Intohimojen karuselli

Jos Intohimojen karusellin (1950) olisi ohjannut Hannu Leminen tai Valentin Vaala, se ei olisi jättänyt elokuvan historiaan minkäänlaista merkkiä. Sen ohjasi kuitenkin Max Ophuls, ja siitä on tullut klassikko. Vanhat suomalaiset elokuvat kärsivät siitä, että ne tehtiin liian pienellä kielialueella. Suurin kärsijä oli Teuvo Tulio, jonka rakkaus ja synti -teeman hurjat elokuvat olisivat aikoinaan olleet sensaatiomaisia menestyksiä saksan-, ranskan- tai englanninkielisinä.

Yle Teeman alkukesän ohjaajanimi on Max Ophuls (1902 - 1957). Ensin sukunimi kirjoitettiin Ophüls, mutta kun hän saksalaisena sai 1930 Ranskan kansalaisuuden, jäi saksalainen ü pois nimestä. Taiteilijanimi kummallakin tavalla, koska alkuperäinen nimi oli liian pitkä: Maximillian Oppenheimer. Teema on näyttänyt jo Intohimojen karusellin ja Kirjeen tuntemattomalta naiselta (1950), ensi sunnuntaina tulee Skandaalikuningatar Lola Montes (1955), ja uusintoina nämä kolme esitetään vielä myöhemmin.

Ophulsin elokuvat ovat pinnallisesti katsoen kevyttä hömppää, mutta ne sisältävät paljon muutakin kuin tyhjänpäiväistä rakkausleikkiä. Samaa voi sanoa monista vanhoista suomifilmeistä. Ympäristöt vain olivat erilaisia. Kun suomalaisessa elokuvassa mies ja nainen menivät itse asiaan eli sänkyyn tai heinäkasaan, kamera siirtyi kuvaamaan valkoisia pilviä tai rajummissa tapauksissa kuohuavaa koskea – Ophuls kääntää kameran hienoihin kristallikruunuihin. Idea oli joka tapauksessa sama. Intohimojen karusellissa siirrytään yhdessä tilanteessa ristikuvalla elokuvan kertojaan, joka saksien kanssa katsoo filminauhaa ja sanoo: ”Sensuuri”.

Ophuls itse sanoi, että hänen elokuviensa painopiste on spektaakkeli. Tässä tapauksessa spektaakkeli ei tarkoita suurimuotoista kertomusta sotajoukkoineen tai muine mahtavuuksineen, vaan sitä spektaakkelia, mikä tapahtuu yksittäisten ihmisten suhteissa ja mitä Ophuls kuvaa. Hänen omin sanoin:

”On virta, joka kuljettaa elämämme alusta, valtavaa laivaa, jonka kannella näyttelijät ja ohjaajat järjestävät spektaakkelin. Virran rannoilla asuvat runoilijat. Meidän elokuvaihmisten ja kanavanvartijoiden tehtävänä on estää tätä virtaa ehtymästä, runouden virtaa, joka oli ennen meitä, joka on ympärillämme tai joka syntyy huomenna.”

Tällaiset spektaakkelit voivat joskus johtaa myös skandaaleihin. Tällaista tapausta kuvaa Ophulsin viimeinen elokuva Skandaalikuningatar Lola Montes (kuvassa). Se kertoo irlantilaisesta tanssijasta ja kurtisaanista Lola Montezista (1821 - 1861), jonka tiedetään olleen mm. Baijerin kuninkaan Ludvig I:n ja säveltäjä Franz Lisztin rakastajatar. Näiden loistokkaiden aikojen jälkeen Lola kuitenkin vanheni ja ajautui pieneen sirkukseen esiteltäväksi siinä missä kääpiöitä ja partaisia naisiakin.

Lola Montes on Ophulsin paras elokuva. Ranskalaisen elokuvaraamatun Cahiers du Cinéman mukaan (1965) Lola Montes sijoittui sodanjälkeisistä ranskalaisista elokuvista aivan kärkeen ennen Beckerin, Bressonin, Renoirin ja Resnaisin pääteoksia.

Max Ophuls kuoli 1957 sydäntulehdukseen hampurilaisessa sairaalassa. Hänen yöpöydällään siellä oli avoinna Goethen Faust. Kenelle Ophuls myi sielunsa? Kameralle.

”Kamera, uusi ilmaisuväline jota käytin ensimmäistä kertaa, käänsi minut vastustamattomasti pois puheesta, hieman samaan tapaan kuin nuori rakastajatar vieroittaa aviomiehen vaimostaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Matti Salminen 50 vuotta Kansallisoopperassa

Keväällä 1966 Matti Salminen oli koelaulussa Kansallisoopperassa, jossa oli vapaana kuorolaisen paikka. Kun oopperanjohtaja Alfons Almi ilmoitti hänelle valinnasta, Almi sanoi, että ”teistä tulee kallis mies oopperalle – teidän vaatetukseenne menee paljon kangasta”. Noista tapahtumista on nyt 50 vuotta, joten ensi lauantain 28.5. esitys Tristan ja Isolde on Salmiselle tietynlainen juhlanäytäntö – puoli vuosisataa Kansallisoopperassa. Kansallisoopperassa Salminen on laulanut yli 400 esityksessä.

Salminen tosin jätti Kansallisoopperan jo 1970-luvun alussa, mutta niin usein hän on siellä vieraillut, että kyllä lauantain roolia kuningas Markena voi hyvin pitää Salmisen juhlaesityksenä. Tämä on myös Tristanin ja Isolden tämänkertaisen esitysrupeaman ainoa näytös, jossa Markena on Salminen. Ensi kuussa hän vierailee samassa roolissa Deutsche Oper Berlinissä, jossa hän laulaa viimeisen kerran tämän roolin.

Matti Salminen kertoi tiistaina urastaan Wagner-seuran tilaisuudessa Helsingissä. Laulaja hän sanoi aina olleensa:

”Olin vasta kaksivuotias, kun lauloin saunan lauteiden alla. Palkkio siitä oli, että pääsimme isäni kanssa ilmaiseksi tuohon yleiseen saunaan.”

