EU ja Venäjä: viisumivapaus 3-6 vuoden sisällä?

Jääkiekon MM-kisoihin Valko-Venäjälle haluavien toimittajien viisumiasian kanssa on nyt ongelmia. Eivätkä nämä viisumiasiat aivan yksinkertaisia ole muutenkaan. Kävin äskettäin Venäjällä, ja olihan se taas monimutkainen juttu, kun piti viisumi hakea. Eikä riitä, että operoi internetissä, koska viisumi kiinnitetään passiin, joka tämän takia on lähetettävä Venäjän suurlähetystöön, mistä se sitten palautetaan postitse kirjattuna kirjeenä.

Europarlamentaarikko Mitro Revon käytyä eilen Lahdessa sain käsiini kirjasen, joka oli tehty Revon Brysselissä keväällä 2012 järjestämän seminaarin luentoaineistosta. Siinä Suomen EU-edustuston erityisasiantuntija Mika Rytkönen selvittää EU:n ja Venäjän välistä tilannetta viisumivapauteen tähtäävissä toimissa. Ensimmäiset tähän vaaditut toimenpiteet hyväksyttiin joulukuussa 2011, jolloin kävi ilmi, että Venäjä halusi asettaa tavoitteeksi viisumivapauden toteuttamisen ennen Sotshin olympiakisoja. Näin nopeaan etenemiseen EU-maat eivät olleet valmiita, mutta Rytkönen sanoi toukokuussa 2012 olevan mahdollista, että viisumivapaus toteutuisi 3-6 vuoden sisällä.

Luultavaa on, että samaa voidaan sanoa nyt: viisumivapaus toteutuu parhaassa tapauksessa vuosina 2017-20.

Rytkösen vastuualueina ovat rajavalvonta-, Schengen- ja viisumiasiat. Kun EU:n ja Venäjän viisumivapaus jossain vaiheessa syntyy, se merkitsee Rytkösen arvion mukaan Suomen ja Venäjän välisen rajaliikenteen 2-3-kertaistumista.

”Näiden liikennemäärien hallinta ja sisäisen turvallisuuden uhkiin vastaaminen edellyttää uusien EU-tason työkalujen käyttöön saattamista. Rajanylitystietojärjestelmä tulisi saada käyttöön ennen EU:n naapurissa olevien väkirikkaiden maiden viisumivapauden toteutumista. EU:n rajanylitystietojärjestelmää tarvitaan kompensoimaan sisäiselle turvallisuudelle muodostuvia uhkia ja torjumaan laitonta maahanmuuttoa”, sanoo Rytkönen.

Viisumivapaus olisi hieno asia. Voisi ilman pitkäpiimäistä viisumibyrokratiaa piipahtaa vaikka Viipurin Pyöreässä tornissa iltapäiväoluella tai käydä Pietarissa Mariinski-teatterissa, jos aamulla näkisi netistä, että paikkoja illan oopperaesitykseen on vapaina. Matka Lahdesta Pietariin kestää Allegrolla alle kolme tuntia.

Suomi on sopinut yli 30 maan kanssa vastavuoroisesta viisumivapaudesta. Viisumi oikeuttaa lyhytkestoiseen oleskeluun maassa, pidempiaikaiseen tarvitaan maan viranomaisten myöntämä oleskelulupa. Venäjä pitäisi saada nopeasti viisumivapaaksi maaksi Suomesta katsoen.

kari.naskinen@gmail.com

Kävin oopperassa – jäin voitolle 37,50 euroa

Valtio subventoi Kansallisoopperaa niin, että tuki on jokaista katsojaa kohti noin 190 euroa. Kävin ottamassa tämän hyödyn pois. Kustannukseni oopperareissusta olivat:

Pääsylippu 120 euroa
Bensat 26 euroa (Lahti - Helsinki - Lahti)
Pysäköinti 1,50 euroa
Ohjelmavihkonen 6 euroa
Väliajalla kahvia ja pullaa 8 euroa

Yhteensä 162,50 euroa, joten jäin voitolle 37,50 euroa. Kansallisooppera saa valtionavustuksensa veikkausvoittovaroista, ja koska silloin tällöin lottoan ja teen urheiluvedonlyöntejä, olen oman osuuteni oopperan tukemisesta tälläkin tavoin hoitanut.

Ooppera on eliittitaidetta, sanotaan. Onhan tuo 120 euron lippu kallis, mutta vähemmälläkin selviää. Edullisimmat liput katsomaani esitykseen olivat 37 euroa, ja muutamiin halvemmin kustannuksin toteutettuihin oopperoihin pääsee 15 eurolla.

Nykyisin huippuoopperaa pystyy näkemään niinkin, ettei tarvitse edes liikennekustannuksista huolehtia. Finnkinon elokuvateattereissa esitetään säännöllisesti Metropolitan-oopperan (New York) produktioita ja lippu maksaa 26 euroa.

Tarkistin myös, paljonko liput maksavat kevyemmän musiikin konsertteihin, tässä esimerkkejä:

- Arja Koriseva 2.2.2014 Pieksämäellä, 31,50 euroa
- Deep Purple 2.2. Helsingissä, 62,50 euroa
- Cheek 7.2. Kuopiossa, 20,50 euroa
- Juha Tapio 21.2. Jämsässä, 18,50 euroa
- Jenni Vartiainen 27.2. Tampereella, 27,50 euroa
- Kauko Röyhkä 8.3. Lahdessa, 17,50 euroa

Entä se yhteiskunnan tuki oopperalle? Meneekö se vain eliitille? Taloustutkimus Oy:n selvityksen (2002) mukaan Kansallisoopperassa oli käynyt 21 prosenttia 15-74-vuotiaista suomalaisista. Yleisön jakauma koulutus- ja ammattitaustan mukaan oli hyvinkin tasainen: peruskoulu- tai ammattitutkinto oli takanaan 30 prosentilla, keskiaste 37 prosentilla ja korkeakoulututkinto 37 prosentilla. Ammattiryhmittäin: johtavassa asemassa olevat 14 %, työväestö 15 %, toimihenkilöt 38 %.

Uudempi tutkimus on Suomen kulttuurirahaston teettämä viime vuodelta. Siinä selvitettiin sekin, miten eri puolueita äänestävät ihmiset suhtautuvat kulttuurilaitosten tarjontaan. Väittämään siitä, että tämä tarjonta on hyvinvoinnille tärkeää, jakautuivat myönteiset kannanilmaisut seuraavasti:

Vihreät 68 %
Vasemmistoliitto 63 %
Sosialidemokraatit 51 %
Kokoomus 49 %
Keskusta 44 %
Perussuomalaiset 23 %
muut 50 %

Ruotsissa on tehty tutkimus siitä, miten kulttuuriharrastukset ja vaikuttavat ihmisten mielentilaan ja terveyteen. Kahdeksan vuotta kestäneessä tutkimuksessa oli mukana 25 000 ihmistä, ja tulokseksi saatiin, että kulttuurikokemukset auttavat sekä psyykkisissä että sydän- ja veronkiertoelinten sairauksissa.

Kansallisoopperan ja muiden taidelaitosten julkinen tuki on monien ihmisten hampaissa – ei pitäisi syytää rahaa niihin, koska olisi tärkeämpiäkin kohteita. Kukapa nämä tärkeysjärjestykset määrittäisi? Sitten jos sanotaan, että varsinkaan huonoina aikoina ei pitäisi taidetta tukea, niin kulttuuri-investointien aikaa ei enää koskaan tulisikaan tällä ajattelulla.

