Jos hallitus hajoaisi, ei vaaleja olisi pakko järjestää

Jos Antti Rinne ja Kokoomuksen uusi puheenjohtaja eivät pääsisi hallitusasioista yksimielisyyteen, vaan hallitus hajoaisi, ei mikään automaatio sellaisessa tapauksessa ole, että pitää järjestää uudet vaalit. Yhtä hyvin voisi uutta hallitusta loppukaudeksi yrittää uudenlaisella koostumuksella, esimerkiksi Kokoomus + kepu + persut 118 eduskuntapaikkaa tai SDP + kepu + persut 116 paikkaa.

Muunkinlaisia vaihtoehtoja on, kuten historiasta tiedämme. Suomella on ollut 72 hallitusta, joista nykyisenkaltaisia enemmistöhallituksia 44, vähemmistöhallituksia 19 ja virkamieshallituksia 9.

Virkamieshallituksiin turvauduttiin jo 1920-luvulla. Pisimpään oltiin virkamiesten varassa, kun Reino Lehdon johtama hallitus toimi joulukuusta 1963 syyskuuhun 1964.

Viimeksi virkamieshallitus oli 1975, kun Kekkonen halusi yksin paistatella Etyk-valoissa. Kalevi Sorsan hallitus sai lähteä, eikä Ahti Karjalainenkaan kelvannut Kekkoselle, joten Urkki määräsi Keijo Liinamaan valkkaamaan itselleen virkamieshallituksen, joka toimi kesäkuusta marraskuuhun.

Muista pohjoismaista tutummilla vähemmistöhallituksilla on niin ikään pitkä historia, ensimmäinen sellainen oli jo 1919. Pisimpään hoiti asioita Edistyspuolueen T.M. Kivimäen hallitus, lähes neljä vuotta 1932-36. Mukana oli myös Maalaisliitto ja muutamia ammatti- eli virkamiesministereitä.

Viimeksi on vähemmistöhallitus ollut 1976-77, jolloin sen muodostivat Martti Miettusen (kuvassa) johdolla kepu, liberaalit ja ruotsalaiset.

Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa vähemmistöhallitukset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa on viimeisten 40 vuoden aikana ollut vain kolme enemmistöhallitusta kummassakin.

Yht. tri Karina Jutila ja Pohjoismaiden neuvoston keskiryhmän pääsihteeri Terhi Tikkala kirjoittivat asiasta Kanava-lehdessä (2/2014): ”Vähemmistöhallitusta pidetään demokraattisempana, koska se antaa todellista valtaa eduskunnalle. Vähemmistöhallituksen ministereiltä vaaditaan neuvottelutaitoja ja valmiutta asioiden ruotimiseen avoimesti eduskunnassa.”

”Ruotsissa laajapohjaiseen, blokkirajat ylittävään hallituksen suhtaudutaan epäillen, koska sen arvioidaan hämärtävän puolueidenvälisiä eroja ja raivaavan tilaa vastuuttomalle populismille. Suomen tilanne osoittaa, että epäily on aiheellinen.”

Norjassa iloittiin viime syksynä, kun kahdeksan vuotta maata johtanut Jens Stoltenbergin (sd) enemmistöhallitus vaihtui uuteen vähemmistöhallitukseen. Oltiin sitä mieltä, että enemmistöhallitus oli heikentänyt eduskunnan keskustelukulttuuria ja demokratiaa. Keskustapuolueen pitkäaikaisen kansanedustajan Per Ola Lundteigenin mielestä enemmistöhallitus oli huono ratkaisu, vaikka hänen oma puolueensakin oli siinä mukana: ”Viime vuosina keskustelua ei ole ollut, koska enemmistöhallituksella ei ollut tarvetta siihen. Vähemmistöhallitus tarkoittaa sitä, että asiat tulevat aiemmin eduskuntaan. Mitä aiemmin ne tulevat sinne, sitä parempi avoimuuden kannalta.”

Suomessa ovat hallitusten pääministeripuolueet jakautuneet seuraavasti:

19  Maalaisliitto/Keskusta 1922 - 2011
14  SDP 1926 - 2014
  9  Edistyspuolue 1919-43
  9  Kokoomus 1918 - 2014
  1  Nuorsuomalaiset 1917-18
  1  RKP 1954
  1  SKDL 1946-48
  1  Suomalainen puolue 1918
  1  Vapaamielisten liitto 1953-54

kari.naskinen@gmail.com

Porvarit ovat älykkäämpiä

Äänestysprosentti EU-vaaleissa oli Kauniaisissa (Grankulla) 71 prosenttia. Äänistä saivat Kokoomus, Rkp ja kristilliset yhteensä 76,3 prosenttia. SDP:n osuus oli 3,7 ja Vasemmistoliiton 1,9 prosenttia.

Kauniainen on todiste siitä, että porvarit ovat älykkäämpiä ihmisiä kuin muut. Porvarit ovat jo aikoja sitten älynneet, että äänestämällä he voivat vaikuttaa elinolojensa entistä merkittävämpään parantamiseen.

Näin se menee muuallakin. Porvari hyppää Audiinsa ja hurauttaa äänestyspaikalle. Joskus vuosia sitten vasemmistopuoluetta äänestänyt jannu ei enää vaivaudu moiseen intoiluun – ja kärsii nahoissaan.

Näin ei ole kuitenkaan Ruotsissa, joten pitänee tehdä johtopäätös, että ruotsalaiset kaikkiaan ovat älykkäämpiä kuin suomalaiset.

Nyt 43 700 ääntä saanut Henna Virkkunen sanoi opetusministerinä ollessaan Hesarin Kuukausiliitteessä, että ”SDP ja Vasemmistoliitto ovat katkerien ihmisten puolueita”. Tässä oli vittuilutarkoituksen ohella totta toinen puoli: katkeruus vasemmistopuolueiden voimattomuuteen porvaripuolueiden valtaamassa politiikassa on saanut aikaan sen, että ei viitsitä enää äänestää – katkeruutta ja suunnatonta pettymystä. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos vasemmistolaisesti ajattelevat toimisivat niin kuin Kauniaisissa.

