Ruotsalaisia elokuvia on mukava katsoa. Ruotsi on melkein kuin Suomi, mutta
kuitenkin erilainen. Aamukahvin kanssa syödään Marie-keksejä, ja kun lapset
tulevat koulusta kotiin, lämmitetään kalapuikkoja, jos äiti ei ole kotona. Koulujen
voimistelusalit ovat Ruotsissa ja Suomessa samanlaisia, erilaisia kuin
amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa, joissa kaikki on kovin hienoa, liiaksi.
Lukas Moodyssonin elokuva Me ollaan parhaita! (K 7) on kiva. Eletään
vuotta 1982, ollaan Tukholmassa, jossa kolme 13-vuotiasta tyttöä ryhtyvät
perustamaan punk-bändiä. Soittimia ei vielä ole, mutta nyt on oikea hetki, se,
jota Moodysson luonnehtii siksi hetkeksi, jolloin teini tajuaa, että hän saa
sanoa, että hänellä on oma ääni. (HS 14.11.2013)
Bobo, Klara ja Hedvig ovat toisenlaisia nuoria kuin nuoret Moodyssonin
edellisissä, ankeissa elokuvissa. Nyt kuvataan nuoria, joilla asiat ovat hyvin.
Paitsi että sisällä on polte. Tärkeintä heille on oman äänen saaminen esille.
Tässä elokuvassa se ei kuitenkaan vie hankalille syrjäpoluille. Kerran kyllä
maistellaan punaviiniä, mutta varsinaisesti kuitenkaan ryypätä eikä rellestetä,
ei puhettakaan huumeista, eikä myöskään hoeta vittua. Tytöt eivät myöskään näytä räjähtäneiltä punkkareilta. Väkivaltaakaan ei ole.
Siis harvinaisen mukava elokuva. Aina on myös miellyttävää kuulla puhuttavan ruotsia, toista kotimaista kieltämme.
Lisäksi mielenkiintoinen piirre on se, että Bobo, Klara ja Hedvig ovat kaikkein
tavallisimpia ruotsalaisia nuoria. Mukaan ei ole muodinmukaisesti ängetty kiintiöhomoa eikä
kiintiömaahanmuuttajaa.
Elokuva perustuu ohjaajan vaimon Coco
Moodyssonin sarjakuvaan, ja Lukas Moodyssonin kertoman mukaan elokuvassa on
yhtymäkohtia myös hänen omaan lapsuuteensa 1980-luvulla. Se oli onnellisen
tavallista aikaa. Elokuvassa ei puhuta ajan tapahtumista, mutta sitä aikaa
elettiin, jolloin Olof Palme oli
taas saanut vaaleissa sosiaalidemokraateille suurvoiton, Ingmar Bergmanin Fanny ja
Alexander (1982) oli tullut ensi-iltaan ja Ingemar Stenmark oli maailmanmestari. Joitakin hämminkejäkin
tietenkin oli, MM-jääkiekossa Ruotsi ei selviytynyt mitaleille ja Ruotsin
rannikolla oltiin havaitsevinaan vieras sukellusvene, joka vuosia myöhemmin
kuitenkin todentui uutisankaksi, ei silti Kalle Ankaksi.
Hyväntuulisessa elokuvassa ei säröjä ole. Vanhemmatkin ovat sympaattisia,
vaikka välillä vähän kinataan pyykkien ripustamisesta ja vaikka jotkut
eroavatkin. Pientä eripuraa sentään syntyy hetkeksi, kun Bobo ja Klara ovat
rakastuvinaan samaan poikaan.
Elokuva loppuu bändin ensimmäiseen esiintymiseen. Mennään nuorisokeskuksen
linja-autolla Västeråsiin, jossa koulun jumppasaliin tulee viitisenkymmentä
kuulijaa. Kun tyttöbändi nousee lavalle, alkaa yleisö buuata ja huudella
pilkallisesti. Klaraa ottaa päähän ja hän menettää malttinsa, ei esitäkään tyttöjen
itse tekemiä tekstejä, vaan huutaa hirvittävän punk-säestyksen seasta, että
Västerås on paska, Västerås on paska, ihan paska. Nyt tuli oma ääni kuulluksi
ja kotimatka on yhtä onnistumisen huumaa – Vi är bäst, vi är bäst!
Ruotsalaisia elokuvia soisi näkevänsä enemmänkin, mutta erikoista on politiikka
niiden suhteen. Esimerkiksi syksyn suurmenestys Ruotsissa oli jazz- ja
viihdelaulaja Monica Zetterlundin elämästä
kertova musiikkielokuva Monica Z, mutta
Suomessa sitä ei yleiseen teatterilevitykseen tule. Pietarsaaressa,
Tammisaaressa ja Vaasassa se on sentään nähty, Hanasaaren kulttuurikeskuksessa
se esitetään 13.1.2014 ja dvd:nä se onneksi ilmestyy 31.1.2014. Nimiroolissa
esiintyy loistava Edda Magnason.
kari.naskinen@gmail.com