Kansallisooppera ja Helsingin Musiikkitalo ovat eliittiä varten? Puhumattakaan mahdollisesta Guggenheim-museosta, josta kirjailija Jukka-Pekka Wuorikoski kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että se olisi tarkoitettu vain rikkaille ja turisteille. Tähän voi vain lainata Pentti Saarikoskea, joka sanoi, että ei pidä luoda taidetta, jota työmies ymmärtää, vaan on luotava työmies, joka ymmärtää taidetta.

Sitten on vielä jako korkeakulttuuriin ja viihteeseen – korkeakulttuuriin ja karkeakulttuuriin. Sitäkään rajaa ei kukaan voi vetää muuten kuin omassa mielessään ja vain itseään koskien. Kun käyn Kansallisoopperassa, Savonlinnassa ja Finnkinon oopperaesityksissä, ne ovat minulle suurinta mahdollista viihdettä.

Oopperatalojen esitystilastoista selviää, mitkä ovat vetävintä tämän lajin viihdettä. Vuosina 2009-13 maailman esitetyimmät oopperat olivat:

  1. Giuseppe Verdi: La traviata
  2. Georges Bizet: Carmen
  3. Giacomo Puccini: La bohème
  4. W.A. Mozart: Taikahuilu
  5. Giacomo Puccini: Tosca
  6. Giacomo Puccini: Madama Butterfly
  7. Gioacchino Rossini: Sevillan parturi
  8. W.A. Mozart: Figaron häät
  9. Giuseppe Verdi: Rigoletto
10. W.A. Mozart: Don Giovanni

kari.naskinen@gmail.com

Telan talo ja Irma Kolsi

Kaupungin virastotaloa Vesijärvenkatu 11:ssä ollaan myymässä. Kysymyksessä on siis Telan talo, josta viraston nimenmuutoksen takia käytetään nykyisin myös nimeä Tevin talo. Rakennus on merkittävä osa Lahden kaupungin oman rakentamisen historiaa, myös henkilöhistoriaa, sillä sen piirsi kaupungin oma arkkitehti Irma Kolsi, jonka kädenjälki Lahdessa näkyy edelleen varsin laajasti.

Talo valmistui 1950 kaupungin laajenevan virkamieskunnan tarpeisiin, koska kaupungintalolle eivät enää kaikki mahtuneet. Se oli sitä aikaa, jolloin kaupungin sähkö-, vesi- ja viemärilaitoksetkin kuuluivat vielä teknisen lautakunnan hallinnonalaan. Teknillisenä apulaiskaupunginjohtajana oli Reino Vornanen, joka toimi myös Telan puheenjohtajana. Tuolloin kunnallislaki oli sellainen, että esimerkiksi kaupunginjohtaja oli myös kaupunginhallituksen puheenjohtaja.

Kaupunginmuseon tutkija, fil. tri Riitta Niskanen kirjoittaa Telan talosta, että ”Irma Kolsin varmat suunnittelijanotteet näkyvät tässäkin rakennuksessa, kuten monissa muissakin hänen kaupungin tarpeisiin sodan jälkeen suunnittelemissaan kohteissa. Julkisivu on niukan asiallinen, mutta se on elävöitetty pienin yksityiskohdin ja mittakaavavaihteluin, jotka antavat talolle sen arvokkaat erityispiirteet.” (Selvitys Lahden kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kohteista, 2000)

Lahden apulaiskaupunginarkkitehdin Irma Kolsin (1909 - 1982) suunnittelemia rakennuksia on paljon. Ei tarvittu kalliita arkkitehtikilpailuja, vaan kuukausipalkalla tehtiin kaupungin omina töinä, tässä näkyvimpiä:

- Aleksanterinkatu 34 (1940).
- Lahdenkatu 10 (1941).
- Kivimaan koulu (1948).
- Lähteen koulu (1948), josta sittemmin tuli Launeen sivukirjasto.
- Lastenseimi Fennia Fanerin työntekijöiden lapsille (1948).
- Kärpäsen koulu (1950).
- Tyttökoulun laajennukset Vuorikatu 29:ssä (1952 ja 1958). Irma Kolsi oli koulun entinen oppilas.
- Möysän koulun laajennus (1953).
- Esikoislestadiolaisten rukoushuoneen laajennus Onnelantie 2:ssa (1953)
- Tapanilan kunnalliskodin uudisrakennuksen lisäsiipi (1955).
- Kunnallissairaalan kroonikkotautien sairaala Harjukatu 48:ssa (1955).
- Eeronkatu 11, paritalo (1956)
- Vuorelman talon julkisivu-uudistus Vesijärvenkatu 13:ssa, tulivat mm. ovien ja ikkunoiden siniset klinkkerikoristeet (1961).
- Myös Lahden sankarihautausmaa on Irma Kolsin suunnittelema.

Irma Kolsin isä oli rakennusmestari Oiva Kolsi (1884 - 1950), jonka suunnittelemia rakennuksia myös on ollut ja on Lahdessa:

- Oy Mallasjuoman mallastamo Sammonkadun varrelle (1916).
- Rautatienkatu 18, johon Oskari Rajasen kellosepänliike muutti Aleksanterinkadulta (1920).
- Esikoislestadiolaisten rukoushuone Onnelantie 2:ssa (1923).
- Rajakatu 7 (1926)
- Huonekalutehdas Häklin tehdasrakennus Sammonkatu 8:ssa (1926).
- Lahden maamieskäsityökoulu Ahtialantie 9:ssä (1927).
- Asikkalankatu 39 (1928).
- Niemenkatu 45 Niemen Saha Oy:n työntekijöille (1928).

Telasta puheen ollen sen toiminnan alku ajoittuu vuoteen 1909, jolloin kaupungininsinööri Kaarlo Tavastin johtamaa työntekijäkuntaa alettiin kutsua rakennuskonttoriksi. Se toimi Nikolainkadun (nyk. Vapaudenkatu) varrella torin luona, josta 1912 siirryttiin uuteen kaupungintaloon. Vuonna 1931 rakennuskonttorin nimi muutettiin rakennustoimistoksi. Nimi oli ollut hyvä muuttaa, sillä toiminta ei enää ollut pelkkää konttorihommaa: ensimmäinen kuorma-auto oli ostettu 1924, katuja oli alettu asvaltoida 1927 ja ensimmäiset liikennekorokkeet oli rakennettu 1928. Teknillinen lautakunta (Tela) perustettiin 1949 ja seuraavana vuonna päästiinkin muuttamaan uuteen virastotaloon.

Telan tehtäväalue oli niin laaja, että jo 1950 kaupunginhallitus kehotti sitä pitämään kokoukset joka viikko. Nyt kun toimintoja on yhtiöitetty ja muutenkin organisaatiota muutettu, ei Telan tarvitse kokoontua kuin kolmen viikon välein.

Telan vastuulla ovat nykyisin kadut, puistot, rakennus- ja ympäristöluvat sekä elinympäristön terveellisyyden ja viihtyisyyden valvonta sekä edistäminen.
Tekninen ja ympäristötoimiala tekee myös maakunnallista yhteistyötä huolehtien Hollolan ja Nastolan ympäristönsuojelutehtävistä, Kärkölän ja Nastolan rakennusvalvonnasta sekä kaikkien Päijät-Hämeen kuntien joukkoliikenteen järjestämisestä. Myös Asikkalan, Hollolan, Hämeenkosken, Kärkölän ja Nastolan asuntojen korjaus- ja energia-avustuspalvelut kuuluvat nykymuotoisen Telan vastuualueeseen.
kari.naskinen@gmail.com

Lahtis-laiva entisöidään, ja tarkoitus on saada se vesille

Tämän päivän (25.1.2014) Keskisuomalaisessa on uutinen, minkä mukaan maailman vanhimpiin rautalaivoihin lukeutuva s/s Lahtis entisöidään täydellisesti ja saatetaan takaisin laineille. Noukanniemessä Jyväskylässä kymmenen vuotta työstetty Lahtis siirtyy kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen nimeä kantavan säätiön hallintaan ja kuljetetaan kevään myötä Laukaan Järvilinnaan, jossa sen kunnostuksen suururakka alkaa. Keskisuomalaisen nettisivulla on video, jolla näkyy laivaharrastaja Jorma Tuomi-Nikulan pienoismalli Lahtiksesta. Videolla näkyvä laiva on Lahtiksen 1890-luvun ulkoasun mukainen (kuvassa).