Toinen vasemmistopuolueita koskeva ongelma on, että nuoret eivät ikään kuin koe tarvitsevansa niitä. Asiat ovat hyvin, älypuhelimet toimivat ja opintotukeakin saa. Kysymys on siitä, että vaaleissa ei palkinta menneistä saavutuksista. Kiitollisuudenvelkaa ei tunneta. Ei mitään väliä, vaikka suomalaisen hyvinvoinnin onkin suureksi osaksi rakentanut vasemmisto silloin, kun se oli vielä suurimmassa parlamentaarisessa vallassa yhdessä silloisen Maalaisliiton kanssa. Näitä menneitä saavutuksia ovat esimerkiksi:

Yleinen äänioikeus 1906
Kahdeksan tunnin työpäivä 1917
Työntekijän vuosiloma 1922
Äitiysavustus 1941
Lapsilisä 1948
Vanhuuseläke 1955
Peruskoululaki 1966
Viisipäiväinen työviikko 1969
Minimipalkkalaki 1971
Työsuojelulaki 1974
Ympäristöministeriön perustaminen 1983
Ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha 1985
Tasa-arvolaki 1987

Näitä saavutuksia on myös puolustettava, sillä jos kauniaislaiset saisivat yksin päättää, näitä saavutettuja etuja karsittaisiin.

Yleisemmin ottaen ihmiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että vasemmiston aikaansaama hyvinvointivaltio on säilytettävä. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimussarjan vakioväittämä kuuluu näin: ”Vaikka hyvän sosiaaliturvan ja muiden julkisten palveluiden ylläpitäminen maksaa paljon, suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen.” Yli 80 prosenttia vastaajista on samaa mieltä väittämän kanssa. Äänestäessään iso osa näin Evalle vastanneista ei älyä, että Kauniaisten valtapuolueet ovat toista mieltä.

Vappuna jäi mieleen Twitteristä yksi oivaltava viesti: ”Te jotka ilkutte vappumarsseja, pyytäkää työnantajaanne palauttamaan käyttöön vuoden 1916 työehdot.”

kari.naskinen@gmail.com

”Auschwitz oli hyvä ratkaisu – ja nyt olisi Nato”

Viime blogikirjoituksessani toivoin, että Suomi ei liittyisi Natoon, jottei Suomesta tulisi ison Venäjän vihollinen. Herkkä aihe tänä päivänä, ja sainkin sähköpostia, missä sen lähettäjä sanoi halveksivansa minua epäisänmaallisena nuoleskelijana.

”En pysty ymmärtämään Nato-vastustajia muuten kuin siten, että he haluavat Suomen Neuvostoliiton osaksi”, kirjoitti henkilö, jota en tunne, mutta joka nimensä ja internet-hakujeni perusteella on tai on ollut lääkärinä Lahden kaupungin palveluksessa.

Kun hän (nimen perusteella sama henkilö) edellisen kerran hyökkäsi kimppuuni sähköpostitse, oli aiheena kirjoitukseni, jossa olin käsitellyt Auschwitzin keskitysleiriä. Olin maininnut, että Lahdessa oli keskitysleiri jo 1918 eli tiettävästi ensimmäisenä Euroopassa. Tämä sai lääkärin kommentoimaan kirjoitustani:

”Jutussa olevaa Auschwitz-vertausta en ollenkaan ymmärrä. Siitä sai sen käsityksen, että Auschwitz olisi jotain negatiivista. Siellähän tapettiin vain juutalaisia.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomesta halutaan Venäjän vihollinen

Kokoomuksen, Rkp:n ja vihreiden Nato-kannanotot ovat tällä hetkellä niin voimakkaita, että ne ennakoivat Nato-kysymyksen nousevan niiden keskeiseksi teemaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Oikeistopoliitikkojen vaatimuksissa Suomen Nato-jäsenyydestä on nyt sellaista pontevuutta, että vastaavaa ei ole ollut aiemmin. Tätä tilannetta vahvistaa Helsingin Sanomien ja muunkin valtamedian myötäily – ei päivää ilman Nato-vyörytystä.

Tällaisessa asetelmassa on hankala osallistua keskusteluun, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja (SDP) on sanonut:

”Nykyiseen olotilaan tyytyväiset eivät näe järkeväksi perustella kantaansa samankaltaisella ehdottomuudella kuin Nato-jäsenyyden puoltajat. Näin siksi, että hekin hyväksyvät sen, että ns. Nato-optio pidetään voimassa – ja se tarkoittaa, että asiaan voidaan palata, jos

olosuhteet muuttuvat.”

Tuomiojan mukaan keskusteluun vaikuttaa myös se, että monet eivät halua osallistua siihen, koska voisi joutua esittämään muihin maihin kohdistuvaa arvostelua tilanteessa, jossa ei ole tarvetta tälläkään tavoin rasittaa suhteita mihinkään suuntaan. Tässä voidaan yhtä lailla tarkoittaa Venäjää, Yhdysvaltoja tai molempia.

Suomen oikeistopoliitikkojen puheissa ei tällaisia asioita fundeerata. Suhteita Venäjään rasitetaan niin paljon, että hirvittää.

Jollekin pienelle eurooppalaiselle maalle on eri asia olla Naton jäsen, jos matkaa Naton vastapuolen Venäjän rajalle on tuhansia kilometrejä. Suomi sen sijaan on kiinni Venäjässä. Jos Suomi liittyisi Natoon, olisi Suomen itäraja Naton vihollisen länsiraja.

