Speedway on Suomessa lähes unohdettu laji

Tampereella on kahtena viime keväänä ajettu speedwayn MM-osakilpailut. Kummastakaan kilpailusta ei ollut rivin riviä missään muussa sanomalehdessä kuin tamperelaisessa Aamulehdessä. Viime lauantaina ajettiin SM-finaali Haapajärvellä, mutta taas ilmeisen täysi lehdistöhiljaisuus.

Lahdessa speedway on muutenkin lähes kuollut, kun Pipon rata pantiin viranomaisten toimesta ajokieltoon väärien melumittausten perusteella. Jo sitä ennen oli iso taitekohta, kun speedway siirrettiin Kärpäsen kentältä Pipoon 1980. Yleisöstä ei seurannut mukana kourallistakaan. Salpausselän Moottorikerho kylläkin jatkaa lajin parissa, mutta kotiratana joudutaan käyttämään Hyvinkään speedwayrataa.

SsMK:n Haukat oli aikoinaan Suomen huippua. Se voitti SM-kultaa heti ensimmäisellä kerralla, kun joukkuemestaruudesta ajettiin 1954. Joukkueessa ajoivat Erkki Ala-Sippola, Ilkka Helminen, Esko Koponen, Ilmari Lahti, Erkki Lieskallio, Tuulo Olin ja Aulis Tuominen, josta tuli Haukkojen varsinainen tähti 1958, kun hän saavutti pitkällä maaradalla EM-hopeaa.

Vuonna 1955 mestaruus uusittiin joukkueella Ala-Sippola, Koponen, Olin, Tuominen, Raimo Kivinen, Pentti Reini. Seuraavanakin vuonna Haukat johti sarjaa, mutta jostain syystä se keskeytyi, eikä mestaruutta jaettu.

Kaikkein surullisimpiakin asioita tapahtui: Erkki Ala-Sippola kuoli 1958 Helsingin Velodromilla ja Ilkka Helminen 1964 Haapajärvellä. Nuori Hannu Känkänen puolestaan kuoli auto-onnettomuudessa 1970-luvun lopulla ollessaan kilpailumatkalla Saksassa.

SsMK:n ajajista Matti Olin kävi Englannissa ammattilaisliigassakin 1974. Ennen häntä oli suomalaisista käynyt siellä Antti Pajari 1959. Joukkuekin oli sama: Coventry Bees. Olinin kanssa Coventryssa oli mm. ruotsalainen ”Varg-Olle” Nygren, joka oli viisi kertaa ajanut MM-finaaleissa ja saavuttanut yhden pronssimitalin. Olinin pistekeskiarvo Coventryssa oli 5,78 (maksimi 12).

Henkilökohtaiset SM-kullat Matti Olin voitti 1967, 1968, 1971, 1972 ja 1973 sekä parispeedwayn 1972 yhdessä Hannu Känkäsen kanssa ja 1974 Markku Helmisen kanssa. Maaratamestaruudet Olin voitti 1970 ja 1971 sekä jääratamestaruuden 1966.

Viime lauantaina Haapajärvellä oli SsMK:n ajajista mukana Jiri Nieminen (kuvassa), mutta hän kaatui ja loukkaantui ensimmäisessä erässä, eikä päässyt jatkamaan kilpailua. Mestaruuden voitti Kuusankoskelta kotoisin oleva, nykyisin Ruotsissa asuva Timo Lahti, joka ajaa tänä vuonna ammatikseen Suomen, Ruotsin, Tanskan, Englannin, Puolan ja Tshekin sarjoissa.

kari.naskinen@gmail.com

Sibeliuksen sinfoniat paremmuusjärjestyksessä

(Tämä juttu päivitetty 8.9.2015)
Lahden kaupunginorkesterin Sibelius-festivaali alkaa maanantaina 31.8.2015. Minä järjestin omani jo viikkoa ennen: kuuntelin kahden päivän aikana Johan (Jean) ”Janne” Julius Christian Sibeliuksen kaikki sinfoniat ja sijoitin ne paremmuusjärjestykseen. Todennäköistä on, että jos pidän samanlaisen levyraadin vuoden kuluttua, järjestys on toinen, nyt se on kuitenkin jääkiekkomiehen jäjestämänä tämä:

2 (1902)

Varsinkin ensimmäinen osa on erinomainen ja pitkässä neljännessä osassa on kauniita melodiateemoja. Täydellistä musiikkia. Ei ihme, että tämä on Sibeliuksen sinfonioista eniten levytetty. Jotkut musiikin asiantuntijat ovat kuulleet tässä sinfoniassa Beethovenin henkeä, ja kyllä Sibeliuksellakin oli sanottavaa Beethovenista: ”Minun soitinnukseni on parempi kuin Beethovenin ja minulla on parempia teemoja kuin hänellä. Mutta – hän syntyi viinimaassa – minä maassa, jota hallitsee piimä.”

3 (1907)

Tämän jutun päivitys koskee tätä sinfoniaa, jonka nostin neljä sijaa ylöspäin. Levyltä kolmosta kuunneltuani en saanut siitä otetta. Nyt kun kuuntelin sen Sibelius-festivaalin radiolähetyksenä, koko kuvio avautui. Varsinkin toisen osan kaunis melodisuus iski. Kolmosen kuuntelemista kuitenkin haittaavat isot volyymierot, koska akustiset olosuhteet kerrostaloasunnossa liikenteen ym. huminan keskellä eivät ole samaa luokkaa kuin Sibeliustalossa. Tämä tosin koskee Sibeliuksen sinfonioita yleensäkin – eivät ole sopivia esimerkiksi autossa kuunneltaviksi.

6 (1923)

Kuuntelemani levyt oli äänitetty Ristinkirkossa 1995-97, kapellimestarina Osmo Vänskä ja konserttimestarina Sakari Tepponen. Kuutosesta kirjoitin merkinnän, että tässä on Sibeliuksen sinfonioiden paras ensimmäinen osa, joten sen ansiosta pronssitilalle. Lisäksi tämä on jotenkin ”ilmavampi” kuin Sibeliuksen muut sinfoniat. Kun viimeksi kuuntelin Vänskän haastattelua, hän sanoi Sibeliuksen panneen tähän sinfoniaansa myös omaa elämäänsä.

