Tämän näytäntövuoden viihdetuotanto on Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus. Siinä kummitus häiritsee vanhan oopperatalon toimintaa. Kansallisoopperan kummitus on raha tai siis oikeammin sen vähäisyys. Talon johtajat perustelevat kevyen viihdetuotannon tuomista ohjelmistoon juuri tällä: se vetää yleisöä hyvin ja tuo kassaan rahaa, jolla sitten voidaan tehdä myös oopperoita.
Ilman tätä perustetta Oopperan kummitus ei kuuluisi oopperatalon ohjelmistoon. Kuuluukohan missään muualla kuin Suomessa. Sen musiikki on iskelmällisen helppoa, ei vaadi kuulijalta mitään, ja tämä tekee musikaalin tylsäksi. Oopperan kummitus perustuu yhden teeman jatkuvaan toistamiseen. Kun se on tuttu hittilistoilta, se vetoaa musikaaliyleisöön.
Pienen piristyksen tuovat ne kolme kohtausta, joissa vanhan oopperatalon taiteilijat harjoittelevat kuvitteellisia oopperoita. Ensimmäinen muistuttaa parodisesti Verdin Aidaa, minkä jälkeen tulevat vielä Mozart- ja Stravinsky-pastissit.
Laulajat ovat hyviä. Ongelmana on kuitenkin se, että kun laulu jostakin syystä vahvistetaan sähköisesti, se tulee kovaäänisistä, eikä katsojan ole aina helppo heti erottaa, kuka laulaa, kun näyttämökin on melkein koko ajan aika hämärä.
Tämä on nyt neljäs kerta, kun Kansallisooppera esittää musikaalia. Vanhassa talossa Bulevardilla minäkin näin Viulunsoittajan katolla 1980-luvun puolivälissä, ja se onkin paras näkemäni musikaali (Tevjenä Heikki Keinonen, Goldena Johanna Bister). Lisäksi on esitetty West Side Story 1960-luvulla ja Sweeney Todd nykyisessä talossa 1997-98.
Oopperan kummitus ei mahdu kymmenen parhaan musikaalin listalle.
1. Viulunsoittaja katolla
2. Anna Karenina
3. West Side Story
4. My Fair Lady
5. Cyrano
6. Cats
7. Teatterilaiva
8. Laulava Trappin perhe
9. Miss Saigon
10. Evita
kari.naskinen@gmail.com