Siviileille koko tilanne oli yllättävä ja erikoinen. Keitä nuo ovat ja miksi ne ovat täällä? Maria Junila kertoi, että ihmisille ei asiasta ollut paljonkaan kerrottu, eikä sitten myöhemminkään esimerkiksi mitenkään opastettu, kuinka uudessa tilanteessa vieraiden sotilaiden kanssa tulisi menetellä.
Kuitenkin Saksan joukkoja tuli kesällä 1941 Pohjois-Norjasta ja Saksasta noin 80 000 miestä. Yksikin Marianne Junilan haastattelema, kesällä 1941 Rovaniemellä asunut henkilö kertoi, että ”joka toinen kadulla vastaan tullut mies oli saksalainen”.
Vaikka saksalaiset olivat ns. kauttakulkujoukkoja, joille Suomi oli tietenkin antanut luvan, eivät Pohjois-Suomen paikkakunnat jääneet vain lyhytaikaisiksi kauttakulkupaikoiksi, vaan täällä rintaman takana oli jatkuvasti runsaasti saksalaista armeijahenkilökuntaa. Vuonna 1942 kauttakulkujoukkojen miehistöä oli jo yli 140 000 ja vuonna 1944 noin 200 000.
Saksalaisillekin tilanne oli luonnollisesti outo. Heille sentään yritettiin antaa kaikenlaisia neuvoja, miten olla ja elää vieraassa maassa. Yksi perusohje oli: ”Suomi on Saksan ystävä ja liittolainen”. Ohjeita annettiin siitä, miten toimia liittolaismaan siviilien kanssa. Kohteliaisuutta korostettiin, ja esimerkiksi piti huolehtia siitä, ettei autolla ajettaessa kuraa roiskutettaisi suomalaisten päälle.
Naisten kanssa pelehtimisestä varoiteltiin, koska naimisiin ei näiden suomalaisnaisten kanssa kuitenkaan voinut mennä. Toisaalta kun saksalaisia sotilaita varten julkaistussa Lappland-Kurier-lehdessä annettiin ohjeita suomenkielen alkeista, niin yhdestä lehden numerosta Marianne Junila löysi myös opetuksen siitä, miten sanotaan suomeksi ”Ich liebe dich” (minä rakastan sinua).
Mielenkiintoisena seikkana tekemistään haastatteluista hän kertoi, että kun Saksan Vuoristoarmeijaan kuului muitakin kuin saksalaisia, niin haastateltavat puhuivat yllättävän usein kanssakäymisestään itävaltalaisten kanssa. Ei haluttu myöntää, että oltiin oltu tekemisissä varsinaisten saksalaisnatsien kanssa – itävaltalaisten status oli pehmeämpi.
Yhteydet joka tapauksessa olivat laaja-alaisia. Yhteiselo sujuikin hyvin, kunnes tilanne muuttui ”Lapin polttamiseksi”. Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944 ja aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen oli poistuttava Suomesta 15.9. mennessä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, joten alkoi Lapin sota, jossa ensimmäinen suomalaisten ja saksalaisten välinen todellinen laukaustenvaihto tapahtui 28.9. Pudasjärvellä. Sodan viimeinen laukaustenvaihto käytiin tiedustelupartioiden välillä Kilpisjärvellä 25.4.1945 ja viimeiset saksalaisyksiköt poistuivat Suomen alueelta 27.4.1945 Norjan puolelle.
Saksalaisten sotiminen perustui tuhoamistaktiikkaan, ja se oli perusteellista. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautateistä tehtiin käyttökelvottomaksi 470 kilometriä ja maanteitä miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9500 kilometriä. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin 3700 kilometriä. Lapin läänissä saksalaiset tuhosivat kaikkiaan noin 15 000 rakennusta, lähes puolet koko läänin rakennuskannasta. Savukosken rakennuksista hävitettiin 95 %, Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista 90 % jne.
kari.naskinen@gmail.com