Kuusivuotiaana vanhemmat veivät Matin Turun työväentalon lapsikuoroon, ja sen jälkeen on laulamista ollut läpi elämän.

”Ruohosen veljesten kanssa esitimme Tiernapoikia ja kaikkea muutakin. Sitten kun olin 13-vuotias ja tuli äänenmurros, putosi ääneni yhtäkkiä kolme oktaavia alaspäin. Kouluttautumiseni laulajanuralle alkoi muutama vuosi myöhemmin 1961 Turun musiikkiopistossa, ja kun toisena vuotenani siellä tuli opettajaksi Lea Piltti, pääsin hänen oppilaakseen”, kertoi Salminen.

SIBELIUS-AKATEMIAAN VASTA
REHTORIN KUTSUMANA

Samalla kun Salminen hakeutui koelauluun Kansallisoopperaan, hän pyrki myös Sibelius-akatemiaan.

”Koelaulu meni varmaan sielläkin ihan hyvin, mutta kun pääsykokeeseen kuului myös pianonsoitto, niin siitä ei tullut mitään. Neljä ensimmäistä tahti meni vielä hyvin, mutta viidennen kohdalla sormet menivät ristiin ja selviytyminen pääsykokeesta tyssäsi siihen.”

Kansallisoopperassa kaikki alkoi luistaa hyvin. Ensimmäinen soolotehtävä uudelle kuorolaiselle oli Lemmenjuomassa, ja siitä Salminen erityisesti mainitsi häntä kymmenen vuotta vanhemman oululaisen Esko Jurvelinin, joka Salmisen mielestä on ollut yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia tenoreita.

”Sen jälkeen olin solistina jossakin operetissa, ja kun nämä kaksi produktiota olivat takana, tuli Sibelius-akatemian rehtori Taneli Kuusisto kerran oopperan pukuhuoneeseen ja sanoi, että hän kutsuu minut akatemiaan. Siellä pääsin Matti Lehtisen tunneille.”

Ennen lähtöään Kansallisoopperan kuukausipalkkalaisen hommista Salminen teki vielä mm. kuningas Heinrichin roolin Lohengrinissä ja kuningas Filipin roolin Don Carloksessa, ja tästä jälkimmäisestä aina kriittinen Helsingin Sanomien arvostelija Seppo Heikinheimo kirjoitti, että ”onpa mielenkiintoinen tapaus”.

SAKSAAN ILMAN
KIELITAITOA

Vuonna 1970 esitettiin Helsingin jäähallissa Aida. Mukana oli myös Tom Krause, joka kysyi minulta, että voisinko ajatella lähteväni Saksaan.

”Kyllä minä voin, ja siitä se alkoi. Ensin menin Hampuriin, jossa Martti Talvela oli lentokentällä vastassa, ja siellä ryhdyin tekemään ylipappi Ramfista Aidaan. Välillä syötiin Annukka Talvelan tekemää hernekeittoa. Vuonna 1971 oli jo vuorossa Don Giovannin Komtuuri Stuttgartissa. Oli se aikamoista, kun en tuolloin vielä osannut saksaksi sanoa muuta kuin guten Tag ja Helmut Recknagel. Kun ohjaajat neuvoivat, myöntelin vain aina ja nyökkäilin.”

Vuonna 1972 tuli eteen kiinnitys Kölnin oopperaan. Muitakin ottajia olisi ollut runsaasti, mutta Köln tuli ratkaisuksi sen takia, että se antoi Salmiselle kolmen kuukauden palkallisen virkavapaan vuosittain, mikä mahdollisti vierailut muissa oopperataloissa. Tästä oli seurauksena sekin, että 1976 Bayreuth kutsui Salmisen tekemään Ringiä.

”Siitä tuli niin intensiivinen vierailu, että sinä ja sitä seuraavana vuonna en ehtinyt edes Savonlinnaan. Oli se hurja kokemus, esimerkiksi se, kun ensimmäisenä kesänä lensi näyttämölle tomaatteja raakoja kananmunia – oli moderni ohjaus. Olen minä tällaisissa omituisissa Ringeissä ollut sen jälkeen mukana useinkin, varmaan yli kymmenen kertaa”, naureskeli Sallinen.

Richard Wagner Festspielen esityksissä Bayreuthissa Salminen kertoi laulaneensa yhteensä 151 näytöksessä.

Seuraavan Ringin Salminen tekee Berliinin Schiller-teatterissa.

Sitten tuli puheeksi Mestarilaulajat, jossa on suutari Hans Sachsin rooli. Se on bassobaritonille, joka sopii myös bassolle, mutta Salminen on aina pitänyt riman korkealla tämän roolin kohdalla:

”Se on kova rooli, minkä suhteen olen ollut kriittinen. Siinä kun Sachs ensin 3,5 tuntia laulaa niin kuin basso laulaa, niin sitten yhtäkkiä pitää muuttua ja laulaa kuin Schubertin liediä, pianissimo. Voisin vetää sen läpi omalla tavallani, mutta kun Wagner on halunnut siihen ohuen pianissimon, niin se tarvitsee omanlaisensa tulkitsijan.”

Karmeista kokemuksistaan Salminen otti esimerkiksi unkarilaisen Emil Petrovicsin (1930 - 2011) oopperan Rikos ja rangaistus: ”Minulla oli Raskolnikovin rooli, mutta kun koko se musiikki oli kauheaa. Siitä ei saanut mistään kunnolla kiinni, ja kerran minulta pinnakin paloi niin, että lavastusten takana heittelin jo tavaroita seinille, lähdin kotiin, mutta tulivat seuraavana päivänä hakemaan taas harjoituksiin.”

MISSÄ PARSIFAL?

Tässä on jo tullut hyvin esille, mikä on Salmisen suhde Wagneriin. Nyt hän harmitteli sitä, että Kansallisooppera on myynyt Götz Friedrichin ohjaaman produktion Nibelungen-tetralogiasta Japaniin. Vaikka se on viimeisten 20 vuoden aikana esitetty jo kuutena syklinä, olisi se ylöspanoltaan toiminut edelleen.