Siipirataslaiva Lahtis rakennettiin 1860-luvulla Chrichtonin telakalla Turussa , sieltä se kuljetettiin osiin purettuna Vähä-Äiniölle Asikkalaan, jossa laiva koottiin uudelleen ja saatiin Lahden – Jyväskylän väliseen liikenteeseen.

Laivan rakennutti Leopold Toppeliuksen ja Johan Parviaisen yhtiö, Vuonna 1899 laivan omistajaksi tuli Oy Sommers af Hällström & Walden. Kaksi vuotta myöhemmin laiva upposi Sysmässä; laiva korjattiin ja sen osti tamperelainen kauppias Abraham Jokinen. Lahtelaisen tehtailijan Ferdinand Frigrenin omistukseen s/s Lahtis siirtyi 1904, jolloin laivasta poistettiin siipirattaat ja alukseen asennettiin kaksi uutta moottoria ja potkurit. Samalla Frigren muutti nimen suomalaiseksi: Lahti.

Frigrenin jälkeen Lahti-laivan omistajia ovat olleet heinolalaiset kauppiaat J.V. Blomqvist ja P. Raije, kapteeni Raninen, Höyryvene Oy Kymi, Padasjoen Laiva Oy, Heinolan Konepaja Oy, maanviljelijä Toivo Manninen, Vilho Pietiläinen, Kustaa Ilmari Honkonen, Iloniemen saha (Korpilahti) ja hollolalaiset Saarisen veljekset, jotka 1950-luvun alussa muuttivat laivan nimen Saari II:ksi. Seuraavia omistajia ovat olleet Toiminimi Päijänteen Rahtaus, jyväskyläläinen Lauri Pykälinen, Risto Höylä, Säynätsalon kunnanjohtaja Pentti Tossavainen, laivuri Hannu Hildén ja Lahtis - Siipiratas Höyrylaivaseura ry.

Sysmässä tapahtuneen onnettomuuden lisäksi laiva upposi myös Heinolassa Jyrängön virtaan kansalaissodan aikana 1918, seuraavan kerran Tehinselällä 1930-luvulla ja vielä neljännenkin kerran joskus 1960-luvulla.

Laivan pituus on 34 metriä, leveys 5 metriä ja syväys 2,2 metriä.

kari.naskinen@gmail.com

Lahteen tehtiin 30 vuotta sitten ”pienimuotoinen” teatteritalo

Suurin osa Helsingin ulkopuolella toimivista laitosteattereista kärvistelee pienentyneiden katsojamäärien aiheuttamassa talousahdingossa. Tämä on pakottanut kaupunkien omistamat teatterit muuttamaan ohjelmistopolitiikkaansa. Joensuun kaupunginteatterin johtaja Vihtori Rämä sanoi Helsingin Sanomissa, että ”kun taide liukenee pois, teatteri lakkaa kysymästä muuta kuin katsojalukuja - - - Teatterista tulee mitätöntä viihdehumppaa” (HS 30.1.2013)

Tämä kuitenkin koskee nimenomaan isoja laitosteattereita, jotka ovat nyt vaikeuksissa. Esimerkiksi Lahdessa ongelmana on liian iso pääsali. Ajat olivat kuitenkin toiset 30 vuotta sitten, jolloin teatteritalo valmistui. Oli nousukausi, eikä teatterilla ollut niin paljon kilpailijoita kuin nykyisin. Tyypillistä oli, että kun teatterirakennuksen suunnittelukilpailu 1974 ratkesi, totesi palkintolautakunta, että kilpailun voittaneesta ”pienimuotoisesta ratkaisusta tulee toimiva ja persoonallinen teatteritalo”.

”Pienimuotoinen” kai siksi, että Helsingin kaupunginteatterin isossa salissa oli lähes tuhat paikkaa, ja Lahteen tuli vain 760 paikkaa. Lahtelaiset teatterinystävät kävivät paljon Helsingissä, joten heidät oli houkuteltava oman kaupungin teatteriin komeilla puitteilla.

Jos Lahden teatteri olisi rakennettu heti suunnittelukilpailun jälkeen, se olisi arvioiden mukaan tullut maksamaan 25-30 miljoonaa markkaa.  Kun talo 1983 valmistui, hinta oli 116 miljoonaa markkaa. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti vuotta ennen teatterin valmistumista, että ”rakennushanke luisui käsistä. Siitä tuli liian kallis” (ESS 27.9.1982). Jutun otsikko oli: ”Teatteritalosta tulee ylihintainen edustusrakennus.”

Tuolloin ei kommenteissa kuitenkaan puututtu mitenkään teatterin kokoon. Ei kukaan tohtinut arvostella pääsalia liian isoksi, sillä teatterilla oli imua. Nyt on toisin. Ison Juhani-salin katsomopaikkojen määrää pienennettiin pari vuotta sitten yli sadalla, mutta mitä se auttaa, kun ison kiinteistön ylläpitokulut ovat samat, vaikka paikkoja ei olisi kuin kymmenen.

Hesarin jutussa sanoi Tutkivan teatterityön keskuksen (Tampereen yliopisto) johtaja Mika Lehtinen, että yksi uusi asia voi tulevaisuudessa olla, että kuntaliitosten myötä jotkut kaupunginteatterit avaavat uusia sivunäyttämöitä. Toinen kehityssuunta, mikä jo on näkyvissäkin, on laitosteattereiden muuttuminen enemmän vierailunäyttämöiksi, jolloin omaa henkilökuntaa ei tarvita yhtä paljon kuin nyt. Hyvänä esimerkkinä tästä on jo Espoon kaupunginteatteri, joka hoitaa näytelmänsä kokonaan vierailuesityksillä ja freelancer-näyttelijöillä.

Vuonna 2010 käynnistyi kahdeksan suomalaisen alueteatterin ja ruotsalaisen Riksteaternin yhteistyöhanke, jota Suomessa koordinoi Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus. Suomalaisista teattereista mukana ovat mm. Espoon kaupunginteatteri, Jyväskylän kaupunginteatteri, Kotkan kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Oulun kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Åbo Svenska Teater, Wasa Teater ja Tutkivan teatterityön keskus.

Teatterin tilanne kokonaisuutena ei kuitenkaan ole sama kuin laitosteattereiden. Pienet ryhmäteatterit vetävät hyvin katsojia ja kulurakenne on kevyempi. Siksi ne voivat keskittyä kunnon teatterintekemiseen ilman, että välillä yritetään saada kassa kuntoon musikaalihömpällä.

kari.naskinen@gmail.com

Sirokaja ruskaja dusha

SKA Pietarin jääkiekkojoukkueen lehdessä on paraatipaikalla SKA:n presidentin Gennadi Timtshenkon kirjoitus. Hän on avainasemassa siinä, miten Jokerit onnistuu KHL:ssä. Timtshenko on 61-vuotias miljardööri, joka on syntyisin Armeniasta, mutta on nykyisin Venäjän ja Suomen kansalainen. Asuu Sveitsissä. Yhdysvaltalaisen Forbes-lehden tilastoinnin mukaan hän on maailman 62:nneksi rikkain ihminen, omaisuus yli 14 miljardia dollaria. Venäjän raharikkaista hän on kahdeksas.

