä
tässä kaikki: Béatrice sairastaa pahaa aivosyöpää, joten kuolema odottaa
ilmeisen lähellä.
Näistä palikoista huolimatta Martin
Provostin ohjaama elokuva laahaa. Anteeksiannosta tietenkin on kysymys,
mutta kovin helposti ennakoivasti tarina etenee. Yllättävää sen sijaan on, että
elokuvaan on jäänyt kohtia, joita ei kunnolla pysty ymmärtämään – onko käsikirjoituksesta
oikaistu joitakin kohtia, ettei elokuva sentään ole yli kahteen tuntiin
venynyt?
Koska Claire on kätilö, elokuvassa synnytetään monta kertaa, kerran
epämiellyttävästi keisarinleikkauksellakin. Lisäksi esillä on tietenkin Béatricen
päänuppi, jonka punkteeraamista tai jotakin sellaista analysoidaan.
Koska tällaisissa elokuvissa yleensä pyritään hyvyydestä kertomiseen, niin
nytkin Clairelta alkaa löytyä ymmärtämystä. Sen sijaan siinä menee raja, että
hän ei hyväksy Ranskan ”soteuudistuksen” systeemeitä, joissa
synnytyssairaalastakin tehdään puhtaasti bisnesyksikkö. Clairen kotikaupungin synnytyssairaala loppuu kokonaan, ja tilanne on täsmälleen sama kuin tällä hetkellä Suomessa, jossa synnytyssairaalaverkkoa harvennetaan tuntuvasti.
Martin Provostin elokuvaksi tämä on yllättävän löysä, sillä viimeksi näkemäni elämäkertaelokuva
taidemaalari Séraphine de Senlisistä
oli erinomainen: Séraphine (2008).
Mutta naiset tosiaan pelastavat. Myös Catherine Frot on hyvä. Eikä ole enää
yllätys, kun on nähnyt hänet mm. Pianistin
sivunkääntäjässä (2006) ja ”maailman huonoimmasta laulajasta” kertovassa Marqueritessa (2015).
kari.naskinen@gmail.com