(Toivottavasti Japanista on saatu niin hyvä hinta, että sillä kustannetaan uuden Ringin valmistaminen 2019-21. Ohjaaja on Kari Heiskanen, kapellimestari Esa-Pekka Salonen.)

”Kansallisissa ykköstaloissa olisi oltava niin, että Ring olisi ohjelmistossa joka vuosi, ja Parsifal pitäisi esittää joka pääsiäinen”, sanoi Salminen. Kansallisoopperassa on Parsifalista tehty neljä produktiota, 1933, 1961, 1991 ja 2005, ja tätä tuoreinta n viimeksi esitetty 2011. Bayreythissa Salminen on ollut Parsifalin Titurel uyhtenätoista kesänä.

Tristan ja Isolde on tuotettu Kansallisoopperassa 1921, 1946, 1972 ja nyt esitysvuorossa oleva 2013. Ensimmäisellä kerralla oli laulukielenä ruotsi, kahdella seuraavalla suomi ja vasta nykyistä produktiota on vedetty saksalla.

ROOLEJA JA
KUNNIAA

Matti Salmisen rooleja Kansallisoopperassa mm.:
Fidelio: Rocco (Beethoven),
Don Carlos: Filip II (Verdi),
Taika-ampuja: Erakko (Weber),
Valkyyria: Hunding (Wagner),
Jumalten tuho: Hagen (Wagner),
Parsifal: Gurnemanz (Wagner),
Boris Godunov: nimirooli (Musorgski),
Hovanštšina: Ivan Hovanski (Musorgski),
Kuningas Lear: nimirooli (Sallinen, kantaesitys),
Rasputin: nimirooli (Rautavaara, kantaesitys),
Robin Hood: Sheriffi (Linkola).

Muualla:
Taikahuilu: Sarastro (Mozart),
Ryöstö seraljista: Osmin (Mozart),
Fidelio: Rocco (Beethoven),
Don Carlos: Filip II (Verdi),
Lentävä hollantilainen: Daland (Wagner),
Reininkulta: Fasolt ja Fafner (Wagner),
Parsifal: Gurnemanz ja Titurel (Wagner),
Jumalten tuho: Hagen (Wagner),
Lohengrin: Heinrich Linnustaja (Wagner),
Nürnbergin mestarilaulajat: Pogner (Wagner),
Tristan ja Isolde: Kuningas Marke (Wagner),
Boris Godunov: nimirooli (Musorgski).

Berliinin senaatti palkitsi Matti Salmisen Kamarilaulajan arvonimellä merkittävistä taiteellisista suorituksista 1995.
Pro Finlandia -mitali 1988.
Alfred Kordelinin tunnustuspalkinto 2000.
Saksan liittotasavallan ansioritarikunnan ansioristi 2001.
Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki 2001.
Bayerische Kammersänger -arvonimi 2003.
Österreichische Kammersänger -arvonimi 2003.
Espanjan Premio Lirico -palkinto 2007.
Professorin arvonimi 2009.
Lea Piltti -palkinto 2009.
Gold Medal Liceo Barcelona 2010.
Zürcher Festspielpreis 2011.
Kaksi Grammy-palkintoa: Reininkulta 1992 ja Jumalten tuho 1996.

Matti Salminen on Suomen Wagner-seuran kunniajäsen. Tämä on maailman toiseksi suurin Wagner-seura, suurempi on vain Würzburgin Wagner-seura. Suomessa on jäseniä yli 800. Wagner-seuroja on maailmassa 120, joissa on yhteensä noin 18 000 jäsentä.

kari.naskinen@gmail.com

Television lauantai-ilta ei enää kokoa kansaa yhteen

Kun Kari Salmelaisen (kuvassa) Napakymppi-ohjelma aikoinaan alkoi lauantai-iltana, oli televisioiden ääressä puolet suomalaisista. Se oli 1980-luvun lopulla katsotuin tv-ohjelma, säännöllisesti yli kaksi miljoonaa katsojaa.

Lauantai-illat olivat noihin aikoihin ”koko kansan” yhteisiä kokoontumisia. Enää ei tällaista ilmiötä ole, jos nyt ei sattumalta osu lauantaihin Suomen tärkeä jääkiekkopeli, kuten viime lauantaina MM-kisoissa. Nykyisin tv-kansa on sirpaloitunut niin monien kanavien katsojiksi, että Napakympin kaltaisia vetonauloja ei ilmeisesti pystytä aikaansaamaan.

Tohtorinväitöskirjassaan on kulttuurihistorioitsija Maiju Kannisto Turun yliopistosta tutkinut MTV 3 -kanavan tuotantokulttuurin muutosta aikavälillä 1981 -  2005. On käynyt ilmi, että suosittujakin ohjelmia lopetetaan tai siirretään toisiin ajankohtiin, koska vaihtelua pitää saada vaihtelun itsensä takia. Esimerkiksi Marco Bjurströmin Bumtsibumille alettiin kehitellä korvaajaa jo 1999, vaikka tämä lauantai-iltojen suosikkiohjelma oli alkanut vasta 1997.

Kun herrat tv-viihteen takana ovat sellaisia, että palkkansa eteen pitää jotain tehdä, niin ideoidaan aamu-, päivä- ja iltapalavereissa uusia juttuja. Tämän takia monet isojen katsojamäärien ohjelmat on lopetettu kesken kaiken:

Frank Pappa Show
Kolmosvisa
Kymppitonni
Lauantaitanssit
Levyraati
Manitbois
Onnenpyörä
Soitinmenot
Valehtelijoiden klubi
Älywapaa palokunta

Lista kokonaisuudessaan olisi pitkä. Napakymppikin joutui siirtymään pois lauantailta 2000-luvun taitteessa, kun hienon swot-analyysin perusteella todettiin, että ohjelmaa on ruvennut seuraamaan enimmältään vanheneva katsojakunta.