Ukrainan vaikea tilanne on tietenkin tekosyy intoilla Nato-jäsenyyden puolesta. Iltapäivälehtien lööppejä ja otsikoita lukiessa tulee vaikutelma, että Venäjä on tuotapikaa valtaamassa Ukrainan ja heti sen jälkeen myös Baltian ja Suomen. Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Ukraina-asiantuntija, yhdysvaltalainen Mark Teramae sanoo, että Venäjän tavoitteisiin ei kuulu Ukrainan ottaminen:

”Edes Ukrainan itäosan miehitys ei kuulu Venäjän tavoitteisiin. Jo rajan vetäminen jonnekin Ukrainan alueelle olisi todella vaikeaa.” (Venäjän Aika 2/2014)

”Krimin miehitys ja haltuunotto oli Venäjälle helppoa. Kaikki oli valmista. Krimin maantieteellinen alue on selvästi rajattu ja alueella oli valmiiksi venäläisiä joukkoja ja kalustoa. Lisäksi 90 % Krimin väestöstä puhuu venäjää. Muun Ukrainan alueen kohdalla tilanne on erilainen. Kansasta 40 % kannattaa riippuvuussuhteita länteen, toiset 40 % pitää suhteita Venäjään tärkeinä, 20 % ei ole vielä muodostanut selvää kantaa siitä, mihin suuntaan he kallistuvat. On sääli, että alle viiden prosentin vähemmistöt molemmin puolin aiheuttavat väkivaltaisia yhteenottoja”, sanoo Teramea.

Suomessakin on tällaiset prosenttilukunsa. Suurin luku tarkoittaa Nato-jäsenyyden vastustamista, joskin kova propagandavyörytys tekee nyt tehtäväänsä ja pienentää tuota lukua.

Tuolla vyörytyksellä Suomesta halutaan Venäjän vihollinen. Sitä se oli myös 75 vuotta sitten ja huonosti kävi. Tarkoitushakuisesti juuri tähän saumaan on Ilta-Sanomat julkaissut erikoislehden jatkosodasta – eli sieltä ne itärajan takaa höökivät ennenkin.

Kylmän sodan ja Kekkosen aikana Suomi piti pintansa ja taiteili onnistuneesti suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Suomella oli yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa, mutta Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon. Nyt ollaan vastaavalla tavalla kiinni lännen kanssa EU-jäsenyyden ansiosta, mutta ei kuuluta Natoon. Näin Suomi ei enää sotien jälkeen ole sitonut itseään minkäänlaisiin ”hirttoköysiin”, mutta nyt tätä haluavat esimerkiksi Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Jan Vapaavuori, Carl Haglund ja Heidi Hautala.

kari.naskinen@gmail.com

Onkohan ”Grace of Monaco” esityskiellossa Monacossa?

Kun Monacon ruhtinas Rainier III ei pitänyt vaimonsa Grace Kellyn saamasta suuresta huomiosta, hän kielsi tämän elokuvien esittämisen Monacossa. Menetteleeköhän heidän poikansa Albert II samalla tavalla nyt, kun on ilmestynyt elokuva Grace of Monaco?

Cannesin elokuvajuhlilla se ei saanut kovin hyvää vastaanottoa. Yksi syy tähän on varmaankin se, että elokuva ei ole todenmukaisuuteen pyrkivä elämäkerta, vaan kysymys on siitä, mikä ilmaistaan heti elokuvan alkuteksteissä: elokuva ei perustu tosiasioihin, vaan se on saanut tosiasioista vain innoituksensa.

Elokuva on kohdennettu vuoteen 1962, jolloin Monacon ruhtinaskunta oli kahnauksissa emämaansa Ranskan kanssa. Ranska oli pakottamassa Monacoa säätämään kansalaisilleen tuloveron, josta osa olisi pitänyt tulouttaa Ranskan valtiolle. Ranska oli jo asettanut Monacon saartoon, mutta elokuva antaa ymmärtää, että ruhtinatar Gracen lumovoima pani Ranskan presidentin Charles de Gaullen polvilleen ja luopumaan verotusajatuksesta. Näin yksioikoinen tilanne tuskin oli. mutta tällaisen viihde-elokuvan ainekseksi se tietenkin käy.

Tilanne sinänsä on ollut älytön. Ranskan olisi pitänyt menetellä samalla tavalla kuin Venäjä menetteli nyt Krimin suhteen – Ranskan olisi pitänyt lopettaa kyljessään olevan veroparatiisivaltion olemassaolo ja liittää se Ranskaan. Eihän näille paratiisivaltioille ja muille kuningasinstituutioille enää mitään perusteita ole – juuri saimme lukea, että Ruotsin valtion kulut kuningasperheen touhusta olivat viime vuonna 14 miljoonaa euroa.

Tim Rothin esittämä Rainier jää elokuvassa ohuesti kuvatuksi. Mielenkiintoista olisi kuitenkin ollut pohdiskella sitä prosessia, mikä johti hänen ja Grace Kellyn avioitumiseen, kun sitä ennen Rainier oli tähtäillyt myös Marilyn Monroeta ja Gina Lollobrigidaa. Voiton vei kuitenkin Grace Kelly, jota elokuvassa esittää Nicole Kidman lumoavan hienosti.

Elokuvan mielikuvituspuolta edustaa esimerkiksi se, että Alfred Hitchcock käy Monacossa houkuttelemassa Grace Kellyä palaamaan elokuvantekoon. Jonkinlaista yritystä Hitchcockilla varmaan olikin, mutta Grace Kelly ei enää palannut, vaan Hitchcock valitsi Marnien (1964) nimirooliin Tippi Hedrenin. Marnie tuli televisiosta viimeksi keskiviikkona 21.5.

Muita elokuvassa näkyviä tuttuja roolihahmoja ovat mm. Robert McNamara, Aristoteles Onassis ja Maria Callas, jota Grace Kelly kadehti siinä mielessä, että tämä oli voinut jatkaa taitelijanuraansa hyvän naimakauppansa jälkeenkin.

