Nuori toimittaja Anni Voipio vastasi
puhelimeen Uuden Suomen toimituksessa.
- Onko Uuden Suomen toimitus?
- Kyllä on, vastasi Anni.
- Onko joku toimittaja tavattavissa?
- On puhelimessa!
- Ei, naisten kanssa minä en keskustele, sanoi soittaja ja sulki puhelimen.
Tämä tapahtui 1920-luvulla. Enää ei näin käy. Lehtien toimitukset ovat naisistuneet, ja toimittajakoulutuksesta valmistuu nykyisin enemmän naisia kuin miehiä.
Anni Voipio-Juvas kertoo 1946 ilmestyneessä kirjassa Me neekerit, että nainen toimituksessa oli harvinaisuus, eikä puhettakaan, että joku olisi ottanut nokkiinsa ”tytöttelystä” – nyt tällaisesta voi joutua raastupaan.
Kerran ison tukku- ja vähittäiskaupan johtaja, kauppaneuvos Arthur Nyman tuli Uuden Suomen toimitukseen. Ketään miestoimittajaa ei ollut paikalla, joten kauppaneuvoksen oli tyytyminen Anni Voipioon, jolle antoi lehteen tarkoittamansa kirjoituksen: ”Jos neiti nyt sitten panee tämän lehteen, niin lähetän teille huomenna pussin karamellejä.”
Lehdenteko oli sata vuotta sitten kovin toisenlaista kuin nyt. Ei tarvinnut huolehtia ihmisten intimiteettisuojasta eikä muistakaan hankalista velvoitteista, kun ihmisistä kirjoitettiin. Kaarle Nestori Rantakari kertoo Kotkan Sanomiin tekemästään jutusta, johon oli saanut aiheen poliisikamarin sihteerin puhelinsoitosta. Sihteeri oli kertonut Rantakarille, että hänen asuintalonsa porraskäytävässä oli yöllä ollut hirveä meteli, kun porraskäytävän kautta talossa olleeseen ravintolaan oli menty ja varsinkin tultu pois. Joku oli oksentanut, ja aamulla käytävässä oli myös pullonsirpaleita. Uutisen tapahtuneesta teki se, että sihteeri oli tunnistanut metelöitsijät Kotkan tunnetuimmiksi herroiksi.
Rantakari teki jutun ja mainitsi nimiltä mm. tohtorit Alfthanin ja Appelbergin sekä johtaja Gullichsenin. Tämä oli kuitenkin jo sen tason juttu, että metakkahan siitä nousi. Sakot tulivatkin.
Uudessa Suomessa ja Tampereen Sanomissa työskennellyt Eino Palola muistelee kirjassa suuria kuuluisuuksia, joita oli tavannut. Yksi oli saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler, parhaiten tunnettu kirjastaan Länsimaiden perikato (1918-22). Spengler oli 1920-luvulla tullut Helsinkiin esitelmänpitoon ja Palola meni tekemään haastattelua:
”Vihdoin pääsin lähestymään. Suuri mies ei vastannut tervehdykseen, katseli minua vain pitkään ja äkäisesti ikään kuin olisin herättänyt hänet ennen aikojaan makeimmasta unestaan ja lausui hyvin töykeästi, ettei hän tahdo sanoa yhtään mitään. Viittasin siihen, että Ruotsin lehdissä oli ollut hänen hyvinkin laajoja, lehdille antamiaan lausuntoja. – Käyttäkää sitten niitä, hän virkkoi ja kääntyi taas seuratoverinsa puoleen.”
Uuden Suomettaren toimitussihteerinä 1910-luvulla toiminut L.M. Viherjuuri kertoo mielenkiintoisesta kirjallisesta tapahtumasta. Työpöydällä oli kasa käsikirjoituksia, joita lehteen oli tuotu julkaisemisen toivossa. Kahden novellin kirjoittaja oli pannut nimensä sijasta alle vain nimimerkin ”Syväri”. Novellit olivat hyviä, ja Viherjuuri lähti kysymään kulttuuritoimittaja Eevert Katilalta, kuka tämä Syväri mahtoi olla. – ”No en tiedä oikein, joku ylioppilas tuolta Järvenpäästä”, vastasi Katila.
Novellit julkaistiin, mutta Viherjuurta jäi kaivelemaan tämä Syväri. Viherjuuri oli niin innostunut, että otti yhteyttä kirjankustantajiin. Otavan apulaisjohtaja Aapo Kohonen ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut, mutta sitten Werner Söderströmin toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Syväristä, ja lopulta Järvenpäästä löytyi kirjoittaja, joka osoittautui Frans Emil Sillanpääksi. Viherjuuren lehteen panemat Syvärin novellit olivat ensimmäiset Sillanpäältä julkaistut tekstit. Sillanpään ensimmäinen julkaistu kirja oli Elämä ja aurinko (1916).
Werner Söderström Oy kustansi myös Me neekerit -kirjan, jossa vanhat toimittajat muistelevat monenlaisia sattumuksia. Neekeri ei tuolloin lähes 70 vuotta sitten ollut kielletty sana. Lehtineekerit-nimitys tuli siitä, että toimittajien sormet ja joskus nenäkin olivat mustia. Tämä johtui siitä, että toimittajat esimerkiksi joutuivat ottamaan teksteistään vedoksia, joiden painoväri mustasi sormet. Muutenkin toimittajat joutuivat touhumaan lehden latomossa, ja kyllä minäkin vielä 1970-luvulla tulin joskus iltavuorosta kotiin kädet mustina.
Edelleen on olemassa toimittajien yhdistyksiä, joissa neekeri-sana on. Yksi sellainen on Lahden Urheiluneekerit. Aikoinaan Lahdessa julkaistiin myös toimittajien omaa vappulehteä Neekerin Uni.
kari.naskinen@gmail.com
- Onko Uuden Suomen toimitus?