Maiju Kannisto kirjoittaa paperilehtenä juuri lopetetussa Lähikuvassa (4/2015), että ”ajatus vääristä katsojista syntyi 1980-luvun puolivälissä. Väärät yleisöt liittyivät mediatoimistojen tuolloin rakentamaan käsitykseen tietynlaisesta mediaympäristöstä, joka oli sovelias mainostettaville tuotteille, ja esim. Lauantaitanssit ja missikisat eivät tällaista arvokasta mediaympäristöä olleet.”

Mainostajien kannalta lauantai-ilta jakautuu kahteen osaan: alkuilta on naisia varten ja myöhäinen loppuilta miehiä varten. Strateginen panostus kohdistuu 25-44-vuotiaisiin.

Tosin lauantai ei enää ole mainostajien kannalta se tärkein päivä. Lauantai-illalla ei enää ole ihmisten viikkorytmissä samanlaista erikoisasemaa kuin takavuosina. Maiju Kannisto: ”24 tunnin yhteiskunnassamme viihdettä on tarjolla jatkuvasti ja kaikkialla, eikä raskaan raadannan palkintoa saada vasta viikonloppuna.”

Yleisradion kohdalla kysymys ei tietenkään ole mainosten tarvitsemista isoista katsojamääristä, mutta sielläkin varmaan ajatellaan, ettei parhaita ohjelma-aikoja tuhlata kuolemaa lähestyvälle, poistuvalle kansanosalle.

Vuonna 1926 Yleisradio määritteli perusperiaatteissaan, että lauantai on ”iloinen ilta, jolloin sekä puhe- että musiikkiesitysten oli saatava liikkua kevyessä sävyssä”. Tätä periaatetta ei enää ole, vaan viime lauantainakin tuli TV 1:ltä parhaana ilta-aikana luonto-ohjelma Brasiliasta ja vanha sarjafilmi Ryhmä Pullman – TV 2:lta uintikilpailut ja jokin aivan mitätön amerikkalainen elokuva.

Ei siis yritystäkään isoihin katsojamääriin. Seuraavan kerran kokoonnutaankin isommin yhteen vasta, kun Pitkämäki ja Ruuskanen heittävät keihästä olympiakisoissa.

LAUANTAI ON SILTI
YHÄ PARAS PÄIVÄ

Kaikesta muutoksesta huolimatta lauantai on suomalaisten mielestä edelleen viikon paras päivä, ja onnenhetkiä koetaan erityisesti illalla, selviää Veikkaus Oy:n tänä vuonna teettämästä tutkimuksesta. Lauantaihin osuvat ne tutut peruselementit: sauna, rentoutuminen, televisionkatselu ja herkuttelu.

Vastaajista 45 prosentin mielestä lauantai on paras päivä. Toiseksi paras on perjantai, koska silloin tiedetään lauantain olevan huomenna. Parasta lauantaissa on ihmisten mielestä kiireettömyys ja vapaus tehdä mitä vain – vaikka harva mitään kovin erikoista tekeekään.

Tutkimuksessa selvisi, että lauantaita vietetään yleisimmin kotona perheen kanssa. Suosikkipuuha on tv:n ja elokuvien katselu, jota yli puolet vastaajista kertoi tehneensä kyselyä edeltävänä lauantaina. Toiseksi suosituin lauantaipuuha oli yleinen tekemättömyys (50 %) ja kolmanneksi eniten oleiltiin puolison kanssa (41 %).

Tutkimuksen mukaan lauantai on tulevaisuudessa vielä nykyistäkin selvemmin rento kotipäivä. Nuoret kuitenkin toivovat lauantainsa muuttuvan nykyistä aktiivisemmaksi.

Parhaiten suomalaisten mieliin jääneitä televisio-ohjelmia ovat tämän tutkimuksen mukaan: 1) Bumtsibum, 2) Napakymppi, 3) Uutisvuoto, 4) Putous, 5) Avara luonto ja lottoarvonta.

kari.naskinen@gmail.com

Urheilussa tärkeintä ovat tilastot

Jääkiekon MM-kisojen mitalitilasto sen mukaan, mistä seuroista mitalijoukkueiden pelaajat ovat:

K  H  P
2  0  0  Buffalo Sabres
2  0  0  Edmonton Oilers
2  0  0  Ottawa Senators
2  0  0  Vancouver Canucks
1  2  0  Minnesota Wild
1  1  0  Colorado Avalanche
1  1  0  Toronto Maple Leafs
1  0  2  Arizona Coyotes
1  0  1  Columbus Blue Jackets
1  0  1  Montreal Canadiens
1  0  1  Winnipeg Jets
1  0  0  Anaheim Ducks
1  0  0  Boston Bruins
1  0  0  Nashville Predators
1  0  0  New York Rangers
1  0  0  Portland Pirates
0  3  0  Kärpät Oulu
0  2  6  SKA Pietari
0  2  0  Florida Panthers
0  2  0  Jokerit Helsinki
0  2  0  Tappara Tampere
0  1  4  ZSKA Moskova
0  1  1  Detroit Red Wings
0  1  0  Avtomobilist Jekaterinburg
0  1  0  Brynäs Gävle
0  1  0  Calcary Flames
0  1  0  Djurgården Stockholm
0  1  0  Dynamo Moskova
0  1  0  Milwaukee Admirals
0  1  0  Rockford Ice Hogs
0  1  0  Texas Stars
0  0  3  Washington Capitals
0  0  2  Metallurg Magnitogorsk
0  0  1  Chicago Blackhawks
0  0  1  New Jersey Devils
0  0  1  Sibir Novosibirsk

Suomalaisista ovat kaikkien aikojen kovimmat pistemäärät MM-kisoissa tehneet Petri Kontiola (2013 teki 10 ottelussa 8 maalia ja antoi 8 maalisyöttöä = 16) sekä Saku Koivu (1999, 10, 4+12 = 16). Tässä tilastossa Patrik Laine on nyt yhdeksäs (2016, 10, 7+5 = 12) ja Mikael Granlund yhdestoista (2016, 10, 4+8 = 12).

kari.naskinen@gmail.com

Maahanmuuttokriittisyys ei ole rasismia, vaan realismia

Suomeen tuli viime vuonna 32 150 pakolaista entisten lisäksi. Tänä vuonna ei samanlaista ryysistä ole vielä ollut, mutta tilanteet voivat aina muuttua, joko pahempaan tai parempaan.