5 (lopullinen versio 1919)

Tätä teosta johti Sir Malcolm Sargent Helsingin yliopiston juhlasalissa samalla hetkellä, kun säveltäjä kuoli Ainolassa 91-vuotiaana. Tämäkin sinfonia todistaa, että Sibelius oli parhaimmillaan hitaiden osien kanssa.

5 (alkuperäinen versio, 1915)

Välissä oli vielä vuoden 1916 versio, mutta sitä ei näillä Lahden kaupunginorkesterin levyillä ole. Tässä vitosen alkuperäisversiossa neljäs osa soi jämerämmin kuin lopullisen version kolmannessa osassa (tässä jälkimmäisessä versiossa on vain kolme osaa, koska Sibelius yhdisti siinä osat 1 ja 2), mutta pakko uskoa säveltäjää, että tämä ei voi olla yhtä hyvä kuin paranneltu versio. Alkuperäisversio on näissä levyissäni neljä minuuttia pitempi kuin kolmas versio. Kantaesitys oli Helsingin yliopiston juhlasalissa Sibeliuksen 50-vuotispäivänä.

7 (1924)

Sibelius-elämäkerran (2007) kirjoittanut brittiläinen Andrew Barnett toteaa levyn esittelytekstissä, että seiskaansa Sibelius teki usein öisin – ei kuitenkaan juonut piimää, vaan viskiä. Poikkeuksellista on, että tässä sinfoniassa on vain yksi osa (23 minuuttia). Teoksen kantaesityskin oli poikkeuksellisesti Tukholmassa, jossa Sibelius sen johti niin kuin muidenkin sinfonioittensa ensiesitykset. Tässä sinfoniassa on komeita, pitkiä sävelkulkuja, mutta muita arviointimerkintöjä en osannut tehdä, koska kuuntelin tämän viimeisenä ja olin jo kaiken kuullut.

4 (1911)

Kun kuuntelemisen ohella lueskelee hieman oheistekstejä, kokemukset syvenevät. Tämä sinfonia sai tällä kertaa lisää pisteitä, kun luin levyn esittelyvihkosesta, että neljännen sinfonian kolmas osa oli soitettu Sibeliuksen hautajaisissa, samoin kuin In memoriam -surumarssi, osia Myrskystä ja Tuonelan joutsen. Nelosen Sibelius sävelsi kuolemanpelossaan. Se on "tumma" heti alusta alkaen, hidas, loiva, surullinen, ei kuitenkaan traaginen. Hitaus on jopa niin hidasta, että paikoin tekisi mieli kelata vähän eteenpäin. Jotenkin erilainen kuin säveltäjän muut sinfoniat, en osaa selittää, mutta olisiko jotenkin modernistinen? Outo joka tapauksessa, eikä oikein tunne Sibeliuksen säveltämäksi. Sibeliuksen kriisiä syvensi myös lääkärin määräämä viinanjuonti- ja sikarinpolttokielto - teki huonoa taiteelle.

1 (1899)

Sinänsä ihan kohtalaisen hyvää musiikkia, mutta kun kuuntelin tämän ensimmäisenä, niin kaikki muut menivät ohi. Jääkiekkomiehenä joudun ykkösestä sanomaan, että on kuin harjoituskauden teos, eikä varsinkaan yhtään vetopaikkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Kiekkokansan uusi vuosi alkoi

CHL alkoi viime viikolla, KHL tällä viikolla, SM-liiga alkaa syyskuun toisella viikolla ja NHL-pelejä pääsemme seuraamaan televisiosta 7.10. alkaen. Kaikki taas hyvin.

Turun yliopiston ja Åbo Akademin tutkijoiden jääkiekkoaiheinen kirjahanke tuli valmiiksi tänä vuonna, kun ilmestyi kulttuurintutkija Benita Heiskasen ja kulttuurihistorian professorin Hannu Salmen toimittama kirja Kiekkokansa (Teos, 2015). Hanke sai alkunsa kymmenen jääkiekosta innostuneen tutkijan yhteistyöstä syksyllä 2013, ja tarkoituksena oli julkaista kirja toukokuussa 2015, kun ensimmäisestä MM-kiekkokullasta oli kulunut 20 vuotta. Kirja luo kuvaa ”kiekkokansasta”, sen historiasta ja nykypäivästä sekä pohtii, ketkä tähän kansaan kuuluvat ja ketkä ovat jääneet sen ulkopuolelle, missä ja miten kiekkokansaa määritetään ja miten jääkiekko yhdistää ja erottaa.

Täysin ulkopuolelle jääviä ei paljon ole. Kun loppuottelu 1995 tuli televisiosta, sitä katsoi 2,3 miljoonaa suomalaista, ja 2011 vastaavaa kultatapahtumaa seurasi 2,4 miljoonaa suomalaista. Näihin lukuihin eivät edes kuulu baareissa ja muissa yhteisissä tiloissa kisoja seuranneet katsojat.

Maailmanmestaruus 1995 oli niin kova juttu, että sillä on katsottu olleen jopa vaikutusta sen vuosikymmenen talouslaman talttumiseen. Kirjassa todetaan, että ”mestaruus nähtiin laman loppuna ja uuden alkuna”.

Vuoden 2011 mestaruus ei enää noussut samanlaisiin korkeuksiin, mutta iso asia sekin oli. Levymyyntitilastossakin Pasi "Poju" Heinosen kiekkoaiheinen Poika saunoo -kappale ohitti hetkessä Jenni Vartiaisen sen ajan hitti-iskelmän Missä muruseni on.

Televisiolla on jo vuosikymmeniä ollut iso merkitys jääkiekolle. Ensimmäiset Suomeen televisioidut MM-kisat pelattiin Sveitsissä 1961. Niissä ei vielä menestetty: Suomi jäi seitsemänneksi voitettuaan vain DDR:n 6-4, ja mestari Kanadalle hävittiin 1-12. Ensimmäinen televisioitu SM-liigan ottelu oli marraskuussa 1975, jolloin Yleisradio maksoi ottelukorvauksen kotijoukkue Ilvekselle korvaamaan pääsylipputulojen menetystä.

