Kun äsken kirjoitin J.K. Paasikiven ajasta
Lahdessa, tuli ohimennen esille Johan
Richard Danielson-Kalmarin patsas, jonka paljastustilaisuudessa 1954 myös
Paasikivi puhui (Mv 6.8.2015). Danielson-Kalmarilla ei ollut mitään tekemistä
Lahden kanssa, mutta koska hän oli 1892 ostanut huvilan Vääksystä, niin patsaan
sijoittaminen Lahteen oli kai jonkinlainen maakunnallinen kunnianosoitus Danielson-Kalmarille.
Vääksyssä hän vietti kaikki kesänsä perheensä kanssa aina vuoteen 1932 asti. Tuona
aikana Suviniemessä vieraili monia merkkihenkilöitä, esimerkiksi marsalkka
Mannerheim matkallaan
Rapalankartanoon Sysmään Rudolf
Walldenin vieraaksi.
Historiantutkija, professori, poliitikko ja valtioneuvos Danielson-Kalmari oli syntyisin Hauholta. Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä hän toimi 1907-17.
Vuonna 1906 Johan Richard Danielson oli muuttanut sukunimensä Danielson-Kalmariksi. Nimen jälkiosa tuli siitä, että hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimi oli Kalmari.
Mutta Danielson-Kalmari ja Paasikivi. Heidän aikanaan ei tunnettu käsitettä ”suomettuminen”, mutta tämän suomalaisen ulkopolitiikan linjanvetäjiä molemmat olivat. Danielson-Kalmarin aikana ja Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan puhuttiin myöntyväisyyspolitiikasta ja varsinaisesti vasta Urho Kekkosen presidenttiaikana alettiin käyttää termiä suomettuminen. Saksassa tohtorit Walter Hallstein ja Richard Löwenthal alkoivat 1960-luvulla puhua ”finlandisierungista”, kun arvostelivat Willy Brandtin idänpolitiikkaa, jolla Brandt pyrki normalisoimaan Saksan liittotasavallan suhteita DDR:ään.
Autonomian ajan Suomessa oli taiteiltava Venäjän kanssa siinä missä Kekkosen aikana Neuvostoliiton kanssa. Danielson-Kalmari oli tämän taiteilun pääarkkitehti, ja oli myös 17 vuotta nuoremman Paasikiven poliittinen oppi-isä.
Danielson-Kalmarin lisäksi profiloituivat myöntyväisyysmiehiksi erityisesti puolueen puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Agathon Meurman. Yrjö-Koskisen kuoltua 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi.
Myöntyväisyysmiehet uskoivat, että myötäsukaa olemalla voidaan paremmin vaikuttaa suhteisiin Venäjän kanssa. Vastarinnan tekemisen he pelkäsivät lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin.
Vuonna 1901 Danielson julkaisi kirjasen Mihin suuntaan, joka oli samalla ohjelmanjulistus vanhasuomalaiselle puolueelle. (Suomalaisesta puolueesta oli 1800-luvun lopussa irtautunut nuorsuomalaisina tunnettu ryhmä.) Danielson kirjoitti:
”…perussääntö vaatii meitä koettamaan kaiken sen välttämistä, joka auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet. Meidän tulee mahdollisuuden mukaan olla ryhtymättä mihinkään, joka jonkinlaisella syyllä voisi herättää sitä ajatusta, että Venäjän etu ja hallitsijan arvo vaatii perinjuurin hävittämään maallemme vakuutetun valtiollisen erikoisaseman. - - - Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajanpitkään kykene ns. passiivista vastarintaa harjoittamaan. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset.”
Danielsonin myöntyväisyyspolitiikka ei kuitenkaan sopinut kaikille. Tämä oli keskeisiä syitä Suomalaisen puolueen hajaantumiseen.
