Lukas Moodyssonin elokuva Me ollaan parhaita! (K 7) on kiva. Eletään vuotta 1982, ollaan Tukholmassa, jossa kolme 13-vuotiasta tyttöä ryhtyvät perustamaan punk-bändiä. Soittimia ei vielä ole, mutta nyt on oikea hetki, se, jota Moodysson luonnehtii siksi hetkeksi, jolloin teini tajuaa, että hän saa sanoa, että hänellä on oma ääni. (HS 14.11.2013)
Bobo, Klara ja Hedvig ovat toisenlaisia nuoria kuin nuoret Moodyssonin edellisissä, ankeissa elokuvissa. Nyt kuvataan nuoria, joilla asiat ovat hyvin. Paitsi että sisällä on polte. Tärkeintä heille on oman äänen saaminen esille. Tässä elokuvassa se ei kuitenkaan vie hankalille syrjäpoluille. Kerran kyllä maistellaan punaviiniä, mutta varsinaisesti kuitenkaan ryypätä eikä rellestetä, ei puhettakaan huumeista, eikä myöskään hoeta vittua. Tytöt eivät myöskään näytä räjähtäneiltä punkkareilta. Väkivaltaakaan ei ole. Siis harvinaisen mukava elokuva. Aina on myös miellyttävää kuulla puhuttavan ruotsia, toista kotimaista kieltämme.
Lisäksi mielenkiintoinen piirre on se, että Bobo, Klara ja Hedvig ovat kaikkein tavallisimpia ruotsalaisia nuoria. Mukaan ei ole muodinmukaisesti ängetty kiintiöhomoa eikä kiintiömaahanmuuttajaa.
Elokuva perustuu ohjaajan vaimon Coco Moodyssonin sarjakuvaan, ja Lukas Moodyssonin kertoman mukaan elokuvassa on yhtymäkohtia myös hänen omaan lapsuuteensa 1980-luvulla. Se oli onnellisen tavallista aikaa. Elokuvassa ei puhuta ajan tapahtumista, mutta sitä aikaa elettiin, jolloin Olof Palme oli taas saanut vaaleissa sosiaalidemokraateille suurvoiton, Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (1982) oli tullut ensi-iltaan ja Ingemar Stenmark oli maailmanmestari. Joitakin hämminkejäkin tietenkin oli, MM-jääkiekossa Ruotsi ei selviytynyt mitaleille ja Ruotsin rannikolla oltiin havaitsevinaan vieras sukellusvene, joka vuosia myöhemmin kuitenkin todentui uutisankaksi, ei silti Kalle Ankaksi.
Hyväntuulisessa elokuvassa ei säröjä ole. Vanhemmatkin ovat sympaattisia, vaikka välillä vähän kinataan pyykkien ripustamisesta ja vaikka jotkut eroavatkin. Pientä eripuraa sentään syntyy hetkeksi, kun Bobo ja Klara ovat rakastuvinaan samaan poikaan.
Elokuva loppuu bändin ensimmäiseen esiintymiseen. Mennään nuorisokeskuksen linja-autolla Västeråsiin, jossa koulun jumppasaliin tulee viitisenkymmentä kuulijaa. Kun tyttöbändi nousee lavalle, alkaa yleisö buuata ja huudella pilkallisesti. Klaraa ottaa päähän ja hän menettää malttinsa, ei esitäkään tyttöjen itse tekemiä tekstejä, vaan huutaa hirvittävän punk-säestyksen seasta, että Västerås on paska, Västerås on paska, ihan paska. Nyt tuli oma ääni kuulluksi ja kotimatka on yhtä onnistumisen huumaa – Vi är bäst, vi är bäst!
Ruotsalaisia elokuvia soisi näkevänsä enemmänkin, mutta erikoista on politiikka niiden suhteen. Esimerkiksi syksyn suurmenestys Ruotsissa oli jazz- ja viihdelaulaja Monica Zetterlundin elämästä kertova musiikkielokuva Monica Z, mutta Suomessa sitä ei yleiseen teatterilevitykseen tule. Pietarsaaressa, Tammisaaressa ja Vaasassa se on sentään nähty, Hanasaaren kulttuurikeskuksessa se esitetään 13.1.2014 ja dvd:nä se onneksi ilmestyy 31.1.2014. Nimiroolissa esiintyy loistava Edda Magnason.
kari.naskinen@gmail.com