Nykyisin pelejä tulee televisiosta niin paljon, että jos huushollissa on pari kunnollista maksukorttikanavaa, voi jääkiekkoa katsoa 24 tuntia vuorokaudessa ympäri vuoden. MM-kisat tulevat MTV:n kanavilta, mutta yhtiön huonon taloustilanteen ja varsinkin maksu-tv-bisnespettymyksen takia lähetysoikeudet saattavat taas vuoden 2017 jälkeen vaihtua. Kirjassakaan ei ole tietoja näiden lähetysoikeuksien nykyhinnoista, mutta kun Yle osti MM-lähetysoikeudet 1998-2000, oli kolmen vuoden kauppahinta 32 miljoonaa markkaa. Veikkaan, että summat ovat nykyisin vähintään samaa luokkaa, mutta euroissa.

LEIJONAT JA
JÄÄKIEKKOLEIJONAT

Maajoukkueen pelipaitoihin ilmestyi Suomen leijonavaakunan kuva jo 1948. Olympiakisoihin leijonat osallistuivat ensimmäisen kerran Oslossa 1952. Martti Jukolan Suuressa olympiakirjassa (1952) kerrotaan, että Suomella oli Oslossa isoja vaikeuksia, koska alkutalvi oli ollut leuto, eikä harjoittelemaan ollut sen takia kunnolla päästy. Yhdeksästä joukkueesta Suomi voitti Norjan ja Saksan, ja Jukola kirjoitti: ”Mikään ei leijonapojilta onnistunut. Yhteispeli meni päin prinkkalaa, luistelu oli kankeaa, kiekko ei pysynyt mailassa, taklaukset myöhästyivät jne.”

Olympiakisojen jälkeen Hannu Leminen ohjasi elokuvan Hän tuli ikkunasta, jossa Suomen jääkiekkoliitto kutsui tänne valmentajaksi amerikansuomalaisen Tom Mackin (Tauno Palo). Elävässä elämässä oli kanadalainen Viljo ”Joe” Wirkkunen tullut liiton palvelukseen 1951, ja leijonien päävalmentajana hän toimi 1959-66.

Jukolaa ei Suomen jääkiekkomuseo ehtinyt aateloida Jääkiekkoleijonaksi, mutta myöhemmin on Suomen jääkiekkoliitto ymmärtänyt, että tiedotusvälineet ovat vaikuttaneet paljon siihen, että jääkiekko on ohittanut hiihdon, pesäpallon ja yleisurheilun Suomen kansallisurheiluna. Ensimmäisenä toimittajana nimettiin 1985 Jääkiekkoleijonaksi nro 18 Aamulehden urheilutoimituksen päällikkönä 1949-78 toiminut Jouko Autero, joka ensimmäisenä toimittajana erikoistui jääkiekkoon.

Nyt suomalaisten miesten suosikkilajit ovat 1) jääkiekko, 2) yleisurheilu, 3) Formula 1, 4) jalkapallo. - Naiset: 1) jääkiekko, 2) yleisurheilu, 3) hiihto, 4) taitoluistelu. (Sponsor Navigator -tutkimus 2015)

Jouko Auteron jälkeen ovat saman kunnianimen saaneet Aulis Virtanen, Antero Karapalo, Pentti Lindegren, Juhani Syvänen, Hannu Lindroos ja Esa Sulkava. Yllättävää kuitenkin, ettei Raimo ”Höyry” Häyrinen ole saanut tätä nimitystä, sillä ennen televisiota nimenomaan hän teki olympia- ja MM-jääkiekon radioselostuksillaan lajia tunnetuksi. Kun Häyrinen aikoinaan valittiin 13 kertaa Suomen suosituimmaksi radioääneksi, niin kyllä tämä suosio vaikutti myös jääkiekkoon. Seuraava Jääkiekkoleijona-selostaja tulee joka tapauksessa olemaan Antero Mertaranta.

Kova kausi tässä taas on penkkiurheilijallekin alkamassa. Ei kuitenkaan niin kova kuin 1968-69, jolloin Tampereella opiskellessani mestaruussarjassa pelasivat Ilves, KooVee, Tappara ja VehU, joiden kaikki pelit pyrin katsomaan – onneksi sarja oli vain kaksinkertainen eli sarjakierroksia oli 22. Sarjan loppujärjestys:

HIFK
Ilves
Lukko
Ässät
Upon Pallo
TuTo
Reipas
Tappara
KooVee
SaPKo
-----------
SaiPa
VehU

kari.naskinen@gmail.com

Seiskarin kaunis Siiri, salakuljettajan morsian

Osui käsiin Seiskari-seuran jäsenlehti Seiskarilainen (2.8.2015), jossa on mielenkiintoinen juttu viinan salakuljetuksesta kieltolain aikana 1919-32. Itäisellä Suomenlahdella sijaitseva Seiskari oli otollinen paikka salakuljetukselle. Saarelaiset olivat taitavia merenkävijöitä ja heillä oli hyvät ja lyhyet yhteydet Viroon. Laivat ja pirtusalakuljetukseen käytetyt veneet olivat osittain yhteisomistuksessa.

Lehdessä Auli Kultanen-Leino käy läpi isänsä Einari Erikinpoika Eskolan päiväkirjaa vuosilta 1916-42. Vaikka tuloja koskevissa päiväkirjamerkinnöissä ei usein pirtua mainita, niin selvästi suurimmat tuloerät näyttivät liittyneen salakauppaan.

Esimerkiksi 1924 olivat ”kesätulot moottorilla 35 000 mk”. Jos nuo kesätulot olisivat olleet kalastuksesta, niin se olisi mainittu. Vuonna 1926 ”kesä torkusta tuloja 25 000 mk”, 1927 ”kesätulot yhteensä 20 000 mk”, 1929 ”kesätulot kokonaan 35 000 mk, talven sivutulot 16 500 mk, 1930 ”moottoritulot 18 000 mk, sivusta kesällä 11 000 mk”.