Entä elokuva elokuvana muuten? Ohjaaja Olivier Dahan on niin lääpällään Nicole Kidmanista, että jatkuvat lähikuvat tähdestä perustelisivat elokuvan nimeksi "Nicole of Monaco". Lisäksi häiritsee, että elokuvassa puhutaan vain englantia, esimerkiksi de Gaulle ja Rainier keskenään.

kari.naskinen@gmailcom

Heikki ”Hopo” Laaksonen 1946 - 2014

Kova lahtelainen urheilumies Heikki Laaksonen ei päässyt jatkoajalle, eikä tullut myöskään rankkarikilpailua. Heikki ”Hopo” Laaksonen kuoli 1.5.2014. Hän oli syntynyt Lahdessa 29.12.1946.

”Hopo” oli urheilutietäjä. Siihen aikaan, kun ei vielä ollut internetin tietopankkeja eikä aina ehtinyt kirjastosta lähteä vastausta johonkin urheiluasiaan hakemaan, oli Hopo yksi parhaita tiedonlähteitä. Hänelle rakkaimmat lajit olivat jääkiekko ja jalkapallo, mutta hänen pienellä, tarkalla käsialallaan oli muistikirjoihin tallentunut paljon urheilutietoutta myös muista lajeista.

Kun kaupunkilehti Uusi Lahti alkoi lokakuussa 1981 ilmestyä, oli Hopo lehden ensimmäinen urheilupakinoitsija yhdessä Kiekkoreippaan kapteenin Matti Kaarion kanssa. Silloin ei vielä käytetty termiä kolumnisti, vaan vapaamuotoiset kommentti- ja mielipidekirjoitukset olivat ”pakinoita”. Lehden ensimmäisessä numerossa Hopo esitteli itsensä lukijoille:

”Olen syntyperäinen lahtelainen, joka näki joulukuisen pakkastaivaan jo silloin, kun Vilho Heino, Tapsa Rautavaara ja Heikki Hasu olivat parhaimmillaan. Sammumaton kipinä minussa syttyi urheiluun oikeastaan isoäitini perintönä. Hän nimittäin tapasi kuunnella kaikki radion urheilulähetykset ja minä sain toimia avuliaana kirjurina heti, kun kynästä selväkielinen jälki ruutupaperiin jäi. Jokainen merkintä sai hänet pohtimaan ja ynnäämään maaottelupisteitä ja posket hehkuen jännäämään sinivalkoisten puolesta. Hellstenin Voittoa hän varmaan äänesti yli vaalipiirienkin rajoja ja kasvatusperiaatteena oli, että kyllä urheiluselostukset aina läksyjenluvun voittavat.”

”Lisäksi kun pihapiirin tyypiltään samankaltainen poikalauma ja Lahden Lyseon reipas hurlumhei-henki saattoivat omat aineksensa pääkoppaani, niin urheilun läpitunkema tässä täytyykin olla. Kun vielä äidinkielenopettaja, joka oli sen verran hyvännäköinen, että uskoin auliisti, tuumasi, että jatka poika kirjoittelua, niin tässä sitä nyt ollaan.”

”Uuden Lahden urheilupalstat täyttyvät osaltani pääasiassa jääkiekosta ja jalkapallosta, mutta nyt jo sormia syyhyää puuttua myös muihin lajeihin ja ylipäätään urheilun kaikkinaisiin sopukoihin”, kirjoitti Hopo.

Ensimmäisessä jutussaan 15.10.1981 hän käsitteli Kiekkoreipasta, joka viiden liigakierroksen jälkeen johti sarjaa, ja Kuusysiä, joka valmistautui edessä olevaan Suomen cupin loppuotteluun HJK:ta vastaan.

Heikki Laaksonen lopetti urheilukirjoittamisensa muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien Lahden-avustajana. Hopon jutuista jäi mieleen mm. se, että hän käytti mielenkiintoisia, usein ajankohtaisia kieli- ja muita vertauskuvia. Jos Hopo olisi vielä kirjoittamassa jääkiekon MM-kisoista, niin hän voisi todeta, että toivottavasti tulevat hallitusneuvot eivät mene yhtä jumiin kuin Suomen peli Minskissä. Jos taas Hopo vielä kirjoittaisi vaikkapa FC Lahden ottelusta, hän aloittaisi jutun esimerkiksi niin, että Tucon kuumuusaste on nyt Veikkausliigassa korkeammalla kuin Launeen sääaseman lämpömittarin lukema.

Me lahtelaiset urheiluihmiset muistamme Heikki Laaksosen niin ikään lämpimänä ihmisenä, hyvänä kaverina.

kari.naskinen@gmail.com

Koomikot – tshekkiläistä melankoliaa

Tshekkoslovakian elokuvan parhaimmisto tunnetaan: Vera Chytilova, Milos Forman, Jiri Menzel, Karel Zeman. Nykyisen Tshekin tasavallan elokuvatuotanto on Suomessa jäänyt hataralle tuntemukselle, sillä esimerkiksi 2000-luvulla on nyt teattereihin tullut Koomikot (2013) vasta kolmas tshekkielokuva. Eikä sekään luultavasti olisi tänne tullut, ellei se olisi pienimuotoisesti tshekkiläis-suomalaista yhteistyötä.

Koomikkojen ohjaaja on Viktor Taus (41), joka toimi apulaistuottajana Taru Mäkelän ohjaamassa elokuvassa Mieletön elokuu (2013), ja Taru Mäkelä puolestaan oli apulaistuottajana Koomikoissa. Molemmissa elokuvissa näyttelee Kati Outinen, ja yksi tshekkielokuvan kohtauksista on kuvattu turkulaisessa sairaalassa.

Kati Outisella ei ole monta repliikkiä, mutta ne hän puhuu itse tshekin kielellä, sen sijaan Oskaria näyttelevän ranskalaisen Didier Flamandin repliikit on tiettävästi päälleäänitetty tshekiksi.