JR ja JK samaan
komiteaan
Vuonna 1885 Danielson oli valittu perustuslakienkokoamiskomitean sihteeriksi. Sen jälkeen hän oli jäsenenä venäläis-suomalaisessa sekakomiteassa, joka tutki kaikenlaisia kompromissiratkaisuja lainsäädännössä, jotta ne tyydyttäisivät sekä Venäjää että Suomea. Vuonna 1905 senaatti asetti komitean laatimaan ehdotuksen uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, ja tähän komiteaan tulivat jäseniksi sekä J.R. Danielson-Kalmari että tohtori J.K. Paasikivi.
Vuonna 1907 tehtiin eduskunta-aloitteita uuden hallitusmuodon säätämiseksi. Nuorsuomalaiset tekivät aloitteen E.N. Setälän johdolla ja vanhasuomalaiset Danielson-Kalmarin johdolla. Taas tuli näkyviin ero: Danielson-Kalmarin muotoilu oli varovaisempi, koska hän otti huomioon asian arkaluonteisuuden Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta.
Tilanteet muuttuivat, kun vallankumouksellinen touhu alkoi Venäjällä. Nuorsuomalaiset katsoivat tärkeäksi, että Suomen suhteita Venäjään hoidetaan länsivaltoja tyydyttävällä tavalla. Danielson-Kalmari sen sijaan oli yhteistyölinjan kannalla ja jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänkin oli kuitenkin vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä.
Kaiken kaikkiaan Danielson-Kalmari ihaili englantilaista parlamentarismia ja englantilaisten sovittelunhalua politiikassa. Hän oli myös uudenaikaisen, maltillisen sosiaalipolitiikan kannattaja, mutta ei kuitenkaan pyrkinyt lähestymään liikaa sosialisteja.
KOKOOMUS JA
EDISTYSPUOLUE
Suomalaisen puolueen lopullinen hajaantuminen tapahtui 1905, kun perustettiin uusi Nuorsuomalainen puolue. Kansalaissodan jälkeen siitä tuli Kansallinen kokoomuspuolue, ja toiseksi uudeksi puolueeksi syntyi Edistyspuolue. Vanha jako vanha- ja nuorsuomalaisiin ei kuitenkaan enää täysin pätenyt, joskin Edistyspuolueen rungon muodostivat vanhasuomalaiset.
Vaaleissa 1919 uudistuneen puoluekentän paikkajako meni näin:
80 SDP
42 Maalaisliitto
28 Kokoomus
26 Edistyspuolue
22 RKP
2 Kristillisen työväen liitto
Paasikivi oli kokoomuksen mies, ja kun hän syksyllä 1939 lähti neuvottelemaan Moskovaan, mielessä olivat Danielson-Kalmarin opit. Myöntyväisyyspolitiikalla ei kuitenkaan enää ollut Suomessa kannatusta, kun ulkoministeri Eljas Erkko (Edistyspuolue) sanoi Paasikivelle, että periksi ei anneta. Lisäksi kahdella neuvottelumatkalla oli valtiovarainministeri Väinö Tanner (SDP) varmistamassa, ettei Paasikivi lipsu Erkon ohjeista
Moskovassa 12.-14.10. Stalin, Molotov, Derevjanski ja Potemkin vaativat, että Suomen olisi annettava Neuvostoliitolle Hanko meritukikohdaksi, Lappvikin satama sotalaivaston ankkuripaikaksi sekä luovutettava kokonaan Suomenlahden ulkosaaret, Koivisto Karjalan kannakselta, Lipolan-Koiviston kauppalan etelänpuoleinen alue ja läntinen osa Petsamon Kalastajasaarennosta, yhteensä 2761 neliökilometriä. Korvaukseksi Suomi saisi Repolasta ja Porajärveltä 5529 neliökilometrin alueen.
Marraskuussa neuvotteluja jatkettiin. Uusia vaihtoehtoja oli, mutta Danielson-Kalmarin-Paasikiven linja ei saanut Suomen hallituksessa kannatusta. Erkko katsoi Neuvostoliiton huijaavan, eikä uskonut sen ryhtyvän avoimeen sotaan. Hänen mielestään Neuvostoliitto tähtäsi "diktatuurimaille ominaisella politiikallaan ensin rajoitettuihin päämääriin saadakseen siten asemansa paremmaksi esittää uusia vaatimuksia. - - - Kun meillä on tämä selvänä edessä, ei meillä ole muuta edessä kuin ottaa tarkka tiukka kanta ja määrätä se raja, jonka yli ei mennä".