Vuoden 1925 kohdalla on kunnollisempi merkintä viinaksienmyynnistä, kun ”kaikki saaren miehet” olivat olleet asialla. Toisessa kohtaa Eskola kirjoittaa kymmenestä miehestä, jotka ”Meriluodon Eljaksen moottorilla saivat 5000 litrasta yhteensä 50 000 mk” (nykyrahassa noin 3500 euroa).

Salakuljetuksesta aiheutuvat sanktiot olivat kovia. Veneen menetykset ja vankeustuomiot vaikeuttivat muuta tulonhankkimista, jos venettä ei enää ollut. Vuonna 1927 kävi Eskolan muistiinpanojen mukaan niin, että ”tänä kesänä vei tulli moottori Ikävellon meiltä, jonka tilalle ostettiin moottori Jaska Rantalan Ristolta, josta maksettiin 12 500 mk”.

Vuonna 1931 kävi myös huonosti: ”Kesähommista ei tullut mitään. Meni kaikki entisetkin, moottori sekä rahat.”

Petri Rytkölä on aiemmin tehnyt tutkimuksen salakuljetuksesta ja kirjoitti asiasta Seiskari-seuran 70-vuotisjulkaisuun Laivat ja lastit (2002). Rytkölä toteaa, että kyse ei ollut vain sivutuloista, vaan vaativasta ja kovasta työstä. Se oli selviytymiskeino ankarissa elinoloissa, kun rajan sulkeuduttua rannikkopurjehdus ja kalastus eivät enää antaneet toimeentulomahdollisuuksia saarelaisille.

Salakuljetusmatkat ulottuivat yllättävän pitkälle. Länsi-Savo-lehdessä oli 11.9.1925 uutinen, missä kerrottiin seiskarilaisen viinajahdin takavarikoinnista Saimaalla. Imatran poliisi oli pysäyttänyt Ruokolahden Haukiluodon paikkeilla spriilastissa olleen Selja-aluksen. Lastina oli katukiviä ja 850 litraa spriitä. Lastin omistajaksi ilmoittautui kalastaja Erik Simola Seiskarista. Sprii oli ostettu saksalaisesta salakuljetuslaivasta.

Rytkölä luettelee noin 80 Seiskarin miestä, jotka jäivät kiinni salakuljetuksesta. Koska kiinni jäätiin kuitenkin suhteellisen harvoin, oli todellisten toimijoiden määrä luultavasti tuota selvästi suurempi. Siksi päättelen, että Seiskarin kaunis Siirikin oli salakuljettajan morsian.

LAVANSAARI, SUURSAARI
SEISKARI, TYTÄRSAARI

Nämä ovat toisen maailmansodan selvittelyssä Neuvostoliitolle menetetyt Suomenlahden ulkosaaret suuruusjärjestyksessä. Asukasluvut 1939: Lavansaari 1089, Suursaari 772, Seiskari 688, Tytärsaari 436. Pienempiäkin saaria menetettiin, mutta niillä ei tainnut asukkaita olla, koska väestötilastoissa ei ole merkintöjä.

Kaunis Siiri asui joka tapauksessa Seiskarilla, kuten suomenruotsalaisen kansakoulunopettajan Hanna Hagbomin säveltämässä iskelmässä sanotaan. Lauluun teki ruotsinkieliset sanat 1916 Arvid Mörne, ja alun perin laulun nimi oli Båklandets vackra Maja, josta R.R. Ryynäsen suomentamana 1929 tuli ensin Saarennon Maija sorja ja sitten Hjalmar Nortamon uusilla sanoilla Seiskarin kaunis Siiri.

Georg Malmsténin Seiskari-valssi (1937) on sitten toinen juttu. Malmstén sai kirjeen eräältä pastorilta, joka kertoi virkansa ohella hoitavansa Seiskarin saarta. Pastorille oli tuttu Malmsténin tekemä Hangö-valssi (Ryynäsen suomalaisella sanoituksella Leila, eikä teksti liity mitenkään Hankoon], ja hän halusi että Seiskarille tehtäisiin oma valssi. Pastori kysyi, oliko Malmstén vieraillut siellä, ja laivaston miehenä Malmstén vastasi myöntävästi. Malmstén lupasi pitää asian mielessä. Hieman myöhemmin Malmstén oli pannut saamansa kirjeen pianon päälle, ja omien sanojensa mukaan ”aivan kuin joku muu olisi minun puolestani kirjoittanut sen sävellyksen. On merkillistä, että heti sain kiinni refrengistä [kertosäe], eikä siinä paljonkaan nuottia muuteltu.” Malmstén vei valmiin sävellyksen kirjeen kera Ryynäselle: – ”Katsos, tässä sinulle on aihe, ja tässä sinulla on musiikki siihen.”

kari.naskinen@gmail.com

Danielson-Kalmarin-Paasikiven-Kekkosen linja

Kun äsken kirjoitin J.K. Paasikiven ajasta Lahdessa, tuli ohimennen esille Johan Richard Danielson-Kalmarin patsas, jonka paljastustilaisuudessa 1954 myös Paasikivi puhui (Mv 6.8.2015). Danielson-Kalmarilla ei ollut mitään tekemistä Lahden kanssa, mutta koska hän oli 1892 ostanut huvilan Vääksystä, niin patsaan sijoittaminen Lahteen oli kai jonkinlainen maakunnallinen kunnianosoitus Danielson-Kalmarille. Vääksyssä hän vietti kaikki kesänsä perheensä kanssa aina vuoteen 1932 asti. Tuona aikana Suviniemessä vieraili monia merkkihenkilöitä, esimerkiksi marsalkka Mannerheim matkallaan Rapalankartanoon Sysmään Rudolf Walldenin vieraaksi.

Historiantutkija, professori, poliitikko ja valtioneuvos Danielson-Kalmari oli syntyisin Hauholta. Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä hän toimi 1907-17.

Vuonna 1906 Johan Richard Danielson oli muuttanut sukunimensä Danielson-Kalmariksi. Nimen jälkiosa tuli siitä, että hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimi oli Kalmari.