Koomikot kertoo kolmesta yli 60-vuotiaasta koomikosta Oskarista, Maxista ja Viktorista, jotka olivat olleet hyvin kuuluisia kommunisminaikaisessa Tshekkoslovakiassa. Sitten oli kuitenkin 1980-luvulla tullut riitaa, ja kolmikko oli hajonnut. Oskar oli samalla päättänyt paeta taiteellista vapautta rajoittanutta kommunismia Ranskaan ja perheensäkin hän oli jättänyt. Elokuvassa Oskar palaa Prahaan, jossa ryhdytään selvittämään, olisiko vielä mahdollisuus edes yhteen yhteiseen esitykseen, jossa tuotaisiin estradille sitä komiikkaa, mikä aikoinaan oli nostanut heidät tähdiksi. Neljäntenä osapuolena on Kati Outisen näyttelemä Sylva, joka koomikoiden esityksissä oli ollut akrobaattitaiteilijana, mutta joka nyt asuu Viktorin kanssa pahasti muistisairaana.

Paljon iloa ei ole. Oskar ja Viktor ovat vihoissa keskenään ja Max sairastaa peräsuolensyöpää. Tunnettu sanonta on ”naurua kyynelten läpi”. Tässä elokuvassa ei ole aihetta nauruun, mutta pientä hymyä kyynelten läpi sentään. Aikaisemman tshekkielokuvan perinteen mukaan Koomikoiden perusvire on melankolia. Kun tähän vielä lisätään Kati Outisenkin kautta mukaan tuleva kaurismäkeläinen tunnelma, niin siinä tämän elokuvan yleisilme onkin.

Mihinkään suuriin ulottuvuuksiin elokuva ei yllä, mutta on lämpimästä ymmärtävä kertomus ystävyydestä, sen rikkoutumisesta ja rikki menneen korjaamisesta. Yhteiskunnallisten ja maailmankatsomuksellisten juttujen annetaan jäädä melkein kokonaan sivuun.

Näyttää kuin elokuva olisi alunperin tehty filmille, koska kuvaus on jättänyt tallelle syviä sävyjä. En ole tästä varma, mutta jos tämä sittenkin on tehty digitaalisella tekniikalla, niin se on sitten kehittynyt hyvään suuntaan. Leikkauksessa on muutamia mielenkiintoisia erikoisuuksia. Kuvaaja on Milan Chadima, joka on kuvannut paljon myös Hollywoodissa.

kari.naskinen@gmail.com

Elokuvaharvinaisuuksia: Kekkonen ja Neuvostoliitto

Urho Kekkosen arkistossa Orimattilassa on yli 20 lyhytelokuvaa käsittävä kokoelma. Ne kuvaavat mm. Urho Kekkosen valtiovierailuja ja muiden maiden johtajien vierailuja Suomessa. Kahdeksan näistä elokuvista on nyt esitetty Lahdessa elokuvateatteri Kino Iiriksessä, mutta muita julkisia esityksiä niillä ei ole ollut. Arkistonjohtaja Pekka Lähteenkorva kertoi, että elokuvia on kyllä tarjottu esitettäväksi muuallekin, mutta eivät ole kelvanneet.

Kaikki nyt Kino Iiriksessä nähdyt elokuvat ovat neuvostoliittolaisten tekemiä, mikä jo sinällään tekee niistä harvinaisuuksia. Lähteenkorva kertoi, että aina kun tällainen elokuva oli valmistunut, se toimitettiin Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle, johon Kekkonen kutsuttiin elokuvaa katsomaan. Kun oli elokuva katsottu ja muutenkin iltaa vietetty, filmikela luovutettiin Kekkoselle kotiin viemisiksi.

Elokuvat ovat vuosilta 1958-80. Niiden pääsanoma on Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys ja yhteistyö. Lisäksi korostuu pyrkimys maailmanrauhaan.

Yksi elokuva kertoo Neuvostoliiton talouselämän saavutuksista, ja tässä dokumentissa lentää myös maailman ensimmäinen äänennopeuden ylittänyt matkustajalentokone Tupolev 144, joka 1970-luvun lopulla sai kilpailijakseen brittiläis-ranskalaisen Concorden.

Kekkosen puhe Kremlissä 1977 kestää kuusi minuuttia. Se on ajankuvaa parhaimmillaan, sanoma on tärkeä: Suomi on hyvä naapuri!

Kun oli kaikki kahdeksan elokuvaa nähnyt, tuli mieleen, että voi kun saisi nuo takavuosien valtiosuhteet takaisin. Vaan ei saa, koska Suomen poliittinen johto tekee kaikkensa saadakseen Suomen Naton jäseneksi ja Venäjän viholliseksi, kansan vastustavasta mielipiteestä välittämättä.

Elokuvista vanhin kertoo UKK:n vierailusta Tashkentissa 1958. Tätä elokuvaa Kekkonen ei kuitenkaan käynyt noutamassa Tehtaankadulta, vaan se käytiin hänelle lahjoittamassa Tamminiemessä 20 vuotta myöhemmin – mukana lahjoittajien kanssa oli tanssiryhmä Uzbekistanista.

Elokuva on myös Leonid Brezhnevin vierailusta Suomessa 1961, jolloin Kekkonen oli 61-vuotias ja Brezhnev 56-vuotias. Viisi päivää kestäneen vierailun aikana Brezhnev sai ensimmäisenä ihmisenä Rovaniemen kaupungin avaimen, joka lienee nykyisin Kremlin aarrekammiossa. Vuodelta 1973 on elokuva Nikolai Podgornyin vierailusta.

Vuodelta 1978 on elokuva ”Naapurisopu ja yhteistyö – Kostamus”. Yhteiset suurprojektit olivat Kekkoselle tärkeitä. Pääjärvi, Svetogorsk, Norilsk ja Kostamus olivat hankkeita, jotka hän runnoi läpi sekä meillä ja naapurissa. Projektit torjuivat Suomessa työttömyyttä ja varmistivat rakennusliikkeille sekä laitetoimittajille isot markkinat. Kauppa oli bilateraalista – Neuvostoliitto toimitti Loviisaan ydinvoimalan, VR:lle sähkövetureita ja öljyä. Kostamus oli Neuvostoliitolle tärkeä projekti. Erämaahan rakennettiin kaivoskaupunki, josta vedettiin junanrata Kajaaniin. Sieltä raaka-aine kuljetettiin Raaheen Rautaruukin rikastettavaksi. Kostamukseen pystytettiin UKK:n syntymäpäivänä 3.9.2013 näköispatsaat UKK:sta ja pääministeri Aleksei Kosyginistä, joka vastasi vuosikaudet Neuvostoliiton kauppa-asioista.