Paasikiven politiikalla olisi lopputulos saattanut olla toisenlainen.
kari.naskinen@gmail.com
Historiantutkija, professori, poliitikko ja valtioneuvos Danielson-Kalmari oli syntyisin Hauholta. Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä hän toimi 1907-17.
Vuonna 1906 Johan Richard Danielson oli muuttanut sukunimensä Danielson-Kalmariksi. Nimen jälkiosa tuli siitä, että hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimi oli Kalmari.
Mutta Danielson-Kalmari ja Paasikivi. Heidän aikanaan ei tunnettu käsitettä ”suomettuminen”, mutta tämän suomalaisen ulkopolitiikan linjanvetäjiä molemmat olivat. Danielson-Kalmarin aikana ja Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan puhuttiin myöntyväisyyspolitiikasta ja varsinaisesti vasta Urho Kekkosen presidenttiaikana alettiin käyttää termiä suomettuminen. Saksassa tohtorit Walter Hallstein ja Richard Löwenthal alkoivat 1960-luvulla puhua ”finlandisierungista”, kun arvostelivat Willy Brandtin idänpolitiikkaa, jolla Brandt pyrki normalisoimaan Saksan liittotasavallan suhteita DDR:ään.
Autonomian ajan Suomessa oli taiteiltava Venäjän kanssa siinä missä Kekkosen aikana Neuvostoliiton kanssa. Danielson-Kalmari oli tämän taiteilun pääarkkitehti, ja oli myös 17 vuotta nuoremman Paasikiven poliittinen oppi-isä.
Danielson-Kalmarin lisäksi profiloituivat myöntyväisyysmiehiksi erityisesti puolueen puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Agathon Meurman. Yrjö-Koskisen kuoltua 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi.
Myöntyväisyysmiehet uskoivat, että myötäsukaa olemalla voidaan paremmin vaikuttaa suhteisiin Venäjän kanssa. Vastarinnan tekemisen he pelkäsivät lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin.
Vuonna 1901 Danielson julkaisi kirjasen Mihin suuntaan, joka oli samalla ohjelmanjulistus vanhasuomalaiselle puolueelle. (Suomalaisesta puolueesta oli 1800-luvun lopussa irtautunut nuorsuomalaisina tunnettu ryhmä.) Danielson kirjoitti:
”…perussääntö vaatii meitä koettamaan kaiken sen välttämistä, joka auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet. Meidän tulee mahdollisuuden mukaan olla ryhtymättä mihinkään, joka jonkinlaisella syyllä voisi herättää sitä ajatusta, että Venäjän etu ja hallitsijan arvo vaatii perinjuurin hävittämään maallemme vakuutetun valtiollisen erikoisaseman. - - - Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajanpitkään kykene ns. passiivista vastarintaa harjoittamaan. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset.”
Danielsonin myöntyväisyyspolitiikka ei kuitenkaan sopinut kaikille. Tämä oli keskeisiä syitä Suomalaisen puolueen hajaantumiseen.
JR ja JK samaan
komiteaan
Vuonna 1885 Danielson oli valittu perustuslakienkokoamiskomitean sihteeriksi. Sen jälkeen hän oli jäsenenä venäläis-suomalaisessa sekakomiteassa, joka tutki kaikenlaisia kompromissiratkaisuja lainsäädännössä, jotta ne tyydyttäisivät sekä Venäjää että Suomea. Vuonna 1905 senaatti asetti komitean laatimaan ehdotuksen uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, ja tähän komiteaan tulivat jäseniksi sekä J.R. Danielson-Kalmari että tohtori J.K. Paasikivi.