Mutta Danielson-Kalmari ja Paasikivi. Heidän aikanaan ei tunnettu käsitettä ”suomettuminen”, mutta tämän suomalaisen ulkopolitiikan linjanvetäjiä molemmat olivat. Danielson-Kalmarin aikana ja Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan puhuttiin myöntyväisyyspolitiikasta ja varsinaisesti vasta Urho Kekkosen presidenttiaikana alettiin käyttää termiä suomettuminen. Saksassa tohtorit Walter Hallstein ja Richard Löwenthal alkoivat 1960-luvulla puhua ”finlandisierungista”, kun arvostelivat Willy Brandtin idänpolitiikkaa, jolla Brandt pyrki normalisoimaan Saksan liittotasavallan suhteita DDR:ään.

Autonomian ajan Suomessa oli taiteiltava Venäjän kanssa siinä missä Kekkosen aikana Neuvostoliiton kanssa. Danielson-Kalmari oli tämän taiteilun pääarkkitehti, ja oli myös 17 vuotta nuoremman Paasikiven poliittinen oppi-isä.

Danielson-Kalmarin lisäksi profiloituivat myöntyväisyysmiehiksi erityisesti puolueen puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Agathon Meurman. Yrjö-Koskisen kuoltua 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi.

Myöntyväisyysmiehet uskoivat, että myötäsukaa olemalla voidaan paremmin vaikuttaa suhteisiin Venäjän kanssa. Vastarinnan tekemisen he pelkäsivät lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin.

Vuonna 1901 Danielson julkaisi kirjasen Mihin suuntaan, joka oli samalla ohjelmanjulistus vanhasuomalaiselle puolueelle. (Suomalaisesta puolueesta oli 1800-luvun lopussa irtautunut nuorsuomalaisina tunnettu ryhmä.) Danielson kirjoitti:

”…perussääntö vaatii meitä koettamaan kaiken sen välttämistä, joka auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet. Meidän tulee mahdollisuuden mukaan olla ryhtymättä mihinkään, joka jonkinlaisella syyllä voisi herättää sitä ajatusta, että Venäjän etu ja hallitsijan arvo vaatii perinjuurin hävittämään maallemme vakuutetun valtiollisen erikoisaseman. - - - Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajanpitkään kykene ns. passiivista vastarintaa harjoittamaan. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset.”

Danielsonin myöntyväisyyspolitiikka ei kuitenkaan sopinut kaikille. Tämä oli keskeisiä syitä Suomalaisen puolueen hajaantumiseen.

JR ja JK samaan
komiteaan

Vuonna 1885 Danielson oli valittu perustuslakienkokoamiskomitean sihteeriksi. Sen jälkeen hän oli jäsenenä venäläis-suomalaisessa sekakomiteassa, joka tutki kaikenlaisia kompromissiratkaisuja lainsäädännössä, jotta ne tyydyttäisivät sekä Venäjää että Suomea. Vuonna 1905 senaatti asetti komitean laatimaan ehdotuksen uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, ja tähän komiteaan tulivat jäseniksi sekä J.R. Danielson-Kalmari että tohtori J.K. Paasikivi.

Vuonna 1907 tehtiin eduskunta-aloitteita uuden hallitusmuodon säätämiseksi. Nuorsuomalaiset tekivät aloitteen E.N. Setälän johdolla ja vanhasuomalaiset Danielson-Kalmarin johdolla. Taas tuli näkyviin ero: Danielson-Kalmarin muotoilu oli varovaisempi, koska hän otti huomioon asian arkaluonteisuuden Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta.

Tilanteet muuttuivat, kun vallankumouksellinen touhu alkoi Venäjällä. Nuorsuomalaiset katsoivat tärkeäksi, että Suomen suhteita Venäjään hoidetaan länsivaltoja tyydyttävällä tavalla. Danielson-Kalmari sen sijaan oli yhteistyölinjan kannalla ja jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänkin oli kuitenkin vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä.

Kaiken kaikkiaan Danielson-Kalmari ihaili englantilaista parlamentarismia ja englantilaisten sovittelunhalua politiikassa. Hän oli myös uudenaikaisen, maltillisen sosiaalipolitiikan kannattaja, mutta ei kuitenkaan pyrkinyt lähestymään liikaa sosialisteja.

KOKOOMUS JA
EDISTYSPUOLUE

Suomalaisen puolueen lopullinen hajaantuminen tapahtui 1905, kun perustettiin uusi Nuorsuomalainen puolue. Kansalaissodan jälkeen siitä tuli Kansallinen kokoomuspuolue, ja toiseksi uudeksi puolueeksi syntyi Edistyspuolue. Vanha jako vanha- ja nuorsuomalaisiin ei kuitenkaan enää täysin pätenyt, joskin Edistyspuolueen rungon muodostivat vanhasuomalaiset.

Vaaleissa 1919 uudistuneen puoluekentän paikkajako meni näin:
80 SDP
42 Maalaisliitto
28 Kokoomus
26 Edistyspuolue
22 RKP
  2 Kristillisen työväen liitto

Paasikivi oli kokoomuksen mies, ja kun hän syksyllä 1939 lähti neuvottelemaan Moskovaan, mielessä olivat Danielson-Kalmarin opit. Myöntyväisyyspolitiikalla ei kuitenkaan enää ollut Suomessa kannatusta, kun ulkoministeri Eljas Erkko (Edistyspuolue) sanoi Paasikivelle, että periksi ei anneta. Lisäksi kahdella neuvottelumatkalla oli valtiovarainministeri Väinö Tanner (SDP) varmistamassa, ettei Paasikivi lipsu Erkon ohjeista

Moskovassa 12.-14.10. Stalin, Molotov, Derevjanski ja Potemkin vaativat, että Suomen olisi annettava Neuvostoliitolle Hanko meritukikohdaksi, Lappvikin satama sotalaivaston ankkuripaikaksi sekä luovutettava kokonaan Suomenlahden ulkosaaret, Koivisto Karjalan kannakselta, Lipolan-Koiviston kauppalan etelänpuoleinen alue ja läntinen osa Petsamon Kalastajasaarennosta, yhteensä 2761 neliökilometriä. Korvaukseksi Suomi saisi Repolasta ja Porajärveltä 5529 neliökilometrin alueen.

