Me, Venäjä ja muut

Otsikko on sama kuin Esko Ahon esitelmällä, minkä hän piti Paasikivi-seurassa 3.9.2014. Koska puhetta ei ole julkisuudessa liiemmin käyty läpi, otan sen nyt esille. Aho puolestaan oli lainannut otsikon eversti Wolf H. Halstin Suomen turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän kirjan nimestä (1969). Halsti oli yksi Paasikivi-seuran perustajista ja toimi sen puheenjohtajana 1961-64.

Halstin kirjan otsikkoon kiteytyvät kaikessa yksinkertaisuudessaan ajankohtaiset turvallisuuspoliittiset perushaasteemme: miten yhdistää Suomen kansalliset edut, eurooppalaiset siteemme ja velvoitteemme sekä erityinen suhteemme Venäjään.

Ukrainan kriisistä Aho tietenkin puhui. Hän sanoi pitävänsä luonnollisena, että Suomi on tehnyt selväksi, ettemme voi hyväksyä Venäjän toimia Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Se ei johdu vain siitä, että EU on tehnyt niin ja että sen jäsenvaltiona velvollisuutemme on noudattaa yhteistä linjaa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmaisi asian selkeästi suurlähettiläskokouksen puheessaan: ”Emme voi jäävätä itseämme vastuusta sen suhteen millaisin periaattein ristiriitoja Euroopassa ratkotaan.”

Aho sanoi, että kyse on oman kansallisen etumme kannalta elintärkeästä periaatteesta. Kansainväliset sopimukset ja yhteiset pelisäännöt sekä niiden ehdoton noudattaminen ovat erityisesti pienten kansakuntien turva. Samaan hengenvetoon Aho sanoi olevan aihetta pitää mielessä, että Ukrainan kriisi on monessa suhteessa erityinen. Rinnastukset Baltian maiden tai vielä enemmän Suomen asemaan johtavat harhaan, vaikka päinvastaisilla väitteillä saa varmasti julkisuutta ja pelkäämättömän sanojan maineen.

KRIISIN JUURET SYVÄLLÄ

Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, jona aikana tarjolla olevat mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun.

”Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa jaloilleen. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu”, sanoi Aho.

”EU ja Venäjä ovat luonnostaan enemmän kumppaneita kuin vastavoimia. Venäjän entinen valtiovarain- ja varapääministeri (2000-11) Aleksei Kudrin valitti, että Venäjästä on jälleen tullut lännen vastakohta ja että maassa on voimia, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen ajaakseen Venäjää eristäytymään muista. Kudrin piti tätä suuntausta maalleen vaarallisena. Jos Ukrainan kriisi ruokkii vastakkainasettelua lännen kanssa Venäjällä, sama ilmiö näkyy myös lännessä. Paheneva kriisi antaa käyttövoimaa niille, jotka demonisoivat Venäjää ja venäläisiä.”

”Venäjä tarvitsee eurooppalaisia markkinoita. Vuonna 2012 EU oli sen ylivoimaisesti tärkein kauppakumppani yli 40 prosentin markkinaosuudella. On täysin epärealistista kuvitella, että Venäjä pystyisi korvaamaan sitä nopeasti muilla markkinoilla, puhumattakaan siitä, että maa saisi polkaistuksi pystyyn omaa korvaavaa tuotantoa.”

”Riippuvuus on molemminpuolinen. Eurooppalaiset taloudet tarvitsevat etenkin venäläistä energiaa ja raaka-aineita, mutta myös investointimahdollisuuksia ja markkinoita. Venäjä antaa ymmärtää, että se pystyy korvaamaan EU:n kehittyvillä markkinoilla ja erityisesti Kiinalla. Siihen on vaikea uskoa. Energian, raaka-aineiden ja tavaroiden virtojen kääntäminen itään on helpommin sanottu kuin tehty. Kiina osaa varmasti myös käyttää hyväksi tilanteen, mikä tarkoittaa alempia hintoja ja kehnompia kaupan ehtoja. Venäjän viittaukset Kiina-korttiin tuovat mieleen vanhan suomalaisen sananlaskun opetuksen: kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.”

”Venäjän kannalta EU ja sen jäsenmaat voivat olla enemmän kuin raaka-aineiden ja energian markkinoita: kumppaneita maan modernisoimiseksi. Kiina ei sellaiseen sovi, Yhdysvallat tuskin haluaa ja muusta maailmasta siihen ei ole”, sanoi Aho.

SUOMESSA KOLME ”KOULUKUNTAA”

Suomessa käytävässä Ukraina-keskustelussa Aho tunnistaa kolme koulukuntaa:

”Yksi näkee vain meidät ja Venäjän. Sen opin mukaan Venäjä-suhteen erityisyys vaatii, että emme mene mukaan mihinkään sellaiseen, joka voisi jotenkin vaarantaa tai vahingoittaa etujamme idän suunnalla. Jopa EU-jäsenyyden velvoitteet arveluttavat.”

”Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka uskovat kansallisten etujemme tulevan parhaiten turvatuiksi keskittymällä me ja muut -akseliin. Tämä koulukunta uskoo, että suhde Venäjään hoituu parhaiten liitossa muiden kanssa.”

”Sitten on kolmas, joka näkee Venäjä-suhteen erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen. Historian saatossa tämä Venäjä-kontekstimme on moneen otteeseen muuttunut. Viimeksi juuri 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui, Neuvostoliitto hajosi, irrottauduimme Yya-sopimuksesta ja liityimme EU:n jäseneksi.”

Aho sanoi kannattavansa tätä kolmatta koulukuntaa: ”Uskon, että sen mukaisella toimintatavalla kansalliset etumme voidaan parhaiten turvata myös näissä arvaamattomissa ja uhkaavissa oloissa, joihin olemme Ukrainan kriisin myötä ajautuneet. Erityissuhde Venäjään pohjautuu tietenkin ennen kaikkea maantieteeseen, mutta sillä on myös taloudellisia ulottuvuuksia. Sen ylläpitämiseksi tarvitsemme Venäjän suhteen erityisosaamista, jota syntyy vain pitämällä huoli venäjän kielen ja kulttuurin osaamisesta, syvällisestä ja paikanpäällä hankitusta Venäjän olojen tuntemuksesta sekä tiiviistä yhteydenpidosta venäläisiin toimijoihin.”

”Me ja muut -akselin vahvistaminen ja panostus Venäjä-yhteistyöhön eivät ole nollasummapeliä. Päinvastoin, painoarvomme esimerkiksi EU:ssa on sitä suurempi mitä paremmaksi Venäjä-osaamisemme arvioidaan.”

PATENTTIRATKAISUA EI OLE

Me, Venäjä ja muut -yhtälössä ei Suomelle ole tarjolla patenttiratkaisuja turvallisuuspoliittiseen ongelmaan: miten integroitua lännen kanssa ja samanaikaisesti huolehtia eduistamme Venäjän suunnalla. Näin Esko Aho:

”Nato-jäsenyys ei ole sitä, ei liioin jättäytyminen Naton ulkopuolelle. Merkittävin viime vuosien saavutus on tiivistynyt yhteistyö Ruotsin kanssa myös puolustuksen alueella ja lähden siitä, että myös kaikissa keskeisissä Natoon liittyvissä ratkaisuissa Suomi ja Ruotsi toimivat yhdessä.”

kari.naskinen@gmail.com