SALAISUUKSIEN TALO

Urho Kekkonen perusti vuonna 1970 Tasavallan Presidentin arkistosäätiön, jonka tarkoituksena on ylläpitää Kekkosen arkistoa historiantutkimuksen edistämiseksi. Arkisto vastaanottaa, säilyttää, järjestää ja luetteloi Kekkosen elämäntyöhön liittyvää arkistoaineistoa. Arkisto sijaitsee Orimattilan Niinikoskella säätiön omistamassa Hovilan tilan päärakennuksessa, jossa sillä on käytössään 600 neliön toimitilat.

Kekkosarkisto tunnettiin aikoinaan ”salaisuuksien talona”, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Tilanne muuttui 1995, jolloin arkistolle palkattiin sen ensimmäinen johtaja. Vuosien 1995 - 2013 aikana arkiston kokoelmia on käyttänyt yli 800 tutkijaa, jotka ovat tehneet arkistoon yli 3500 tutkijakäyntiä. Arkistoa on esitelty yli 5000 vieraalle. UKK:n arkisto käsittää 350 metriä asiakirjoja.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen saavuttama sosialismi säilytettävä

TV 1:n Arto Nyberg aloitti Antti Rinteen tenttaamisen lainaamalla kahden sanomalehden kriittisiä näkemyksiä SDP:n puheenjohtajavaihdoksesta. Sattumalta nämä lehdet kuuluvat Suomen mustimpiin, Aamulehti ja Ilkka. Huomenna maanantaina puolestaan iltapäivälehdet rökittävät uutta puheenjohtajaa Antti Rinnettä ja arvatenkin koko sosialidemokraattista liikettä, kuten niiden ”tehtävään” kuuluu.

Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat ehti jo ennen niitä aloittaa oman kampanjansa lauantain lehdessä: pääkirjoitussivun pilapiirroksessa Antti Rinne seisoi suksilla mäenharjanteella ja oli lähdössä laskemaan alamäkeen, puhekuplassa Rinne sanoi: ”Antaa mennä, kun on alamäki taas.”

Helsingin Sanomat aloitti varmuuden vuoksi jo ennen puheenjohtajan valitsemista. Pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen luonnehti tilannetta: ”Valitsevat demarit niin tai näin, aina uhkaa mennä pieleen.”

Samassa lehdessä perjantaina Hesarin politiikkatoimituksen esimies Marko Junkkari kirjoitti, että SDP:stä, ”entisestä tulevaisuuspuolueesta on tullut säilyttäjäpuolue”. Tämä onkin tärkeä näkökohta, sillä säilyttämistä meille tosiaankin on. Työväenliike on sadan vuoden aikana saanut niin suuren muutoksen aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa, että kun hyvinvointivaltiota on viimeisten 20 vuoden aikana määrätietoisesti pyritty ajamaan alas porvarien toimesta, niin säilyttäjällekin on nimenomaan nyt iso tehtävä.

Porilainen EU-vaaliehdokas Antti Vuolanne kirjoitti osuvasti Demokraatissa (7.5.2014), että Suomessa vallitsee puolivaltiososialismi ja osittainen suunnitelmatalous, ”sosiaalisia oikeuksia luova ja luokkaeroja lieventävä hyvinvointivaltio on ajatuksena voittanut vapaan kapitalismin”. Tätä järjestelmää on puolustettava ja yritettävä säilyttää.

Vuolanne luetteli suomalaisen puolisosialismin piirteet: ”Kokonaisveroaste, julkisen sektorin keräämät verot ja maksut suhteessa bruttokansantuotteeseen, on jo yli 45 prosenttia. Kapitalistisen yksityisen omistusoikeuden sisältä on vuosisadassa ohentunut huomattavasti. Tuotantovälineitä ei saa enää vapaasti käyttää saastuttamiseen. Työvoiman käyttö on hyvin rajoitettua. Kapitalisti on alistettu kuluttajaproletariaatin diktatuuriin. Jos hän ei tuota haluttuja asioita, menee firma kohta nurin.”

Myös porvaripuolueet ovat virallisesti tämän puolisosialistisen järjestelmän takana, mutta niiden sisällä toimitaan koko ajan järjestelmän muuttamiseksi. Yksityistämiseen pyritään ideologisista syistä.

Euroopassa tämän aloitti isossa mittakaavassa Margaret Thatcher Englannissa, jossa Labour-puolueen jatkama kehitys on johtanut siihen, että siellä yksityiset hallinnoivat jo lähes kaikkea sairaaloista ja kouluista alkaen. Julkisen hallinnon omistuksessa on enää alle 15 prosenttia palveluista. Esimerkiksi huostaanotettujen lasten sijaishoito on osoittautunut tuottoisaksi yksityisbisnekseksi.

Monitoimialakonsernit ovat puolestaan ajaneet alas vanhat Tudor-vanhainkodit ja perustaneet suuria komplekseja tilalle. Niistä kunnat nyt ostavat vanhuksilleen hoitopaikkoja, joiden taso on vaatimaton. Yläluokan vanhuksille sen sijaan on tarjolla korkeatasoisia luksuskoteja, kuten luokkayhteiskuntaan sopiikin. Samaan suuntaan ollaan menossa Suomessakin.

Englannin malli vie siihen, että poliittinen järjestelmä kyseenalaistuu, koska ihmiset joutuvat itse ottamaan vastuuta palveluista.

Mitään yksityistämisohjelmaa ei Suomessa ainakaan paperilla ole, ei maan hallituksella eikä kunnillakaan, mutta tähän suuntaan Suomikin vain on mennyt, oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskuntamallista kohti rahan valtaa.