Marraskuussa neuvotteluja jatkettiin. Uusia vaihtoehtoja oli, mutta Danielson-Kalmarin-Paasikiven linja ei saanut Suomen hallituksessa kannatusta. Erkko katsoi Neuvostoliiton huijaavan, eikä uskonut sen ryhtyvän avoimeen sotaan. Hänen mielestään Neuvostoliitto tähtäsi "diktatuurimaille ominaisella politiikallaan ensin rajoitettuihin päämääriin saadakseen siten asemansa paremmaksi esittää uusia vaatimuksia. - - - Kun meillä on tämä selvänä edessä, ei meillä ole muuta edessä kuin ottaa tarkka tiukka kanta ja määrätä se raja, jonka yli ei mennä".

Paasikiven politiikalla olisi lopputulos saattanut olla toisenlainen.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläinen mieli

Mitä tietä Venäjän tulisi kulkea, kysyi Moskovassa toimiva Levada-tutkimuskeskus venäläisiltä. Vastaajista 46 prosenttia sanoi, että pitäisi kulkea omaa erityistä venäläistä tietä. Muut olivat sitä mieltä, että olisi palattava sille tielle, mikä oli vallalla Neuvostoliitossa (22 %) tai olisi edettävä eurooppalaisen sivilisaation tietä, kuten läntinen maailma (21 %).

Venäjän kielen ja venäläisen mielen tutkija, humanistisen tiedekunnan dekaani Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta perkaa Levadan viime vuonna tekemää kyselyä uusimmassa Tiede-lehdessä (8/2015). Vastaukset antavat hyvää kuvaa ”venäläisestä mielestä” nyt:

Millaisena haluaisitte nähdä Venäjän nyt?

Suurvaltana, jota muut kunnioittavat 48 %
Maana, jossa on korkea elintaso, vaikka se ei olisikaan maailman voimamaita 47 %

Millaisena haluaisitte nähdä Venäjän tulevaisuudessa?

Sellaisena kuin kehittyneet länsimaat 40 %
Sellaisena kuin se oli neuvostoaikana 27 %
Sellaisena kuin nyt 15 %
Sellaisena kuin se oli ennen vuotta 1917  3 %

Tarvitseeko Venäjä mielestänne demokratiaa?

Kyllä tarvitsee 62 %
Demokraattinen hallinto ei sovi Venäjälle 24 %

Millaista demokratiaa Venäjä tarvitsee?

Aivan erityistä, joka vastaa Venäjän kansallisia traditioita ja erityispiirteitä 55 %
Sellaista kuin oli Neuvostoliitossa 16 %
Sellaista kuin kehittyneissä Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa 13 %
Venäjä ei tarvitse demokratiaa 5 %

Missä määrin koette edustavanne länsimaista kulttuuria?

En koe sitä ollenkaan 43 %
Se ei ole minulle kovin tärkeää 37 %
Se on minulle melko tärkeää 12 %
Ajattelen sitä kaiken aikaa 2 %

Miten suhtaudutte läntiseen elämäntapaan?

Kielteisesti 42 %
Myönteisesti 34 %

Televisiosta on äskettäin tullut kaksi ohjelmasarjaa, joissa on Suomea ja suomalaisia peilattu naapurimaihimme: ”Suomi on ruotsalainen” ja ”Suomi on venäläinen”. Suomi ei tietenkään ole kumpaakaan, mutta Arto Mustajoki ehdottaa, että seuraavaksi voisi tehdä ohjelman ”Suomi on amerikkalainen”. Näin siksi, että esimerkiksi hollantilaisen kulttuurintutkijan Geert Hofsteden tarkastelun mukaan Suomi on Euroopan amerikkalaisimpia maita. Edellä ovat toki Britannia ja Irlanti, mutta seuraavassa ryhmässä ovatkin sitten pohjoismaat sekä Hollanti ja Luxemburg.

Venäläisiä lähellä emme ole. Lähimpänä suomalaisia ovat Hofsteden ”etäisyysindeksin” perusteella norjalaiset ja islantilaiset. Venäläiset puolestaan muistuttavat eniten romanialaisia, bulgarialaisia ja serbialaisia. Merkillepantavaa on, että Hofsteden kriteeristön mukaan venäläiset ovat kulttuurisesti selvästi lähempänä kiinalaisia ja japanilaisia kuin suomalaisi.

PRAVDA EI OLLUT
KOKO TOTUUS

Kielitieteilijänä Mustajoki selvittää myös, mitä tarkoittaa venäjän kielen sana pravda. Senniminen oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sanomalehti (1912-91). Lehden nimi ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti Totuus, kuten suomennos kuuluu. Mustajoki:

”Pravda-sana edustaa venäjän kielessä vain tietynlaista totuutta – eikä nyt ole kyse puolueen tai valtion totuudesta. Sana viittaa arkipäivän totuuksiin, joita ovat esimerkiksi, että ulkona sataa tai että Irina pääsi yliopistoon. Syvällisiin tai ikuisiin totuuksiin viitataan sanalla istina. Tällaista totuutta ei voi kyseenalaistaa. Se vain on niin.”

Rakastaa-verbikään ei ole aivan yksiselitteinen. Kun Tshaikovskin oopperoissa hoetaan jatkuvasti ljubit eli rakastaa, niin se ei vielä ole rakastamisen korkein muoto, kuten Mustajoki selittää:

”Venäläiset käyttävät rakastaa-verbiä paljon enemmän kuin suomalaiset. He rakastavat Tolstoita, urheilua ja jäätelöä. Siksi heillä on tarvetta vielä voimakkaammalle sanalle. Niinpä venäläiset käyttävät verbiä obozhat kymmenen kertaa useammin kuin suomalaiset vastaavaa verbiä jumaloida.”

kari.naskinen@gmail.com

Paasikivi, Lahti ja Yhtäri

Lahdessa on Paasikivenaukio, Paasikivenkatu, kaksi Paasikivi-patsasta ja kolme muistolaattaa. Tällä perusteella pitänee todeta, että Juho Kusti Paasikivi on Lahden historian merkittävin ihminen.