Suomessa on puntaroitu kovasti sitä, miten Jokerit pystyy menemään KHL:ään, sillä esimerkiksi sen nykyisellä pelaajabudjetilla 3,5 miljoonalla eurolla ei vielä kunnon KHL-joukkuetta rakenneta. Tässä kohtaa tulee esille Timtshenkon nimi, sillä kuten viime kesän tapahtumista tiedetään, Timtshenko osti yhdessä Arkadi ja Boris Rotenbergin kanssa Hartwall-areenan ja 49 prosenttia Jokerit HC Oy:stä. Siksi on Timtshenkon intresseissä, että Jokerit pärjää hyvin.

Otsikon sanonta on suomeksi ”laaja venäläinen sielu”. Nyt Jokereista 51 prosenttia omistava Harry Harkimo voi hyödyntää Timtshenkon laajaa sielua. Hyvän hyvyyttään Timtshenko ei kuitenkaan ole Jokerit-operaatioonsa lähtenyt, vaan perusajatuksena on saada KHL:lle lisää laajuutta. Jos Jokerit kaudella 2014-15 onnistuu, se toimii houkuttimena muillekin länsieurooppalaisille joukkueille.

Suomessa on jääkiekkoväen piirissä käännelty Jokereiden tilannetta moneen suuntaan. Mistä rahat? Yhtenä esimerkkinä on mainittu, että kun Harkimo on sanonut Jokereiden tekevän pelimatkansa omalla lentokoneella, niin johan se tulee maksamaan hirmuisesti. Ehkä auttaa kuitenkin se, että Timtshenko omistaa lentokonevuokraamon.

Timtshenko pitää varmasti huolen siitä, että Jokerit ei jää huutolaispojan asemaan tässä kahden maanosan jääkiekkosarjassa. Nyt siinä pelaa joukkueita Venäjän lisäksi Kazakstanista, Kroatiasta, Latviasta, Slovakiasta, Tshekistä, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Ensi syksynä mukaan liittyy Suomi, ja uusina joukkueina tähän 28 joukkueen liigaan ovat tulossa myös HC Karlovy Vary (Tshekki) ja HK Budivelnik (Ukraina). Alustavan kiinnostuksensa KHL:ään ovat ilmaisseet myös ruotsalaiset Frölunda (Göteborg) ja Färjestad (Karlstad), saksalaiset Eisbären Berlin ja Kölner Haie sekä itävaltalainen Red Bull Salzburg ja italialainen Milano Rossoblu. Jos Jokerit ensi kaudella onnistuu, tämä lista pitenee.

Timtshenkosta huolimatta Jokereista ei tule SKA:n ns. farmiseuraa, mutta hyvinkin on mahdollista, että yhteistyöhyötyjä löytyy. - "Shastliva ostavatsja!", Hyvää matkaa!

kari.naskinen@gmail.com

Kontinentalnaja Hokkeinaja Liga

Ensimmäinen kokemus KHL:n ottelusta oli hieno. Meininki Pietarin Jääpalatsissa oli kovin toisenlaista kuin täällä kotona hiljaisessa SM-liigassa. Katsojia SKA Pietarin ja Moskovan Dynamon ottelussa eilen keskiviikkona oli 12 295 eli katsomo oli täynnä. Istuin penkkirivillä 13 eli melko lähellä kaukaloa, mutta siitä huolimatta en kuullut yhtään tuomarin vihellystä, koska yleisö oli koko ajan lujaa äänessä. Katsojat tulivat paikoilleen ajoissa, toisin kuin esimerkiksi Hartwall-areenalla Helsingissä, jossa erätaukojen jälkeen katsojia lamppaa aulatiloista katsomoon vielä siinä vaiheessa, kun peliä on ehditty pelata useita minuutteja. Kun ottelu keskiviikkoiltana päättyi, valtaosa katsojista jäi paikoilleen istumaan ja hurraamaan.

Ainoa ongelma on liikenne. Hotellista aivan Pietarin keskustasta hallille meni henkilöautolla kaksi tuntia. Paluumatka sujui sutjakammin, sillä työmatkaliikenteen ruuhkaa ei enää ollut, ja olimme hotellilla takaisin 15 minuutissa. Metro olisi menomatkalla tietenkin joutuisampi, mutta siellä taas on omat ihmisruuhkansa ja tungoksensa.

Ottelu oli loistava. Jukka Jalosen valmentama SKA voitti 6-3, ja Dynamon parhaana pelaajana palkittiin Leo Komarov. SKA:n paras oli tshekki Roman Cervenka, ja yhden maalin teki myös Ilja Kovaltshuk.

Peli isossa kaukalossa oli vauhdikasta, jopa niin hienoa, että tuli väistämättä mieleen Jokerien tilanne ensi kaudella – millaisen joukkueen Jokerit pystyy samaan kasaan, jos aikoo pärjätä näillä markkinoilla. Tehtävä ei ole helppo. Toisaalta näkemäni ottelu edusti KHL:n ehdotonta huippua, ja sitä tasoa Jokerit ei luultavasti kykene ainakaan ensimmäisellä kaudellaan saavuttamaan.

Suomalaiset sanovat, että Jokereiden tilanne on ”haasteellinen”. Venäjällä ei onneksi tätä sanaa ole. Oikeusterminä tietenkin on olemassa haastetta merkitsevä vyzov, mutta Jokereista sanottaisiin Venäjällä, että tilanne on hankala, ongelmallinen tai vaikea. Siinä missä suomalainen sanoo, että Jokereiden tilanteesta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa osaa sanoa mitään Erkkikään, niin venäläinen sanoo, että ei siilikään. Komarovin nimi muuten tarkoittaa hyttystä.

Nämä kieliasiat selvisivät matkalukemisenani olleesta Arto Mustajoen kirjasta Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012). Mustajoki on Helsingin yliopiston venäjän kielen professori. Hän selvittää kirjassa myös Pietarin nimihistorian. Vaikka Pietari Suuri perusti kaupungin 300 vuotta sitten, niin kaupungin nimi ei kuitenkaan varsinaisesti viittaa häneen. Nimensä kaupunki sai apostoli Pietarin mukaan, ja nimi otettiin hollanninkielisestä versiosta ”Sankt Pieter Burch”, jolla tarkoitettiin aluksi pelkkää linnoitusta. Myöhemmin kaupungin niminä ovat olleet Petrograd, Leningrad ja nyt taas vuodesta 1991 alkaen Sankt Petersburg.

SKA:n pelipaidan rinnassa lukee edelleen Leningrad, ja tämä nimihän on edelleen olemassa tarkoittaen sitä aluetta, mikä käsittää Pietarin kaupungin ja sen lähialueet (Leningradskaja oblast). SKA on lyhennys sanoista ”Sportivnyj Klub Armii”, mikä tarkoittaa seuran alkuperäistä olemusta: Asevoimien urheiluseura (1946). Nyt koko nimi on ”Hokkeinyi klub SKA Sankt-Peterburg).

Mustajoen kirjassa selvitetään myös se, miten ilmaistaan, kun mennään naimisiin. Kun venäläinen kertoo jonkun miehen menevän naimisiin, mies ”vaimoutuu naisen päälle”. Nainen puolestaan ”menee aviomiehen selän taakse”. Venäläisnaiset eivät tuosta sovinismiin vivahtavasta sanonnasta kiukuttele, sanovat vain, että kakaja raznitsa (mitä väliä sillä on).