Antti Rinne sanoi Seinäjoella, että hänen edustamassaan politiikassa on keskiössä ihminen – kapitalismin keskiössä on raha.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Seppo Jääskeläinen 1939 – 2014

Kirjailija Seppo Jääskeläinen on kuollut. Kun viimeksi tapasimme kaupungilla Lahdessa, puhuimme hänen edellisestä romaanistaan Aamulla on toisin (2009). Seuraavana aamuna sain Sepolta sähköpostia, missä hän kertoi kirjailijanurastaan. Siinä hän korosti kirjastojen merkitystä itselleen:

”Kirjastoissa käyminen on seurannut elämänkuvioitani. Yksintein lukien eri kirjastoja on kertynyt elämänpolun ja asuinpaikkojen varteen yhdeksän, niistä viisi Helsingin seudulla ja neljä Lahdessa. Näiden kirjastojen lisäksi kirjastoautot ja muut tilapäiset yksittäiskirjastot esimerkiksi matkoilla ovat olleet tutustumiskohteina.”

Ensimmäinen oli Kallion kirjasto Sepon syntymäkaupungissa Helsingissä: ”Lainauskortin allekirjoitus oli juhlallinen toimitus. Jukersin nimeni ja äiti takasi. Runsaudenpulassa kahmin heti sylillisen kirjoja, mutta ne piti vähentää kahteen. Parin päivän kuluttua teokset oli luettu ja palasin yksin uudelle hakureissulle. Kahdentoista ikäisenä 1951 sain erivapauden aikuisten puolelle. Aloitin komeasti akateemikko Toivo Pekkasen teoksilla. Kirjoja sai mukaansa jo neljä. Voimakkaimmin jäi mieleeni romaani Tehtaan varjossa. Oliko se enne?

Kallion kirjasto oli Suomen ensimmäinen täysin kunnan varoilla aikaansaatu kirjastorakennus. Se on rakennettu 1912 kortteliin numero 333. Esikuva rakennukseen oli saatu USA:sta. ”Jokainen, joka on käynyt tässä kirjastossa, on ihastunut sen erinomaisen sievään arkkitehtuuriin ja tarkoituksenmukaisuuteen, jota tunnelmaa suuresti kohottaa kirjastossa vallitseva mallikelpoinen sisäinen ja ulkonainen järjestys”, kerrotaan vuoden 1916 Kansanvalistuskalenterissa.

Kallion kirjaston sytyttämä kirjainnostus vaikutti Seppo Jääskeläisen elämään: ”Paitsi että se on välittänyt merkittäviä lukuelämyksiä, viihdyttänyt ja valistanut, kirjastopalvelut ja linkkiyhteydet ovat olleet tukemassa pyrkimyksiäni ja tavoitteitani. Pääosin olen keskittynyt kotimaiseen ja maailmanlaajuiseen käännettyyn proosakirjallisuuteen sekä opintojen ohessa tietopuoliseen aineistoon.”

”Suoritin 1970-luvun alussa Helsingin seudun kesäyliopistossa kasvatustieteen arvosanan, ja siinä onnistuttuani sain kimmokkeen laajempaan aikuisopiskeluun. Luin avoimessa korkeakoulussa yhteiskunnallisia ja humanistisia aineita. Suoritin muutaman arvosanan tavoitteenani alempi akateeminen tutkinto, kunnes jäin kirjallisuuden koukkuun lukiessani kotimaisen ja pohjoismaisen kirjallisuuden arvosanaa. Aloin ymmärtää, mitä ja miksi olen lukenut. Silloinen luennoitsija kehotti seminaaritöitteni pohjalta kokeilemaan vapaamuotoista kirjoittamista. Otin vinkistä vaarin.”

”Seurasi vuosikymmenen mittainen yritysten ja erehdysten taival. Kirjoitin juttuja lehtiin ja antologioihin, väänsin novellikokoelmayrityksen, tavoittelin pitkää proosaa tuottamalla muutaman alkeellisen romaanikäsikirjoituksen sekä draamaa kirjoittamalla näytelmähahmotuksia. Rupesin runollekin. Ajan myötä sain myönteisiä palautteita lukijoiltani, kuin myös joitakin sijoituksia sekä palkintoja useastakin kilpakirjoituksesta. En antanut periksi. Opettelin kirjoittamaan lukemalla ja kirjoittamalla. Siinä vaiheessa olivat yhteydet kirjastoihin ja niiden osaavaan henkilöstöön kullanarvoisia.”

Seppo Jääskeläinen oli syntynyt 24.5.1939. Hän opiskeli koneteknikoksi Helsingin teknillisessä oppilaitoksessa ja työskenteli 40 vuotta metalliteollisuuden palveluksessa, pääosin Lahdessa Kempillä. Jääskeläinen alkoi kirjoittaa vakavissaan 1980-luvulla. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana. Esikoisteos oli 1989 valmistunut näytelmä Valo on voittanut.

Jääskeläinen kuului Salpausselän kirjailijoihin vuodesta 1985 (kunniajäsen 2004 alkaen) ja toimi puheenjohtajana 1988-96. Hän oli myös Suomen kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan jäsen 1997-99.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen Venäjä-suhteiden rappiovuodet olivat 1918-38

Tämän päivän Ilta-Sanomat sai teologian tohtorilta Arto Luukkaselta kipinän vetää etusivulleen otsikon, minkä mukaan Suomella on takanaan Venäjä-suhteidensa rappiovuodet. Perussuomalainen tohtori toimii myös Venäjän historian dosenttina Tampereen yliopistossa, ja tämän takia hänen sanomisilleen tarjotaan näkyvyyttä, kun tarkoitushakuista törkytarvetta on.

Luukkanen sanoo, että ”rappiovuodet” ajoittuivat Tarja Halosen presidenttikauteen, jolloin Suomen presidentti oli vähän niin kuin tarjoilija, joka toi olutta pöytään, kun Vladimir Putin napsautti sormiaan.