- Kyllä on, vastasi Anni.
- Onko joku toimittaja tavattavissa?
- On puhelimessa!
- Ei, naisten kanssa minä en keskustele, sanoi soittaja ja sulki puhelimen.
Tämä tapahtui 1920-luvulla. Enää ei näin käy. Lehtien toimitukset ovat naisistuneet, ja toimittajakoulutuksesta valmistuu nykyisin enemmän naisia kuin miehiä.
Anni Voipio-Juvas kertoo 1946 ilmestyneessä kirjassa Me neekerit, että nainen toimituksessa oli harvinaisuus, eikä puhettakaan, että joku olisi ottanut nokkiinsa ”tytöttelystä” – nyt tällaisesta voi joutua raastupaan.
Kerran ison tukku- ja vähittäiskaupan johtaja, kauppaneuvos Arthur Nyman tuli Uuden Suomen toimitukseen. Ketään miestoimittajaa ei ollut paikalla, joten kauppaneuvoksen oli tyytyminen Anni Voipioon, jolle antoi lehteen tarkoittamansa kirjoituksen: ”Jos neiti nyt sitten panee tämän lehteen, niin lähetän teille huomenna pussin karamellejä.”
Lehdenteko oli sata vuotta sitten kovin toisenlaista kuin nyt. Ei tarvinnut huolehtia ihmisten intimiteettisuojasta eikä muistakaan hankalista velvoitteista, kun ihmisistä kirjoitettiin. Kaarle Nestori Rantakari kertoo Kotkan Sanomiin tekemästään jutusta, johon oli saanut aiheen poliisikamarin sihteerin puhelinsoitosta. Sihteeri oli kertonut Rantakarille, että hänen asuintalonsa porraskäytävässä oli yöllä ollut hirveä meteli, kun porraskäytävän kautta talossa olleeseen ravintolaan oli menty ja varsinkin tultu pois. Joku oli oksentanut, ja aamulla käytävässä oli myös pullonsirpaleita. Uutisen tapahtuneesta teki se, että sihteeri oli tunnistanut metelöitsijät Kotkan tunnetuimmiksi herroiksi.
Rantakari teki jutun ja mainitsi nimiltä mm. tohtorit Alfthanin ja Appelbergin sekä johtaja Gullichsenin. Tämä oli kuitenkin jo sen tason juttu, että metakkahan siitä nousi. Sakot tulivatkin.
Uudessa Suomessa ja Tampereen Sanomissa työskennellyt Eino Palola muistelee kirjassa suuria kuuluisuuksia, joita oli tavannut. Yksi oli saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler, parhaiten tunnettu kirjastaan Länsimaiden perikato (1918-22). Spengler oli 1920-luvulla tullut Helsinkiin esitelmänpitoon ja Palola meni tekemään haastattelua:
”Vihdoin pääsin lähestymään. Suuri mies ei vastannut tervehdykseen, katseli minua vain pitkään ja äkäisesti ikään kuin olisin herättänyt hänet ennen aikojaan makeimmasta unestaan ja lausui hyvin töykeästi, ettei hän tahdo sanoa yhtään mitään. Viittasin siihen, että Ruotsin lehdissä oli ollut hänen hyvinkin laajoja, lehdille antamiaan lausuntoja. – Käyttäkää sitten niitä, hän virkkoi ja kääntyi taas seuratoverinsa puoleen.”
Uuden Suomettaren toimitussihteerinä 1910-luvulla toiminut L.M. Viherjuuri kertoo mielenkiintoisesta kirjallisesta tapahtumasta. Työpöydällä oli kasa käsikirjoituksia, joita lehteen oli tuotu julkaisemisen toivossa. Kahden novellin kirjoittaja oli pannut nimensä sijasta alle vain nimimerkin ”Syväri”. Novellit olivat hyviä, ja Viherjuuri lähti kysymään kulttuuritoimittaja Eevert Katilalta, kuka tämä Syväri mahtoi olla. – ”No en tiedä oikein, joku ylioppilas tuolta Järvenpäästä”, vastasi Katila.
Novellit julkaistiin, mutta Viherjuurta jäi kaivelemaan tämä Syväri. Viherjuuri oli niin innostunut, että otti yhteyttä kirjankustantajiin. Otavan apulaisjohtaja Aapo Kohonen ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut, mutta sitten Werner Söderströmin toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Syväristä, ja lopulta Järvenpäästä löytyi kirjoittaja, joka osoittautui Frans Emil Sillanpääksi. Viherjuuren lehteen panemat Syvärin novellit olivat ensimmäiset Sillanpäältä julkaistut tekstit. Sillanpään ensimmäinen julkaistu kirja oli Elämä ja aurinko (1916).
Werner Söderström Oy kustansi myös Me neekerit -kirjan, jossa vanhat toimittajat muistelevat monenlaisia sattumuksia. Neekeri ei tuolloin lähes 70 vuotta sitten ollut kielletty sana. Lehtineekerit-nimitys tuli siitä, että toimittajien sormet ja joskus nenäkin olivat mustia. Tämä johtui siitä, että toimittajat esimerkiksi joutuivat ottamaan teksteistään vedoksia, joiden painoväri mustasi sormet. Muutenkin toimittajat joutuivat touhumaan lehden latomossa, ja kyllä minäkin vielä 1970-luvulla tulin joskus iltavuorosta kotiin kädet mustina.
Edelleen on olemassa toimittajien yhdistyksiä, joissa neekeri-sana on. Yksi sellainen on Lahden Urheiluneekerit. Aikoinaan Lahdessa julkaistiin myös toimittajien omaa vappulehteä Neekerin Uni.
kari.naskinen@gmail.com