Venäjässä kaksi tavallisinta tyttösanaa ovat devotshka ja devushka. Pojista ja miehistä käytetään kollektiivista ilmausta rebjata, mikä on alun perin lapsi-sanan monikko – siis ikuinen lapsi oli tällä kertaa katsomassa jääkiekkoa Pietarissa.

kari.naskinen@gmail.com

Auto kuin taideteos

Jos autoja ei tehtäisi ajamista varten, ne olisivat parhaimmillaan kuin taideteoksia. Sellaiseksi auto muuttuu joka tapauksessa viimeistään siinä vaiheessa, kun esimerkiksi Modernin taiteen museo (MoMA) New Yorkissa hankkii sen kokoelmaansa. Nykyisin tuohon kokoelmaan kuuluvat ainakin Battista ”Pinin” Farinan muotoilema Cisitalia 202 GT (1948, kuvassa), Willys-jeeppi (1953), VW ”kupla” (1959), Jaguar E-type (1961) ja Alain Prostin ajama Ferrari F1 (1990).

En tiedä kuinka iso prosessi on sinfonian säveltäminen tai romaanin kirjoittaminen. Sen sijaan tiedän, että jonkin uuden laitteen kehittelyyn voi autoteollisuudessa kulua vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kun tällainen uusi laite saadaan niin valmiiksi, että se voidaan ottaa sarjatuotantoon, kysymyksessä on useimmiten todella tärkeä hetki, ja näitä hetkiä on ollut paljon – synkronoitu vaihteisto, erillisjousitus, hammastanko-ohjaus, vapaakytkin, ajonvakautusjärjestelmä jne. Nyt odotetaan sitä keksintöä, minkä avulla sähköautoista saadaan yhtä käytännöllisiä ja edullisia kuin tavallisemmat autot.

Tunnettu saksalainen kulttuurifilosofi Bernhard Bavink kirjoitti vuonna 1940, että tekniikka ei ole vain sovellettua luonnontiedettä, vaan se on kulttuuriala, joka yhtä oikeutetusti kuin taide, tiede ja eettis-uskonnollinen hengen maailma kuuluu tärkeänä alana arvojen valtakuntaan. Ajatustaan täsmentäen Bavink totesi, että oikeastaan tekniikalle kuuluu ensimmäinen sija, koska ihminen nimenomaan tekniikan keinoihin turvautuessaan alun alkaen erottautui lopullisesti eläimistä.

Jo ennen Bavinkia oli toinen saksalainen filosofi Eberhardt Zschimmer kirjoittanut, että luova teknikko toimii täysin samoin ehdoin kuin luova taiteilija tai luova tiedemies.

Auto on konkreettinen vekotin myös siinä kehityskulussa, millä on pyritty helpottamaan ihmisten elämää. Kautta historian on tekniikan avulla onnistuttu pääsemään eroon epämukavista, ihmisvoimin tehtävistä töistä. Vanhemmista keksinnöistä tulevat mieleen tuuli- ja vesiratasmyllyt, rukki, sorvi ja mitä kaikkia niitä onkaan. Tästä on kysymys edelleen. Automaatio ja sähköinen tietotekniikka vähentävät ikävimpiä ”liukuhihnatöitä”.

Automaailmassa kävi Englannille muutamia vuosikymmeniä sitten niin, että se romahti, kun se ei lähtenyt ajoissa mukaan siihen robottivallankumoukseen, mikä toteutui muun Euroopan ja USA:n autoteollisuudessa. Voimakkaan ay-liikkeen painostuksesta British Leyland, Ford ja General Motors säästivät työpaikkoja, mutta lopputulos oli, että kansainvälisessä kilpailussa ne kokivat ankaran tappion. Englannin autoteollisuudessa menetettiin lopulta enemmän työpaikkoja kuin niitä 1960-70-luvuilla säästettiin. Nyt Englannin autoteollisuutta omistavat lähinnä saksalaiset ja japanilaiset.

Autoteknologioiden kehittämisessä ovat nyt tärkeimmällä sijalla liikenneturvallisuuden parantaminen ja ympäristökuormituksen vähentäminen. Tarvitaan entistä enemmän teknisiä ratkaisuja tavoitteiden saavuttamiseksi.

Liikenneturvallisuuden parantamiseksi autoihin on tullut ja on tulossa paljon uutta aktiivista tekniikkaa. Esimerkiksi kaistavahdit ja automaattiset hätäpysäytysjärjestelmät tulevat vähentämään vakavien liikenneonnettomuuksien määrää. Näitä järjestelmiä on jo saatavilla useisiin autoihin lisävarusteena, mutta niitä ei vielä ole paljon hankittu, koska ne ovat toistaiseksi kalliita. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun mm. automaattiset hätäpysäytysjärjestelmät tulevat muutaman vuoden sisällä mukaan EuroNCAP-törmäystestien arvosteluperusteisiin. Sen jälkeen autoja ei myydä kovinkaan paljoa ilman näitä turvallisuutta lisääviä varusteita.

Se on myös varmaa, että henkilöautojen on edelleen oltava kauniita. Tästä pitävät osaltaan huolen ne Lahden muotoiluinstituutista valmistuneet opiskelijat, jotka ovat päässeet töihin autotehtaiden muotoiluosastoille. Toivottavasti tätä osastoa ei lakkauteta, kuten on Lahdessa tehty kahdelle muulle taideopiskelulinjalle.

Yritin tähän rakentaa kaikkien aikojen kauneimpien autojen listaa, mutta kun huomasin heti, että siinähän menisi monta päivää, niin lainaan tähän yhdysvaltalaisen CNBC-telkkarikanavan listan kymmenestä parhaasta (aikajärjestyksessä), vaikka liian nostalgiapainotteinen onkin:

Mercedes-Benz 300 SL (1954)
Ferrari 250 California (1961)
Chevrolet Corvette (1963)
Aston Martin DB 5 (1964)
Jaguar E-type (1965)
Ford GT 40 (1966)
Ferrari 275 GTB/4 (1967)
Dodge Challenger R/T (1970)
Lamborghini Miura SV (1971)
Porsche Carrera RS (1973)

Uusia kaunottaria syntyy koko ajan, ja yksi sellainen on kaksipaikkainen Alfa Romeo 4C, joka kohta Suomeen tullessaan saa hinnakseen arviolta noin 85 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Komisario Palmun viimeinen erehdys

Yle Teemalta tulee lauantai-iltana ja sunnuntaina päivällä kolme Matti Kassilan ohjaamaa Palmu-elokuvaa. Kassila täyttää 90 vuotta 12.1.2014. Lisäksi sunnuntaina esitetään ohjelma, jossa Markku Pölönen haastattelee Kassilaa (2007).

Ensimmäinen elokuvista on Komisario Palmun erehdys (1960). Se oli aikansa suurmenestys, ja on edelleen. Kerran Kassila oli Katajanokan vankilassa esittämässä vangeille tätä elokuvaa heidän toivomuksestaan ja puhumassa heille elokuvanteosta. Lopussa eräs vanki kertoi, mitä hän oli kaupungilla nähnyt - Lyhtypylväiden mainostauluissa Joel Rinne mainosti Kansallis-Osake-Pankkia: "Viekää tekin eläkkeenne kuten minä, Kansallis-Osake-Pankkiin". Joku oli mustalla tussilla kirjoittanut kuvan päälle: "Komisario Palmun viimeinen erehdys!"

Suomen Filmiteollisuus oli omistanut oikeudet Mika Waltarin Palmu-romaanin (1940) jo pitkään, mutta siitä kiinnostunutta ohjaajaa ei ollut löytynyt, ennen kuin Kassila tarttui siihen. Elokuvan poliisikolmikoksi Kassila valitsi Joel Rinteen (Palmu), Matti Raninin (lainopin ylioppilas Virta) ja Leo Jokelan (etsivä Väinö Kokki). Palmun etunimi ei ole tiedossa.