Jos todella halutaan puhua Suomen Venäjä-suhteiden huonoista ajoista, niin sellainen ajanjakso oli Suomen itsenäistymisestä Suomen ja Venäjän rajaneuvottelujen alkamiseen 1938. Kun V.I. Lenin oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917, siitä alkoi ihmeellinen 20 vuoden jakso, jolloin Suomen valtionjohto ei kertaakaan tavannut Neuvostoliiton valtionjohtoa.

Suomen Moskovan-suurlähetystössä pitkään toiminut suurlähettiläs Heikki Talvitie kirjoittaa uudessa kirjassaan Venäjä, Venäjä, Venäjä! (Auditorium, 2014), että itsenäistymisen jälkeen katkesi se suuriruhtinaskunnan aikainen perinne, että Suomen asioissa Venäjän keisari oli suorassa suhteessa suomalaisiin:

”Asiat alkoivat kulkea diplomaattista tietä, jossa diplomaattien mahdollisuudet vaikuttaa suhteiden sisältöön olivat varsin rajoitetut. Vaikka Max Jakobson on kirjoittanut ansiokkaan kirjan Diplomaattien talvisota (1955), niin voidaan todeta, että siinä diplomaateilla ei isoa roolia ollut.”

Tilannetta kuvaa hyvin se, että huhtikuussa 1938 Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyttä suoraan Suomen ulkoministeriin Rudolf Holstiin. Diplomaattisessa kanssakäymisessä oli mukamas pelisäännöt, joiden mukaan lähetystösihteeri saattoi olla yhteydessä vain alemman tason virkamiehiin vastapuolella. Jartsev ei diplomatian pelisäännöistä välittänyt.

Näistä pelisäännöistä viis, edelleen. Tärkeintä ovat hyvät suhteet rakennetaan ne sitten millä tasolla tahansa.

Koska Venäjä on iso ja Suomi pieni, lähdetään Suomessa siitä, että Suomella on turvallisuusvaje Venäjän taholta. Tämän vajeen täyttämiseksi Suomi on ollut valmis liittoutumaan ja päästämään liittolaistemme sotajoukot alueellemme. Viimeisen sadan vuoden sisällä tämä liittolainen on ollut Saksa, sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Talvitie jatkaa tästä loogisesti:

”Kun olemme päästäneet alueellemme Venäjän potentiaalisen tai tosiasiallisen vastustajan, niin tästä on syntynyt Venäjälle turvallisuusvaje Suomen suunnalla. Viimeisenä ketjuna tälle ikiliikkujaa muistuttavalle jatkumolle tulee Venäjän turvallisuusvajeesta Suomelle potentiaalinen tai tosiasiallinen uhka.”

Entä nyt? Osa Suomen poliittista johtoa haluaa Suomen Naton jäseneksi, mistä olisi seurauksena, että Venäjä kokisi taas turvallisuusvajeen Suomen suunnalla. Jos Suomen itäraja muuttuisi myös Naton itärajaksi, asetelma geopolitiikan pelilaudalla muuttuisi yksinkertaiseksi: Suomi ja Venäjä olisivat vihollismaita. Tätäkö Suomen tasavallan presidentti, pääministeri ja puolustusministeri haluavat?

kari.naskinen@gmail.com

Sota voi olla myös addiktio

Norjalaisen Erik Poppen elokuva Tuhat kertaa hyvää yötä kertoo sota- ja muilla kriisialueilla työskentelevästä valokuvaajasta. Aihe on tuttu ohjaajalle, sillä hän on aiemmin toiminut Reutersin uutiskuvaajana konfliktipaikoissa maailmalla. Elokuva käsittelee sitä moraalista ristiriitatilannetta, mihin huippukuvaaja Rebecca (Juliette Binoche) on joutunut, kun erikoinen työ ei lomitu luontevasti perhe-elämään.

Elokuvan alussa Rebecca loukkaantuu vakavasti Kabulissa kuvatessaan itsemurhapommi-iskua. Kotona Dublinissa odottaa aviomies ja kaksi tytärtä, joiden elämään pelko kuuluu oleellisena osana. Äiti ei vaarallisessa työssään pelkää, mutta kotona pelästytään jokaista puhelimenpirinää – joko tulee tieto äidin kuolemasta.

Rebecca vakuuttaa sekä itselleen että muille, että hänen moraalinen velvollisuutensa on tehdä työtään. Jos kuvaajat ja toimittajat eivät tätä työtä tekisi, ei maailma saisi tietää näistä asioista riittävästi. Näin tietenkin on, mutta toisaalta Rebecca on joutunut sodan vangiksi. Hänelle tämä kaiken pahan näkeminen ja kuvaaminen on muodostunut addiktioksi. Sitä on saatava lisää ja lisää. Perhe-elämä ei enää tyydytä, se on tylsää, tavallista. Myös kunnianhimo ajaa kuvaajaa eteenpäin ja jatkamaan työssään.

Elokuvassa tätä asetelmaa kuitenkin kaunistellaan. Näin tapahtuu varsinkin lopussa, kun Rebecca kriisialueelle palattuaan kääntää katseensa pois vastenmielisestä tilanteesta - mukamas asian lopulta ymmärtäneenä.

Sota-addiktioon eivät tietenkään sairastu vain kuvaajat. Pahempi asia on, että sota huumaa sotilaita, sotien johtajia ja tavallisia kansalaisiakin. Esimerkiksi suurin osa Eurooppaa on nyt elänyt rauhan ajassa 70 vuotta, mutta niinpä tuntuukin siltä, että paikoin sotaa jo kaivataan. Huumorihenkinen sanonta ”tulis sota, niin loppuis kitinä” alkaa olla joidenkin mielestä jo oikeaa asiaa.

Sellaistakin ajatusta on paljon, että Naton pitäisi nyt rynnätä Ukrainaan, ja siinähän oltaisiinkin jo lähellä toivottua sotaa.

kari.naskinen@gmail.com