Kun suhtautuu näin mittavaan maahantuloon kriittisesti, saa joillakin tahoilla rasistin leiman. Leima on kuitenkin väärä.

Ei kysymys ole rodullisesta asennoitumisesta, vaan siitä, että liika vain on liikaa. Tietenkin maahanmuuttokriittisten joukossa on myös rasisteja ja muita perushörhöjä, mutta kritiikkiä olisi, vaikka pakolaiset olisivat miten vaaleita tai tutunomaisia tahansa. Jos Suomeen olisi viime vuonna rynninyt 32 150 ruotsalaista, ei heitäkään olisi otettu avosylin vastaan. Keskeinen syy kritiikkiin on, että pakolaiset tulevat tänne meidän kustannuksellamme elämään, ainakin aluksi. Tämä vain on realismia pienessä maassa ja juuri nyt vielä huonossa taloudellisessa tilanteessa.

Hyvinvointivaltiomme voimavarat ovat taloudellisen laskusuhdanteen takia heikentyneet. Yhtälö ei toimi, jos tässä tilanteessa yhteiskunnan rahoituspohjaa heikennetään vielä lisää ohjaamalla taloudellisia panoksia vieraalle väelle. Maailmanpankin selvityksen mukaan pakolaiskriisi maksaa suhteellisesti laskien Suomelle kolmanneksi eniten maailmassa, kun kustannuksia verrataan bruttokansantuotteeseen. Kokonaiskustannuksista on ulkopuolisen vaikea saada selvää, mutta karkea lasku tämän vuoden osalta on noin miljardi euroa!

Yhden kummallisen ongelman aiheuttaa sekin, että tänne tulleita pakolaisia on kadonnut jonnekin. Viime päivien tietojen mukaan noin 2500 pakolaista on teillä tietymättömillä. Mitä porukkaa tämä on, joutuu kysymään. Saksassa tällaisia kadonneita pakolaisia on 130 000.

Keskusrikospoliisin tiedusteluosaston päällikkö Sanna Palo on sanonut, että kadonneisiin turvapaikanhakijoihin liittyy iso riski.

Osa kadonneista on kuitenkin niitä, jotka eivät ole jaksaneet jäädä odottamaan Suomen viranomaisten turvapaikkapäätöstä, vaan lähteneet lätkimään siitä mitään ilmoittamatta. Jotkut ehkä ovat olleet pettyneitä siihen, että Suomi ei olekaan sellainen paratiisi kuin heidän salakuljettajakuskaajansa olivat maalailleet.

Pakolaiset rasittavat nykyisin myös Suomen oikeuslaitosta. Pelkästään tänä vuonna pakolaiset ovat tehneet 10 000 valitusta saatuaan kielteisen oleskelulupapäätöksen.

Nyt täytyy vain toivoa, että Turkin tilanne ei muuttaisi pakolaisvyöryä entistä mahdottomammaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Musiikin ymmärtäminen

”Tristan-sointu on nuottien F, H, Dis ja Gis muodostama sointu tai laajemmin mikä tahansa sointu, joka muodostuu samoista intervalleista. Richard Wagner korosti tuon soinnun merkitystä kirjoittamalla sille pitkän aika-arvon ja antamalla soinnun purkautua kromaattisesti. Tristan-soinnun käyttöä on pidetty isona askeleena perinteisestä tonaliteetista kohti atonaalista musiikkia.”

En ymmärrä tuosta selityksestä tuon taivaallista, mutta tunnen soinnun, kun kuulen sen. Tämä liittyy siihen, kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä ns. taidemusiikkia. En minäkään sitä ”ymmärrä”, mutta nautin suunnattomasti. Eilisillaksikin onnistuin keplottelemaan sisäänpääsyn Kansallisoopperaan, jossa pidettiin Tristanin ja Isolden pääharjoitus.

En osaa soittaa pianoa enkä haitaria, mutta esimerkiksi juuri Wagnerin musiikista pidän niin paljon, että eilinen pääharjoitus oli minulle jo viides Tristan ja Isolde – enkä siis ymmärrä musiikista mitään. Kuudes kerta tulee parin viikon päästä.

Wagner-sairaus on vakavaa laatua, kun sille altistuu. Erkki Salmenhaara kirjoittaa Suomen musiikin historia 2 -kirjassa (WSOY, 1996), että Wagner-kuumeelta ei välttynyt myöskään Jean Sibelius. Kun Sibelius oli Bayreuthissa kuullut Parsifalin 1894, hän kirjoitti vaimolleen: ”Nyt olen juuri kuullut Parcival. Ei mikään maailmassa ole tehnyt sellaista vaikutusta minuun, se ihan liikuttaa sisimpiä sydämen kieliä … En voi sanoa kuinka tuo Parcival lumosi minut.”

Myös Tristan-sointu vetosi Sibeliukseen. Tristan ja Isolde alkaa sillä, ja toistuu oopperan kuluessa useita kertoja. Wagner-ekspertti Eero Tarasti kirjoitti viime vuonna Wagner-seuran lehdessä, että Sibeliuksen viulukonserton avausmotiivi ”on kuin Tristan-soinnun ohennettu ja kalvakka variantti” (Wagneriaani, syksy 2015).

Sibeliuksen sinfonioista tohtoriksi väitellyt Veijo Murtomäki puolestaan on todennut tutkimuksessaan (1993), että ”7. sinfoniaan saakka Sibeliuksen musiikki on täynnä wagnerismeja, ja esim. Tristan-sointu kuuluu hänen keskeisimpään soinnulliseen sanastoonsa assosioivine lainauksineen”.

Tarastin mukaan Wagner ja Beethoven ovatkin ne jättiläiset, joiden hartioilla Sibelius seisoo.