Elokuvan yksi huippukohtaus sijoittuu ravintola Kämpin kabinettiin, jossa Kokki pitkän lounaan tunnelmissa laulaa tunnetun iskelmän Silmät tummat kuin yö. Kassila on kertonut käsikirjoittaneensa Kokin roolin nimenomaan Jokelalle, ja tuosta Kämpin kohtauksesta Kassila muistelee: ”Kirjassa sanotaan: Kokki laulaa Kämpissä laulun. Muistin Leo Jokelan kertoneen, että hän oli joskus jossakin laulanut Anita Välkin kanssa. Miksei hän siis voisi laulaa elokuvassakin. Löysin laulun kuunnellessani sävelradiota. Humppa oli juuri tekemässä uutta tuloaan ja Silmät tummat kuin syksyinen yö oli vahvinta humppaa. Siinä laulu etsivä Kokille.” (Katso 29/1975)

Musiikilla oli muutenkin tärkeä osa Kassilan elokuvissa. Vodkaa, komisario Palmu -elokuvassa (1969) ovat mukana myös Viktor Klimenko ja  Inga Sulin, jonka laulama Kevätkoivu-kappale on erityisen hieno.

”Musiikki merkitsi minulle paljon, sehän on elokuvan keinoista abstraktisin ja taustamusiikilla on suuri merkitys. Annoin aina säveltäjälle jokaisen musiikkipaikan ja koetin kuvata sen kulloisenkin funktion.” (Kassila Elokuvauutiset.fi-sivustolla 2011).

Kaasua, komisario Palmu -elokuvan (1961) alun kuvaus on Hitchcock-tyylistä. Kassila: ”Alfred Hitchcock jos kuka on kuvallinen ajattelija. Hän sommitteli kuvat niin pitkälle, että voidaan sanoa hänen hakeneen yksittäisestä kuvasta kaiken haluamansa ilmaisuvoiman, ja sommitteli montaasin tavalla, jota voisi verrata suuren sillan rakentamiseen. Hänen elokuvallinen ajattelunsa on suorastaan pelottavan voimakasta, intensiivistä, ja sen täytyi pohjautua hänen yliherkkään, pelokkaaseen luonteeseensa, josta hän itsekin on puhunut.” (Elokuvauutiset.fi)

”Mitä pidemmälle Hitchcockin kerronta kehittyi, sitä enemmän kerrostumia hän niihin sai. Vaikka aiheet näyttivät olevan yksinkertaisia jännitystarinoita, niihin syntyi muita ulottuvuuksia, arkkitehtonisia, filosofisia, unenomaisia.”

”Hyvin moni ohjaaja on saanut Hitchiltä vaikutteita, minäkin ehkä enemmän kuin keltään muulta, mutta ei häntä kopioimaan kannata lähteä, ei niin varmaan kukaan ole tehnytkään, sillä eihän se onnistu. Jos sieltä jotain keinoja ja käsittelytapaa tarttuu, se tapahtuu enemmän tiedottomasti ja aina soveltaen omaan tarinaan ja kertomistapaan. Mutta niinhän tapahtuu aina, eihän kukaan ole vailla vuorovaikutuksia, siihenhän kehitys perustuu.”

Muista vaikuttajistaan Kassila mainitsee Frank Capran (huumori ja jännitys), Billy Wilderin (huumori, erotiikka, mielikuvitus, näyttelijöiden käsittely, erityisesti elokuvaan sopivat aiheet), Robert Hamerin, Ingmar Bergmanin ja Michelangelo Antonionin.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ei enää perustunut varsinaisesti Waltarin romaaneihin, vaan sitä varten Waltari itse teki käsikirjoituksen Fennada-Filmin johtajan Mauno Mäkelän pyynnöstä. Saman tien Waltari kirjoitti sen myös romaaniksi, joka ilmestyi samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa.

Neljännen Palmu-käsikirjoituksen nimeksi Waltari antoi Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, mutta sitä ei enää elokuvaksi tehty. Vodkaa-elokuvan käsikirjoituksen tekivät Matti Kassila ja Georg Korkman. Tätä elokuvaa ei Yle Teema nyt esitä. Eikä se olekaan samaa tasoa muiden Palmu-elokuvien kanssa.

Professori Matti Kassila ohjasi yli 30 elokuvaa. Jussi palkinnot niistä:

1951 Radio tekee murron (ohjauksesta ja käsikirjoituksesta)
1954 Sininen viikko (ohjauksesta)
1955 Isän vanha ja uusi (ohjauksesta)
1957 Elokuu (ohjauksesta)
1959 Punainen viiva (käsikirjoituksesta)
1962 Kaasua, komisario Palmu (käsikirjoituksesta)
2011 Jussi-palkinto elämäntyöstä

kari.naskinen@gmail.com

Jalkarannantien Shell, osa 2

Ihmettelin jutussani 29.12.2013, ettei Lahden kaupunginmuseon tutkija, fil. tri Riitta Niskanen mainitse Jalkarannantien Shelliä kahdessa laajassa kirjassaan, joissa hän käy läpi Lahden historiallisesti arvokkaita kohteita. Sain Riitta Niskaselta selvityksen asiaan, ja koska edellinen juttuni herätti paljon kiinnostusta, lainaan tähän häneltä saamani viestin.

Riitta Niskanen sanoo olevansa kanssani täsmälleen samaa surullista mieltä vuonna 1950 valmistuneen huoltoaseman purkamisesta, mutta miksi se ei ole mukana hänen kirjoissaan, jotka ilmestyivät 2000 ja 2012:

”Kun ensimmäinen kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden luettelo ilmestyi vuonna 2000, oli sen sisältö linjattu käsittämään ennen vuotta 1946 rakennetut kohteet. Mukaan otettiin myös joitakin uudempia kohteita, muun muassa sellaisia, jotka olivat jo olleet aikaisemmin laadituissa luetteloissa tai sitten tavalla tai toisella muuten arvokkaita. Modernien kohteiden perustelu kirjassa oli aikamoista työtä, kun silloinen kaavoituskoneisto ei oikein ollut kulttuurihistorialle altista. Luettelo oli kaavoituksen, rakennusvalvonnan ja museon yhteistyötä. Kun isompienkin modernien kohteiden mukaan ottamisesta käytiin keskustelua, olisivat kaupantekopaikat olleet vieläkin lujemmassa, jos museo olisi ehdottanut bensa-asemaa. Näin se jäi ulkopuolelle, ja samoin kävi lukuisille muillekin kohteille.”

”Kun Ranta-Kartanon suunnittelu 2005 alkoi, museo olisi voinut tietysti ryhtyä puolustamaan bensa-asemaa, ja pohdinkin sellaista mahdollisuutta. Museon on kuitenkin suojelukysymyksiä linjatessaan toimittava ennustettavasti eli niin, että se mitä on aikaisemmin sovittu, pitää. Näin museo katsoi parhaaksi puolustaa niitä kohteita, jotka oli yhdessä kaavoittajan ja rakennusvalvonnan kanssa päätetty sisällyttää kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden luetteloon. Bensa-aseman ja kulttuuriarvojen kannalta tämä oli huono juttu, mutta museon uskottavuuden ja tulevien ristiriitatilanteiden kannalta hyvä – ainakin minun mielestäni. Kun laadimme samojen yhteistyökumppaneiden kanssa toisen, 2012 valmistuneen luettelon, otettiin mukaan vuoden 1946 jälkeen valmistuneet arvokohteet. Bensa-asema olisi kuulunut tähän luetteloon, mutta Ranta-Kartanon suunnittelu oli edennyt niin pitkälle, että sen ehdottaminen mukaan olisi herättänyt museon aivoituksia koskevaa ihmetystä, jota muutenkin riittää ihan tarpeeksi.”

”Kaavoitus- ja suojeluprosessien katvealueille jää aina arvokohteita, joiden kohtalo yleensä on tulla puretuiksi. Aina ei ole kyse siitä, että museo ei ole älynnyt tai osannut puolustaa kohdetta. Museohan ei omatoimisesti suojele mitään, vaikka tämä on yleinen luulo, vaan juridinen suojelumerkintä syntyy kaavoituksen tuloksena tai sitten erityislain käytön seurauksena, jollaisia tapauksia Lahdessa ei ole ollut.”

