Kiinnitin Kenneth Lonerganiin huomiota muutama vuosi sitten, kun löysin edesmenneen Anttilan dvd-hyllystä hänen elokuvansa Margaret (2011). Silloin kehuin Lonerganin omaa käsikirjoitusta ja loistavaa henkilöohjausta, ja nyt samat sanat. Lonerganin kirjoittama ja ohjaama arkinen tarina vetää jälleen puoleensa niin tiiviisti, että kahden tunnin ja vartin kesto ei tunnu missään. Henkilöohjaus taas on niin hiottua ja täsmällistä, että parempaa ei osaa vaatia.
Lee Chandleria esittävä Casey Affleck (kuvassa) on loistava. Kun katsoja pääsee perille siitä tragediasta, mikä Leen lähimenneisyydessä on ollut ja mikä ei koskaan tule jättämään häntä rauhaa, joutuu jopa ymmärtämään, miksi Lee on mulkvisti. Lee Chandleria vaivaavat suunnaton syyllisyydentunne, katumus ja suru, mutta mikään ei enää auta – paitsi joskus känni ja turpaanveto.
Omat traumansa on myös Patrickilla, joten näiden kahden yhteiselo ei ole mutkatonta. Tästä kaikesta karkeasti kuvaamastani huolimatta elokuva on herkkä, siinä tunnistetaan henkilöiden vaikeat kohdat, mutta kuitenkin niin, että armoa ei lähdetä valamaan päälle sokerikuorrutteeksi. Arjessa vain on elettävä ja pyrittävä jotenkin rullaamaan eteenpäin. Tätähän tavallinen elämä monesti on – kaikki ei suju kuin tanssi, mutta pärjäillään.
Margaret tapahtuu New Yorkissa, nyt ollaan pohjoisempana: elokuvan alkaessa Lee toimii huoltomiehenä talvisessa Bostonissa, mutta isoveljen kuolema siirtää tapahtumat puolentoista tunnin ajomatkan päähän Manchesteriin. Jody Lee Lipesin kuvaus on tyyliin sopivasti arkisen yksinkertaista eli mikään ei hypi silmille, vaan kaikki näkyy ja toimii niin kuin tavallisessa elämässä toimii.
Eivätkä asiat näytä Amerikassa olevan sen kummemmin kuin Suomessakaan: vaikeista asioista ei osata puhua. Leen entinen vaimokin purkaa sydäntään ex-miehelleen vasta muutamia vuosia sen jälkeen, kun suuri katastrofi oli tapahtunut, ja tämä kohtaus kuvaavasti vain kadunkulmassa, kun Lee ja Randi sattumalta kaupungilla kohtaavat.
Tätä arjen tavallisuutta korostaa jopa se, että isoveljen siunaustilaisuudessa soi elokuvan taustamusiikkina puuduttavan tylsästi Tomaso Albinonin Adagio, ja niinhän se soi miljoona kertaa vuodessa muutenkin hautajaisissa.kari.naskinen@gmail.com