Kun on puhe musiikin ymmärtämisestä, niin ooppera on sentään paljon ymmärrettävämpää kuin vaikkapa abstrakti sinfoniamusiikki. Oopperassa sentään tapahtuu koko ajan, kun siinä on melkein aina jokin juonikin. Tristan ja Isolde tunnetaan mm. siitä, että se kuvaa hyvin voimakkaasti sukupuolista intohimoa. Musiikkia paremmin ymmärtävät ovat laskeneet, että oopperan toisessa näytöksessä on seitsemän kohtaa, joissa Tristan ja Isolde kokevat orgasmin. Taaskaan en niitä kunnolla tunnistanut, mutta en ymmärrä tätäkään aihealuetta riittävästi.

Tristan ja Isolde (1865) oli alkuvuosikymmeninään yleisölle lähes pornografinen esitys. Wagner itse kirjoitti appiukolleen Franz Liszille erikoisesti: ”Koska en ole milloinkaan nauttinut rakkauden todellisesta onnesta, haluan rakentaa tälle unelmista kauneimmalle muistomerkin, jossa rakkaus saa alusta loppuun täydellisen tyydytyksen.”

LIEBESTOD UND
LIEBESVERBOT

Tristan ja Isolde tulee Kansallisoopperaan nyt kuudennen kerran. Ensimmäinen kerta oli 1921-22, jolloin oopperalla ei vielä ollut omaa orkesteria, vaan musiikista vastasi Helsingin kaupunginorkesteri.

Tämä ooppera on aina ollut niitä isoja tapauksia, joihin on satsattu paljon. Solistit ovat olleet nimekkäitä Alfons Almista Pekka Nuotioon ja Anita Välkistä Lilli Paasikiveen. Eilen illalla Tristanin roolin lauloi yhdysvaltalainen Robert Dean Smith, joka varsinaisissa esityksissä vuorottelee Jyrki Anttilan kanssa. Isolde on Johanna Rusanen, ensi-ilta lauantaina 14.2. Kuningas Marke on muuten Jyrki Korhonen, mutta viimeisessä esityksessä 28.5. kuninkaana on Matti Salminen.

Loppu on taas yhtä raju kuin aina. Tristanin ja Isolden intohimoinen suhde päättyy kuolemaan, jolle Wagner on keksinyt oman hurmioituneen terminkin: Liebestod (lemmenkuolo).

Jo paljon aikaisemmin Wagner oli säveltänyt kaksinäytöksisen oopperan Das Liebesverbot (Lemmenkielto, 1835), jonka libretto pohjautuu Shakespearen komediaan Mitta mitasta. Tätä hänen ensimmäistä oopperaansa ei ole Suomessa nähty, eikä paljon muuallakaan. Uudelleen se nousi kuitenkin esille, kun kolme vuotta sitten vietettiin Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlavuotta. Tällä hetkellä se on ohjelmistossa Leipzigissä, Madridissa ja Strasbourgissa, jossa Liebesverbotin ensi-ilta oli viime sunnuntaina kansainvälisen Wagner-kongressin päätöspäivänä.

Kansallisoopperan Wagner-vuosi ei lopu Tristaniin ja Isoldeen, sillä marras-joulukuussa on vuorossa Lentävä hollantilainen, jonka senkään musiikista en ymmärrä mitään, mutta liput on jo ostettu.

kari.naskinen@gmail.com

Kohti liittovaltiota – eikä kansan tarvitse ymmärtää

Toukokuun 9. päivänä vietetään Eurooppa-päivää. Päivällä ei vielä ollut tätä nimeä vuonna 1950, kun Ranskan ulkoministeri Robert Schumann piti kuuluisan integraatiopuheensa Pariisissa. Schumann ehdotti Euroopan hiili- ja teräsyhtiön perustamista, ja siitä tämä touhu lähti liikkeelle. Nyt meillä on Euroopan unioni.

Helsingin Sanomissa sunnuntaina olleen jutun mukaan Schumannin puheen takana oli enimmiltään ranskalainen diplomaatti Jean Monnet, jota myös pidetään koko yhdentymisajatuksen pääideologina. Hesarin jutussa sanoo Euroopan historian tutkija Juhani Aunesluoma, että Monnet´n perusideana oli integraation eteenpäin vieminen eliitin toimesta vastustuksesta huolimatta (HS 8.5.).


Täsmällisempi lainaus Monnet´n ajatuksesta löytyy Esko Seppäsen uudesta kirjasta Mistä Suomi vaikenee? (Into, 2016): ”Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon, mutta jotka väistämättömästi ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon.”

Näitä askelia on sittemmin otettu ja päämäärä lähenee. Viime syksynä tehdyssä Eurobarometri-kyselyssä kuitenkin vain reilu kolmannes EU-kansalaisista vastasi, että EU on myönteinen asia. Mutta väliäkö hällä - ei kansan tarvitse mitään ymmärtää, kyllä eliitti tietää kaiken paremmin?

Nyt täytyy vain toivoa, että matka kohti liittovaltiota keskeytyy, ja tässä voi avuksi tulla Britannian eroaminen EU:sta. Sen jälkeen lumipallo saattaa vyöryä ja kasvaa niin, että seuraava lähtijä on Ranska presidentiksi nousevan Marine Le Penin johdolla? Hän on luvannut, että jos hänet valitaan ensi vuonna maan johtoon, järjestetään Ranskassa kansanäänestys EU-jäsenyydestä.

Vielä EU ei ole liittovaltio. Sitä kohti edetään kuitenkin ”sammutetuin lyhdyin”, kuten Seppänen kirjoittaa. Hän ottaa esimerkiksi EU-tuomioistuimen, jonka tehtävänä on varmistaa, että EU:n lainsäädäntöä tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kaikissa EU-maissa.