”Linja-autoasemat ja bensa-asemat ovat kehittyneet kaupunkeihin eräänlaisessa symbioosissa, ja siksi linja-autoaseman historiallisten arvojen ymmärtämiseksi olisi ollut tärkeää säästää myös bensa-asema. Säilyttäminen olisi ollut tärkeää myös siksi, että bensa-asema oli tehty samoista arkkitehtonisista aineksista, alun perin jopa samoista materiaaleista kuin linja-autoasema.”

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden paras urheilija?

Helsingin Sanomat järjesti lukijoilleen äänestyksen siitä, kuka oli paras suomalainen urheilija 2013. Ehdolle annettiin 16 urheilijaa, MM-mitalisteja ja muitakin menestyneitä. Mukana myös F1-sarjassa viidenneksi sijoittunut Kimi Räikkönen. Ymmärtämättömyyttä moottoriurheilusta vai mitä, mutta 16:n ehdotetun joukossa eivät olleet lajiensa maailmanmestarit Joonas Kylmäkorpi, Pekka Päivärinta, Marcus Johansson eikä Mauno Hermunen.

Varsinaisen valinnan tekevät urheilutoimittajat, ja viime vuoden parhaat suomalaisurheilijat palkitaan tiistaina 14.1.2014.

Urheilutoimittajien valinnoissa painavat aina henkilökohtaiset mieltymykset. Niin minullakin, joka olen tekniikka- ja taitolajien ystävä. Äänestyksessä olen vuosittain mukana siksi, että Urheilutoimittajain liiton B-jäsenenä minulla on äänioikeus. Vuoden 2013 kymmenen parasta ovat tässä:

1. Joonas Kylmäkorpi, maarata-ajon maailmanmestaruus neljännen kerran peräkkäin (kuvassa).

2. Roope Tonteri, lumilautailussa kaksi maailmanmestaruutta 2013.

3. Pekka Päivärinta, ratamoottoripyöräilyn sivuvaunuluokassa neljäs maailmanmestaruus (”purkkiorjana” sveitsiläinen Adolf Hänni).

4. Osku Palermaa, keilailun World Gamesin voittaja sekä mukana Suomen MM-kultajoukkueessa.

5. Robin Hull, biljardin EM-kultaa snookerissa.

6. Tero Pitkämäki, keihäänheiton MM-hopeaa.

7. Pekka Koskela, pikaluistelun sprinttereiden MM-hopeaa.

8. Kimi Räikkönen, yksi MM-osakilpailuvoitto F1:ssä.

9. Mika Kallio, ratamoottoripyöräilyn Moto2-luokassa neljäs.

10. Marcus Johansson, moottoriveneilyssä MM-kultaa ja -hopeaa

No miksi Robin Hull on ennen Tero Pitkämäkeä? Koska biljardi on maailmanlaajuinen massalaji. Tällaisia vastakkainasetteluja tulee tehdyksi. Mitenkähän nyt Norjassa, valitaanko parhaaksi urheilijaksi shakin uusi maailmanmestari Magnus Carlsen? Jos Suomessa olympiahopeakiekkoilija Kari Eloranta olisi valinnut isänsä lajin, hänestä olisi tullut shakinpelaaja.

Hankalaa on sijoittaa listalle joukkueurheilijoita. Vertailu yksilöurheilijoihin on vaikeaa. Kaksi kertaa on parhaaksi valittu hyvin perustein jalkapalloilija, Jari Litmanen 1995 ja Sami Hyypiä 2001. Viime vuoden osalta tulevat ääniä saamaan ainakin lentopalloilija Mikko Esko, jääkiekkoilijat Petri Kontiola ja Tuukka Rask, koripalloilija Petteri Koponen, jalkapalloilija Niklas Moisander sekä maailman paras pesäpalloilija Jani Komulainen.

Taas tullaan käymään keskustelua vammaisurheilijoiden asemasta tässä vertailussa. Kovia urheilijoita ovat, mutta miten on esimerkiksi pyörätuolikelauksessa MM-mitaleita saavuttaneen Toni Piispasen kanssa. Jotain kertoo lajista se, että Piispanen nousi parin vuoden lajiharjoittelun jälkeen maailman parhaaksi. Sekin tässä nimenomaisessa lajissa on otettava huomioon, että Lontoon olympiakisoissakin oli vammaisten 100 metrillä 15 eri sarjaa ja jokaisessa niistä jaettiin mitalit. Osa ko. lajeista oli pyörätuolilla kilpaileville.

Vastaavalla tavalla voisivat vuoden parhaiden äänestyksissä olla mukana veteraaniurheilijat. Esimerkiksi tamperelainen Aatos Sainio (89) on voittanut yli kymmenen maailmanmestaruutta pituushypyssä, 3-loikassa ja 60 metrin juoksussa. Lahtelaisen Yrjö Torikan (88) mestaruuksien määrää en tiedä, mutta monena vuonna hän on palannut MM-kisoista useamman kestävyysjuoksukullan kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Missä on Masku-areena?

Ruotsi ja Suomi pelaavat tänä iltana nuorten jääkiekon maailmanmestaruudesta Malmö-areenalla (kuva), siis Malmössä. Jos nämä MM-kisat olisi pelattu Suomessa, olisi tapahtumapaikkana voinut olla Barona-areena, Hartwall-areena tai HK-areena.

Jyväskylässä on jäähallin nimi myyty Jyväskylän Energia Oy:lle, mutta nimi onkin nokkelasti Synergia-areena. Kaikki jyväskyläläiset jääkiekkoihmiset osaavat kumartaa kiitokseksi energiayhtiölle jääkiekon tukemisesta, vaikka nimi ei olekaan tönkösti Jyväskylän Energia-areena. Synergia on kätevä nimi, se kertoo jääkiekkoväen ja energiayhtiön yhteistyöstä ja -vaikutuksesta.

Miesten MM-kisoja pelattiin viime vuonna Globenissa. Tiedetään, että se on Tukholmassa, mutta senkin virallinen nimi on sponsorisopimuksen perusteella Ericsson Globe. Mielenkiintoista on nähdä, mikä tulee Tampereen uuden jäähallin nimeksi. Tapola-areena?

Näiden sponsorinimien kanssa on joskus sellaisia ongelmia, että niitä joudutaan muuttamaan, kun sponsorilta raha tai toiminta loppuu. Turun uusi jäähalli (1990) oli aluksi Typhoon (Turun Työväen Säästöpankki) ja sen jälkeen Elysee-areena (Marli), mutta sitten kun sponsorointia ei saatu, otettiin nimeksi Turkuhalli. Vuonna 2010 nimi myytiin makkarayhtiö HKScan Oyj:lle, joten nyt hallin nimi on HK-areena, kansankielellä ”nakkikattila”.

Turussa sekavuutta on aiheuttanut vielä se, että hallia on oikeastaan koko ajan kutsuttu Turkuhalliksi, mutta itse jääkiekkokaukalolla ja -katsomolla on ollut sponsorinimi.

Lahtelaisena tiedän, että Isku-areena tarkoittaa Lahden jäähallia. Huonekalufirman nimi sopii harvinaisen hyvin jäähallille, ja Lahden Kalevakin voisi siellä hyvin järjestää nyrkkeilykilpailujaan.