Juho Kustin isä Johan August Hellstén oli syntyisin Orivedeltä ja äiti Karoliina Wilhelmina Selin Lempäälästä. Johan ja Karoliina olivat matkalla Tampereelta Lahteen, kun kesken reissun Karoliina synnytti pojan Koskella (nyk. Hämeenkoski) Huljalan kylässä 27.11.1870. Kun Juho Kusti oli viisivuotias, perhe muutti Lahteen, jossa isä aloitti kangaskauppiaana. Kansakoulun Juho Kusti kävi Lahden kylän koulussa, mutta koska kauppalassa ei ollut oppikoulua, lähetettiin poika Hämeenlinnan lyseoon.

Jo koulupoikana 1885 Juho Kusti muutti sukunimensä Paasikiveksi. Pari vuotta aikaisemmin hän oli jäänyt orvoksi vanhempien kuoltua. Kun Juho Kustin sisarkin kuoli, jäi poika tätinsä Kaisa Hagmanin huollettavaksi. Tämän kasvattiäidin hauta on Radiomäellä.

Inspiraation tähän juttuun sain Paasikiven kouluasioista. Vanhin lapsenlapseni aloittaa ensi maanantaina Lahden yhteiskoulussa – siis Yhtärissä, kuten sanonta tuntuu kuuluvan – ja toinen Paasikiven muistolaatoista on koulun seinässä. Lakit. lis. Paasikivi nimittäin toimi LYK:n rakennustoimikunnassa, sen jälkeen kannatusyhdistyksessä ja opettikin koulussa sivutöinään laulua. Päätyökseen hän istui käräjiä Hollolan tuomiokunnassa ja toimi myös kunnallisissa luottamustehtävissä Lahdessa.

Lahden Lehteäkin Paasikivi oli perustamassa. Itse hän oli muuttanut jo Helsinkiin vuotta ennen kuin lehti alkoi ilmestyä 1900. Lehti lakkasi ilmestymästä vararikon tehneenä 1909.

Lahdessa Paasikivi myös valmisteli väitöskirjaansa, joka hyväksyttiin 1901. Sen aiheena oli ”lainkäytön kehittyminen veronkanto- ja finanssikontrollikysymyksissä varhaisemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan”.

Toinen muistolaatta on entisen osuuspankkitalon seinässä Mariankatu 19:ssä. Tuolla paikalla aikaisemmin olleessa, 1879 rakennetussa puutalossa Paasikivi oli asunut. Kolmas muistolaatta on Lahden kylän koulun seinässä Hollolankatu 9:ssä lähellä jäähallia; tämä koulu Juho Kusti kävi 1877-82.

Paasikivenkatu puolestaan vihittiin tämännimiseksi 1951. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi olivat paikalla. Entiseltä nimeltään katu oli Heikinkatu.

Patsas Paasikivelle paljastettiin 1961. Paljastuspuheen piti kaupunginjohtaja Olavi Kajala ja patsaan paljasti tasavallan presidentti Urho Kekkonen, joka luovutti patsaan kaupungille, ja sen otti vastaan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Ensio Partanen. Juhlaväen joukossa olivat edustettuina kaikki kansalaispiirit oikealta vasemmalle. Patsastoimikunnan puheenjohtajana oli toiminut apulaiskaupunginsihteeri Osmo Kock. Juhlapaikalla Kekkosen takana istuivat mm. tohtori Ahti Karjalainen, maaherrat Urho Kiukas ja Jorma Tuominen sekä valtioneuvos Martti Miettunen.

Aloitteen patsaan pystyttämisestä oli tehnyt kunnallisneuvos K.T. Numminen jo Paasikiven eläessä, ja Kajala lähti hanketta ajamaan. Paasikivi itse ei kuitenkaan innostunut varsinkaan näköispatsaan tekemisestä, vaan hän olisi halunnut lapsuutensa kaupunkiin taiteellisen teoksen, joka olisi liittynyt hänen elämäntyöhönsä, olisi kuvannut idän ja lännen kohtauspaikkaa. Mieluisampi olisi Paasikivelle kai ollut Harry Kivijärven Helsinkiin tekemä muistomerkki (1980), jonka tarkoitusta ei tiedä, ellei lue tekstiä.

Näköispatsas silti Lahteen syntyi. Kun Paasikivi oli vihkimässä Paasikivenkatua, otti valokuvaaja Antero Nurminen hänestä kuvan, jonka perusteella kuvanveistäjä Veikko Leppänen lopulta teki veistoksen. Leppänen teki työtä kaksi vuotta kuukausipalkalla. Leppäsen tekemä on myös korkokuva LYK:n seinässä (1960)

Toinen näköispatsas on Mukkulan kartanon puistossa, Se on Pentti Papinahon veistämä rintakuva (1967). Lisäksi kaupungintalolla on Antti Favenin maalaama muotokuva Paasikivestä.

J.K. Paasikiven patsasjuttuihin Lahdessa kuului myös Suomalaisen puolueen kansanedustajan J.R. Danielson-Kalmarin (1853-1933) rintakuvan paljastaminen kolmionmuotoisessa puistossa, joka rajoittuu Vapaudenkatuun, Lahdenkatuun ja Fellmaninkatuun. Paasikivi puhui paljastustilaisuudessa 1954. Danielson-Kalmari oli historiantutkija, professori ja vapaaherra, jota Paasikivi piti oppi-isänään.

PAASIKIVI-SEURA

Kajala oli primus motorina myös, kun Lahteen ryhdyttiin perustamaan Paasikivi-seuraa. Hän kutsui keväällä 1961 puhelimitse joukon väkeä ravintola Valtakulman kabinettiin, jossa perustamisesta päättivät hänen ohellaan Frans Keränen, Ensio Partanen, Erkki Pohjankoski, Erkki Puuperä, Frans Rosberg ja Martti Sipilä. Virallinen perustava kokous pidettiin maaliskuussa 1962 valtuuston istuntosalissa, jossa Paasikivi-seuran edustajina Helsingistä olivat professori Jan Magnus Jansson ja tuomari Olle Tuominen.