”EU-tuomioistuimen valta perustuu lakien tulkintaan ja sen jokaisen päätöksen ensisijaisuuteen kansallisiin perustuslakeihin ja jäsenmaiden kaikkiin muihinkin lakeihin nähden. Tällä tavalla se toteuttaa Lev Trotskin jatkuvan vallankumouksen teoriaa: ensin tehdään vallankaappaus ja sitten laajennetaan askel askeleelta tämän kaapatun vallan perustaa. (Trotski oli Venäjän sisällissodassa bolsevikkien sotapäälliköitä, jonka Stalin myöhemmin tapatutti maanpaossa Meksikossa.)

Tällainen kaapatun vallan laajentaminen on koko ajan ollut menossa. Suomikin on joutunut muuttamaan perustuslakiaan. Vuonna 2000 se pantiin uusiksi, ja se alkaa komeasti: ”Suomi on täysivaltainen tasavalta.” Kaksi vuotta myöhemmin samaan pykälään kirjattiin lisäys: ”Suomi on Euroopan unionin jäsen.” Tämä lisäys varmisti sen, että Suomen omien lakien yläpuolella ovat EU:n lait.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Ulkopoliittisen instituutin tutkimusraportin mukaan Suomi joutuisi vaikeaan tilanteeseen, jos EU kehittyisi todelliseksi liittovaltioksi: ”Suomi menettäisi täysin mahdollisuutensa  vaikuttaa ydin-Euroopan lainsäädäntöön sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan”, sanotaan raportissa "EU:n suunta – kuinka tiivis liitto?" (2014), jonka ovat kirjoittaneet  Juha Jokela ja Teija Tiilikainen Upista sekä Markku Kotilainen ja Vesa Vihriälä Evasta.

Liittovaltiolla on joka tapauksessa vahvat tukijansa, esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel. Hänen mielestään EU:n instituutioille pitää antaa enemmän valtuuksia tarkkailla ja puuttua jäsenmaiden toimintaan.

Merkelin mallissa unioni tarkoittaisi tiukempaa sitoutumista EU:n direktiiveihin. EU-tuomioistuin toimisi Merkelin ajattelussa eurooppalaisena korkeimpana oikeutena. Sen valtaa kasvatettaisiin myös niin, että sen toiminta ulottuisi myös EU:n jäsenvaltioiden budjettikurin seuraamiseen. Tuomioistuin siis kykenisi yksin määräämään jäsenmaille sanktioita unionin taloudellisten ja muiden sääntöjen rikkomisesta.

kari.naskinen@gmail.com

Land of Mine – turha moraalisaarna

Tanskalaisessa elokuvassa Land of Mine kirjoitetaan isoilla tikkukirjaimilla, että vihollisiakin pitää kunnioittaa. Eletään vuotta 1945, kun Saksan joukot ovat häntä koipien välissä palanneet kotiin ja lopettaneet Tanskan miehityksen. Tanskaan on kuitenkin jäänyt saksalaisia sotavankeja, joiden kohtalosta tässä Martin Zandvlietin ohjaamassa elokuvassa on kysymys.

Natsi-Saksa oli miinoittanut Tanskan koko länsirannikon ajatellen, että liittoutuneiden joukot yrittävät sieltäkin maihinnousua. Miinoja oli satoja tuhansia. Tanskalaiset ryhtyivät ratkaisemaan ongelmaa niin, että panivat sotavangit perkaamaan miinakenttiä puhtaiksi.

Tähän liittyy elokuvan sanoma: näin ei olisi saanut tehdä. Kuvataan yhtä kymmenen nuoren saksalaissotilaan ryhmää, jota komentaa oikein tosi vittumainen vääpeli. Varmaa myös on, että kaikki sakemannit eivät isosta urakasta hengissä selviä.

Mutta mutta. Tuohon maailmanaikaan ei vielä ollut miinanpurkajarobotteja, joten toinen vaihtoehto olisi ollut, että tanskalaiset olisivat itse lähteneet hommaa hoitamaan. Parempi vaihtoehto tietenkin oli, että pantiin asialle paljon pahaa Tanskassa tehneet sakut. Koko ajan pitää muistaa, että nimenomaan saksalaiset upottivat ne tappovehkeet sinne hiekan alle - Under sandet, kuten elokuvan alkuperäinen nimi kuuluu. Tätä pohdintaa ei elokuvassa kuitenkaan käydä, vaan yksiselitteisesti tuomitaan tanskalaiset mulkuiksi. Näin on nyt tehty myös suomalaisten lehtien elokuva-arvosteluissa.

Elokuva on jonkin verran jännittäväkin, tosin jännitys on vain siinä, kuka saksalaisista räjähtää ja milloin. Ylipitkä se joka tapauksessa on tällaiseksi yhden asian julistukseksi.

Sekin juonenkulkuun kuuluu täysin odotetusti, että Zandvlietin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa se vittumainen vääpelikin huomaa jossakin vaiheessa, että otetaan nyt armoakin peliin ja aletaan pehmoksi.

Huonoa omaatuntoa tietenkin väkerretään tanskalaiselle elokuvayleisölle, mutta olisi edes lopputeksteissä sitten kerrottu, miten asia olisi voitu toisin junailla.

Sekin kannattaa tietää, että Tanska ei todellakaan ollut sodassa Saksaa vastaan, vaan se oli ”vain” Saksan miehittämä viiden vuoden ajan. Tänä aikana saksalaiset vangitsivat noin 5000 tanskalaista, joista 102 teloitettiin ja 600 kuoli keskitysleireillä.

kari.naskinen@gmail.com

Rakenteellista korruptiota Lahdessa?

Lahden kaupungin tarkastuslautakunta on julkaissut kaupungin viime vuoden toimintaa käsittelevän arviointikertomuksensa. Yksi kovaa kritiikkiä saava asia on vanhan konserttitalon remontti, joka ei ole toteutunut kunnolla. Sitäkin lautakunta ihmettelee, miksi kaupunki maksaa Lahden konservatorion tiloista täyttä pääomavuokraa, vaikka tilat eivät ole asianmukaisessa kunnossa. Joitakin korjaustöitä ei ole pyynnöistä huolimatta edes aloitettu.