Heinolassa puolestaan on lautayhtiön sponsoroimana Versowood-areena, mutta on koko joukko jäähalleja, joiden sijainnista ei nimien perusteella ainakaan minulla ole hajuakaan:

Aktia-jäähalli
Atria-halli
Aurinkoareena
Ilona-areena
Kulta-areena
Raita Sport Arena
Ritari-areena
St1-areena
UK-areena
Varuboden-areena

Jos Jarkko Nieminen joskus pelaisi tennisuransa päätösottelun kotikaupungissaan Maskussa, ei kannattaisi panna auton navigaattoriin Masku-areenaa, koska silloin joutuisi Lempäälän jäähalliin.

Sponsorinimien käyttäminen muutamaa tuhatlappusta vastaan on laajentunut myös pienimuotoisiin urheilutapahtumiin. Jossakin voidaan järjestää esimerkiksi Holttisen Varaosa ja pakoputki Oy -ralli. Synergiaetua siitä tietenkin saadaan.

kari.naskinen@gmail.com

Angliasta Golfiin

Suomessa myytiin viime vuonna noin 103 000 uutta henkilöautoa. Päästiin samoihin lukuihin kuin lähes puoli vuosisataa sitten, sillä vuonna 1965 myynti oli myös noin 100 000. Tuo 50 vuoden takainen aika oli kovan autoistumisen ja autoinnostuksen aikaa, sillä heinäkuussa 1962 oli länsiautojen tuontisäännöstely lopetettu. Jo 1963 myynti nousi yli 52 000:n.

Vuoden 1963 rekisteröintitilaston kärki:

1. Ford Anglia   3613 kpl
2. Simca 1000  3361 kpl
3. Fiat 600   2594 kpl
4. Wartburg  2248 kpl
5. Skoda Octavia  2134 kpl
6. Opel Record  1112 kpl
7. Peugeot 404  1024 kpl
8. Opel Kadett    855 kpl
9. Renault Dauphine  616 kpl

Anglia oli 1960-luvulla yksi suomalaisten suosikkiautoista. Muita olivat mm. Skoda Octavia, kupla-Volkswagen ja Austin Mini.

Angliaa valmistettiin Englannissa Dagenhamin tehtaalla 1959-67 noin 1,3 miljoonaa kappaletta. Oma ensimmäinen autoni oli pienemmällä, 1000-kuutioisella moottorilla varustettu Anglia, jossa oli hevosvoimia 41 ja huippunopeus oli sekä tehtaan ilmoituksen että mittarin viisarin mukaan 125 km/t. Isompi moottori oli 1200-kuutioinen.

Nykyisin Anglia on tuttu lähinnä tv-sarjasta Sydämen asialla, jossa ne ovat poliisiautoja. Myös Harry Potterissa Anglia esiintyy Wesleyn perheen autona. Suomessa Anglia on jäänyt viihdehistoriaan Leevi and the Leavings -yhtyeen kappaleessa Teuvo, maanteiden kuningas (1988).

Autourheilussakin Anglialla pärjättiin. Esimerkiksi 1966 John Fitzpatrick voitti Anglialla Britannian rauta-automestaruuden. Näissä BTCC:n loppupisteissä jäi taakse mm. kaksinkertainen F1-maailmanmestari Jim Clark Ford Lotus Cortinalla.

Suomeen tuoduista Anglioista oli suurin osa sellaisia, joiden nokkamaski oli tuollainen kuin oheisen kuvan autossa. Täyslevyinen kromattu etusäleikkö oli poistettu, minkä ansiosta hinta oli vähän halvempi. Joitakin muitakin varusteluhalvennuksia näissä Suomi-malleissa oli.

Vuoden 2013 myydyimmät automallit olivat Volkswagen Golf, Skoda Octavia ja Nissan Qashqai. Koko autokantatilaston kärjessä on tällä hetkellä Toyota Corolla, joita on rekisterissä noin 150 000, toisena VW Golf, noin 120 000 ja kolmantena Opel Astra, noin 83 000.

kari.naskinen@gmail.com

Paras vuosikymmen?

Yleisradion Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 1980-luku on ollut suomalaisten mielestä paras vuosikymmen. Se oli voimakkaan kasvun aikaa. Työttömyyttä ei käytännössä ollut, kotikaupungissani Lahdessakin työttömyysprosentti oli 3-5:n tasolla. Hyvinvointivaltio oli rakennettu lakipisteeseensä.

Toisaalta 1980-luku oli kovien arvojen aikaa. Kaiken mittariksi oli noussut raha ja materia. Viimeistään silloin häivytettiin se 1960-luvun henki, mistä Suomen ja Skandinavian historian dosentti Kai Häggman kertoi Ylelle pitävänsä eniten – se oli "estetiikan, hienon musiikin ja kirjallisuuden aikaa”.

Nyt sain joululahjaksi Tutkijaliiton julkaisusarjassa 1989 julkaistun kirjan Juhannustansseista Jumalan teatteriin, tekijänä sosiologian professori Ilkka Arminen. Kirjassa käydään läpi kesällä 1988 tehdyn kyselytutkimuksen tuloksia siitä, millaisena lähivuosikymmenet tuolloin olivat tuntuneet. Kysely oli tehty Helsingin seudun kesäyliopiston ja Teknillisen korkeakoulun opiskelijoille. Vastauksista näkyi, että 1980-luku ei sillä hetkellä tuntunut ollenkaan erinomaiselta:

- Elämä on pinnallisempaa, itsekkäämpää ja turvattomampaa.
- Suuria kokoavia aatteita ei ole, ellei kulutushysteriaa sellaiseksi lasketa.
- Ei välitetä toisista ihmisistä. Materialismi korvaa ihmissuhteita.
- Saastutetaan luontoa. Kilpailu käy kohta liian kovaksi.
- Ihmiset ovat oppineet nauttimaan tästä hetkestä, sillä huomisesta emme tiedä.
- Lasten kannalta katsottuna näyttää surkealta, sillä heille ei anneta mitään toivoa.

Myönteisiäkin kuvauksia oli, mutta ne olivat harvinaisia. Hyviksi asioiksi mainittiin elintason, tasa-arvon ja vapauden lisääntyminen.

Yksi tutkimuskysymys kuului, miten kuvailisit 80-luvun henkeä, elämänmenoa tällä vuosikymmenellä. Vastausten kärkipäähän nousivat egotietoisuus, kylmä tehokkuus, passiivisuus ja materialismi.

Vertailuksi kysyttiin, millaisia mielikuvia liittyy 1960-luvun henkeen: 1. hippiys ja huumeet, 2. aatteellisuus, 3. radikaalisuus, 4. seksuaalinen ja muu vapautuminen.

Pyydettiin myös nimeämään merkittäviä julkisuuden henkilöitä molemmilta vuosikymmeniltä.

1960-luku: 1. John F. Kennedy, 2. The Beatles, 3. Urho Kekkonen, 4. Martin Luther King, 5. Nikita Hrushtshev, 6. Robert Kennedy, 7. Arvo Salo, 8. Jimi Hendrix, 9. Hannu Salama, 10. Kristiina Halkola.

1980-luku: 1. Ronald Reagan, 2. Mihail Gorbatshov, 3. Mauno Koivisto, 4. Margaret Thatcher, 5. Bruce Springsteen, 6. Britannian kuningasperhe, 7. Paavo Väyrynen, 8. Harri Holkeri, 9. Michael Jackson, 10. Ajatolla Khomeini.

Ylen teettämästä kyselystä ei tällaisia nimilistoja irronnut, mutta kolmasosa vastaajista joka tapauksessa nosti 1980-luvun parhaaksi vuosikymmeneksi, olkatoppausten, vesisänkyjen, juppiuden nousun ja Matti Nykäsen ajan.

Entä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen ja toisen alku? Olkatoppauksia eikä vesisänkyjä ole, Saksan-Itävallan mäkiviikolla joku suomalainen on parhammillaan 20 parhaan joukossa ja hyvinvointivaltion rakenteiden purkaminen on käynnissä.

kari.naskinen@gmail.com