Vuonna 1907 tehtiin eduskunta-aloitteita uuden hallitusmuodon säätämiseksi. Nuorsuomalaiset tekivät aloitteen E.N. Setälän johdolla ja vanhasuomalaiset Danielson-Kalmarin johdolla. Taas tuli näkyviin ero: Danielson-Kalmarin muotoilu oli varovaisempi, koska hän otti huomioon asian arkaluonteisuuden Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta.
Tilanteet muuttuivat, kun vallankumouksellinen touhu alkoi Venäjällä. Nuorsuomalaiset katsoivat tärkeäksi, että Suomen suhteita Venäjään hoidetaan länsivaltoja tyydyttävällä tavalla. Danielson-Kalmari sen sijaan oli yhteistyölinjan kannalla ja jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänkin oli kuitenkin vaatimassa Suomelle itsenäisyyttä.
Kaiken kaikkiaan Danielson-Kalmari ihaili englantilaista parlamentarismia ja englantilaisten sovittelunhalua politiikassa. Hän oli myös uudenaikaisen, maltillisen sosiaalipolitiikan kannattaja, mutta ei kuitenkaan pyrkinyt lähestymään liikaa sosialisteja.
KOKOOMUS JA
EDISTYSPUOLUE
Suomalaisen puolueen lopullinen hajaantuminen tapahtui 1905, kun perustettiin uusi Nuorsuomalainen puolue. Kansalaissodan jälkeen siitä tuli Kansallinen kokoomuspuolue, ja toiseksi uudeksi puolueeksi syntyi Edistyspuolue. Vanha jako vanha- ja nuorsuomalaisiin ei kuitenkaan enää täysin pätenyt, joskin Edistyspuolueen rungon muodostivat vanhasuomalaiset.
Vaaleissa 1919 uudistuneen puoluekentän paikkajako meni näin:
80 SDP
42 Maalaisliitto
28 Kokoomus
26 Edistyspuolue
22 RKP
2 Kristillisen työväen liitto
Paasikivi oli kokoomuksen mies, ja kun hän syksyllä 1939 lähti neuvottelemaan Moskovaan, mielessä olivat Danielson-Kalmarin opit. Myöntyväisyyspolitiikalla ei kuitenkaan enää ollut Suomessa kannatusta, kun ulkoministeri Eljas Erkko (Edistyspuolue) sanoi Paasikivelle, että periksi ei anneta. Lisäksi kahdella neuvottelumatkalla oli valtiovarainministeri Väinö Tanner (SDP) varmistamassa, ettei Paasikivi lipsu Erkon ohjeista
Moskovassa 12.-14.10. Stalin, Molotov, Derevjanski ja Potemkin vaativat, että Suomen olisi annettava Neuvostoliitolle Hanko meritukikohdaksi, Lappvikin satama sotalaivaston ankkuripaikaksi sekä luovutettava kokonaan Suomenlahden ulkosaaret, Koivisto Karjalan kannakselta, Lipolan-Koiviston kauppalan etelänpuoleinen alue ja läntinen osa Petsamon Kalastajasaarennosta, yhteensä 2761 neliökilometriä. Korvaukseksi Suomi saisi Repolasta ja Porajärveltä 5529 neliökilometrin alueen.
Marraskuussa neuvotteluja jatkettiin. Uusia vaihtoehtoja oli, mutta Danielson-Kalmarin-Paasikiven linja ei saanut Suomen hallituksessa kannatusta. Erkko katsoi Neuvostoliiton huijaavan, eikä uskonut sen ryhtyvän avoimeen sotaan. Hänen mielestään Neuvostoliitto tähtäsi "diktatuurimaille ominaisella politiikallaan ensin rajoitettuihin päämääriin saadakseen siten asemansa paremmaksi esittää uusia vaatimuksia. - - - Kun meillä on tämä selvänä edessä, ei meillä ole muuta edessä kuin ottaa tarkka tiukka kanta ja määrätä se raja, jonka yli ei mennä".
Paasikiven politiikalla olisi lopputulos saattanut olla toisenlainen.
kari.naskinen@gmail.com