Kaupunginhallitus päätti 2013 konserttitalon tilojen vuokraamisesta Lahden konservatorio oy:n käyttöön. Järjestelyssä taloa hallinnoiva Musiikkiopiston omakotisäätiö myi kiinteistön Kokoomusta hyvin lähellä olevan Pasi Tinnilän kiinteistösijoitusyhtiölle ja ehtona oli, että tulevassa kiinteistön saneerauksessa konservatorion toiminta jää pitkäaikaisesti konserttitaloon. Kiinteistön ostajan tarkoituksena oli toteuttaa perusparannushanke siten, että rakennukseen tulee lisäksi uudisrakennuksena torniosa ja siihen asuinhuoneistoja.

Konservatorio muutti saneerattuihin tiloihin joulukuussa 2015. Rakennustöiden katselmuksessa löytyi huomattava määrä korjausta ja viimeistelyä vaativia kohtia. Rakennuttajalle reklamoitiin 187 puutteesta useita kertoja, mutta ne ovat edelleen pääosin korjaamatta. Myös konservatorio on esittänyt 53 kohdan listan puutteista. Suurimmat puutteet liittyvät akustiikkaan, äänieristykseen ja ovien toimintaa. Opetusluokkiin asennettiin tammi-helmikuun 2016 aikana akustolevyjä, joiden ansiosta akustiikkaan liittyvät ongelmat on saatu pääosiltaan poistettua.

Kymmenen luokkahuoneen välinen äänieristys on edelleen puutteellinen; toisista luokista tulevat äänet häiritsevät merkittävästi opetusta.

Ison konserttisalin käyttö ei ole kaikilta osin mahdollista. Salin istuimia ei ole vaihdettu, eikä niitä ollut suojattu rakennustöiden aikaisessa varastoinnissa, mistä johtuen istuimet ovat epäsiistissä kunnossa. Ennen remonttia epäkuntoon menneen esiripun mekanismi on edelleen korjaamatta ja itse esirippu on rakennuspölyn likaama.

Konserttitalon lukuisista korjaamattomista puutteista huolimatta on kaupunki kuitenkin maksanut joulukuusta 2015 lähtien 45 000 euron kuukausivuokraa perustetulle Kiinteistö oy Lahden konserttitalolle. Helmikuun maksu on pidätetty toistaiseksi rakennuksessa havaittuja puutteita vastaan.

Kun asemapäällikön talo myytiin, sen yhteydessä kaupunki edellyttänyt ostajilta selvityksiä taloudellisista resursseista korjaustöiden suorittamiseksi. Konserttitalon osalta näin ei ole menetelty, vaikka riskit ovat olleet kymmenkertaisia asemapäällikön taloon verrattuna.

Konservatorion käyttöön on vuokrattu konserttitalosta osa ja se on siis keskeneräinen. Rakennuksen asunto-osa on huomattavissa määrin keskeneräinen. Konserttitalon ja asemapäällikön talon osalta kaupungin vaatimukset taloudellisista resursseista poikkeavat merkittävästi. Pahimmassa tapauksessa kyseessä voi olla esimerkki rakenteellisesta korruptiosta etenkin, kun teknisen viraston toimitalo myytiin samalle toimijalle.

TARKASTUSLAUTAKUNTA toimii kaupunginvaltuuston alaisuudessa. Sen tärkein tehtävä on valtuuston asettamien tavoitteiden toteutumisen arviointi. Kaupungin ulkoisesta tarkastuksesta vastaavat tarkastuslautakunnan lisäksi tarkastustoimisto ja tilintarkastaja.Tarkastuslauta arvioi vuosittain myös kaupungin strategian ja edellisen kertomuksen pohjalta tehdyt kehittämistoimenpiteet. Arviointikertomuksen laadinnan pohjana ovat tarkastuslautakunnan suorittamat tarkastuskäynnit, joiden valmistelusta huolehtii tarkastuslautakunnan alaisuudessa toimiva tarkastustoimisto.

Arviointikertomuksessa tarkastelluista tavoitteista tarkastuslautakunnan arvioinnin mukaan toteutuivat viime vuonna mm. yhteispalvelupisteen ja tehostetun kotikuntoutuksen toiminnan käynnistyminen sekä sivistystoimialan avustuskäytäntöjen yhtenäistäminen. Toteuttamatta sen sijaan jäi mm. matkakeskuksen valmistuminen aikataulussa.

Tarkastuslautakunnan toiminta perustuu kuntalakiin ja Lahden kaupungin ulkoisen tarkastuksen sääntöön. Vuosittaisessa arviointikertomuksessa esitetään lautakunnan arvio edellisvuoden taloudellisten ja toiminnallisten tavoitteiden toteutumisesta. Arviointityön systematisoimiseksi laaditaan vaalikauden kattava arviointisuunnitelma, jota täsmennetään tarvittaessa vuosittain.
Tarkastuslautakunta antaa vuosittain arviointikertomuksen, jossa arvioidaan valtuuston asettamien toiminnallisten tavoitteiden toteutumista sekä hallinnon toiminnan tarkoituksenmukaisuutta. Arviointikertomus on yksi "työkalu" kaupungin toimintoja kehitettäessä. Arviointikertomus julkaistaan vuosittain huhti-toukokuussa.

Kaupunginvaltuusto edellyttää vuosittain, että arviointikertomuksessa esitettyyn pyydetään asianomaisilta tahoilta näkemyksiä siitä, miten mahdollisiin epäkohtiin pyritään jatkossa puuttumaan. Nämä vastineet käsitellään valtuustossa syksyisin.

Tarkastuslautakunnan puheenjohtaja oli viime vuonna Erkki Nieminen (SDP) ja varapuheenjohtaja Francis McCarron (Kok), tänä vuonna miehet vaihtoivat paikkaa. Lautakunnan muut jäsenet ovat Inga-Maija Hyppölä (SDP), Ulla Vaara (SDP), Martti K. Lehto (Kok), Terttu Pohjolainen (Kok), Maarit Luukka (Kesk), Paavo Rautkoski (Ps), Timo Räihä (Krist) ja Onerva Vartiainen (Vihr).

kari.naskinen@gmail.com