Paasikivi-seura on aina ollut eräänlainen porvarien ja sosialidemokraattien yhteinen foorumi, ja niin Lahdessakin. Perustavassa kokouksessa olivat emoseuran vieraiden lisäksi paikalla Kajalan, Partasen, Pohjankosken, Puuperän ja Rosbergin lisäksi varatuomari Erkki Huurtamo, päätoimittaja Olli Järvinen, kansakoulutarkastaja Olavi Ketonen, osuuskaupanjohtaja Esa Koivusilta, kansanopiston johtaja Martti Kojonen, toimitusjohtaja Yrjö Kokko, opettaja Oskari Louhimo, toimituspäällikkö Mauri Nordberg, raatimies Niilo Pitkäsilta, kaupunginkamreeri Matti Sipilä, kauppias Arvo Tuomela, toimitsija Pekka Tuomi ja kunnallispormestari Hans-Olof Walamies. Lisäksi merkittiin jäseniksi seuraavat, jotka olivat estyneitä saapumaan kokoukseen: puoluesihteeri Helge Halsti, verojohtaja Teemu Hiltunen, toimitusjohtaja Ossi Kivekäs, yli-insinööri Pauli Mustakallio, toimitusjohtaja Onni Penttilä, agronomi Matti Suntela.

Lahden Paasikivi-seuran puheenjohtajina ovat toimineet sosiaalijohtaja Erkki Puuperä, rovasti Ensio Patanen, metsänhoitaja Mauno Uusitalo ja rehtori Ville Marjomäki.

NUOREN MIEHEN MIELI

Ettei kuitenkaan Yhtäri unohtuisi ja kun tätä Lahden historiaa on tässä taas ollut, niin koulu aloitti toimintansa 1896 maalari Hirvosen talossa Harjukadulla. Seuraavaksi lukuvuodeksi vuokrattiin isompi huoneisto lasimestari Sundforsilta Aleksanterinkadun varrelta (nykyisin paikalla on Seurahuone) ja 1899 pääsi koulu omaan taloonsa vanhan puukirkon viereen – ”Pieni kauppala oli pystyttänyt koulurakennuksen, jonka veroista Lahteen ei ole myöhemmin syntynyt”, kuten entinen rehtori Matti Kuukka kirjoitti LYK:n 110-vuotisjuhlakirjassa (2006).

Kun koulu täytti 50 vuotta, lähetti Paasikivi tervehdyksen: ”Muistelen mielihyvällä niitä aikoja, jolloin koulu aloitti toimintansa. Lahden kansanopisto oli saatu alulle vuonna 1894. Sen jälkeen alettiin työskennellä yhteiskoulun perustamiseksi. Minun panokseni kummassakin oli nuoren miehen mieli. Olinpa kuitenkin ensi lukuvuonna laulun opettajana yhteiskoulussa. Se on hauska muisto elämäni taipaleelta.”

kari.naskinen@gmail.com

1939 ja 2015

Edellisen ja nykyisen puolustusministerin isät eivät ole sotaa kokeneet. Kallen ja Jussin isät eivät ole voineet kertoa, mitä sota on. Siksi Kalle ja Jussi haluavat itse sen kokea.

Kalle ja Jussi ja heidän kaverinsa eivät vielä ole ehtineet tutustua maantietoon niin kunnolla, että osaisivat hahmottaa Suomen ja Venäjän kokoeron.

Kun Pikku-Kalle ja Pikku-Jussi saavat tukea iltapäivälehtien vielä nuoremmilta tekijöiltä ja Ulkopoliittisen instituutin pojilta, onkin tilanne suunnilleen samanlainen kuin se oli vuonna 1939.

Jo talvella 1939 Suomessa lietsottiin mielialoja Neuvostoliiton-vastaisiksi. Kansalaistuntoa ja sotahenkeä nostatettiin esimerkiksi venäläisvastaisilla elokuvilla ja erilaisilla juhlilla, joissa korostettiin isänmaallisuutta. Lähellä itärajaa Viipurissa järjestettiin helmikuussa suojeluskuntapiirin 20-vuotisjuhlat ja huhtikuussa Lotta-järjestön kansallispukunäyttely.

Toukokuussa 1939 WSOY julkaisi Arvi Korhosen kirjoittaman Hakkapeliittain historian  ensimmäisen osan, ja sitä mainostettiin lehdissä näkyvästi – teit isäin astumaan. Niinpä linnoitustöitä jatkettiin, ja elokuun 6. päivänä aloitettiin Viipurin itäpuolella iso sotaharjoitus, jota sotamarsalkka Mannerheimkin saapui seuraamaan. Sotaharjoitusten ohjelmaan kuului myös paraati, johon Viipurin keskustassa osallistui yli 20 000 miestä.

Vahva itsetietoisuus ja valtiollinen itsevarmuus heijastuivat myös poliitikkojen puheisiin ja tekoihin. Vielä syksyllä 1939 ulkoministeri Eljas Erkko kehotti Moskovaan neuvotteluihin lähtevää J.K Paasikiveä unohtamaan, että Neuvostoliitto oli suurvalta. Myöhemmin Paasikivi sanoikin, että talvisota oli Erkon sota.

Helsingissä viime vuonna pidetyssä talvisotaseminaarissa professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta sanoi, että ennen sotaa "Suomi oli kasvanut pöyhkeileväksi nuoreksi mieheksi, joka uskalsi uhota ja sanoa, että minä en pelkää mitään”.

Niin sitten saatiin Mainilan laukaukset, kun oikein pyydettiin.

Tätä samanhenkistä pöyhkeilyä on nyt Kallella ja Jussilla. Eikä Sauli Naantalista puutu asiaan. Ei ehdi, kun pitää tutkia piharatamoita ja soitella radion luonto-ohjelmiin.

kari.naskinen@gmail.com