Rita Tainola Hämeenlinnassa

Helsinkiläisen Q-teatterin näytelmässä Hämeenlinna saa Helsingin Sanomien toimittaja työkomennuksen Hämeenlinnaan, pitää tehdä ”syväluotaava” juttu Hämeenlinnasta Hesarin Kuukausiliitteeseen. Asialle pannaan tähtitoimittaja Paula Peltonen, jonka ensimmäisistä repliikeistä tulee heti mieleen Rita Tainola. Toimittaja on käynyt maailman huippupaikoissa ja tavannut suuria julkkiksia – miten voi tehdä jutun Hämeenlinnasta, mikä on jossakin Tikkurilan takana. Eikä Tikkurilakaan ole mistään kotoisin; suuri loukkaus helsinkiläistä toimittajaa kohtaan on, kun joku sanoo muuttaneensa Hämeenlinnaan Helsingistä, Tikkurilasta.

Näytelmän on kirjoittanut Juha Itkonen ja ohjannut Jussi Nikkilä, molemmat syntyisin Hämeenlinnasta. Nimestään huolimatta näytelmä kertoo laajemmin siitä Tikkurilan takana olevasta Suomesta, jossa suomalaisia asuu 4,5 miljoonaa. Yhtä hyvin näytelmän nimi voisi olla Kokkola, Kouvola, Kuopio, Lappeenranta, melkein mikä tahansa, mutta ei tietenkään Helsinki. Eikä Itkonen kirjoittaessaan erityisesti Hämeenlinnaa tarkoittanutkaan, vaan nimen keksi lopulta Nikkilä.

Komediassa eletään ihmisten arkisinta arkea, jossa kohokohtia ovat käynti Rossossa ja useammin Prismassa. Unelmia ovat omakotitalo ja aina välillä Ruotsin-risteily. Ylpeydenaihe taas on jääkiekkojoukkue HPK, kotoisemmin Kerho. Eikä Hämeenlinna tietenkään olekaan mikä tahansa kaupunki. Sillä on pitkä, kunniakas historia. Kaupunkina se on ollut melkein 400 vuotta, ja Hämeen linna rakennettiin jo 1200-luvulla. Hämeenlinnassa on vaikuttanut myös kuuluisuuksia, Jean Sibeliuksesta Irwiniin ja Sirpa Pietikäisestä Vexi Salmeen. Lehtihaastattelussa Itkonenkin sanoi, että hän ”loukkaantuu aina, kun Hämeenlinnaa verrataan Hyvinkäähän tai Riihimäkeen”. (Demokraatti 30.8.2013)

Paula Peltonen joka tapauksessa on hukassa. Mitä ihmettä hän voisi Hämeenlinnasta kirjoittaa, kun on aikaisemmin sentään kokenut maailman glamourin? Näin sitten näytelmässä sukelletaan parin hämeenlinnalaisperheen elämään, ja kovin tutulta se vaikuttaa. Ei elämä ole niin kummallista eikä pettymyksiä aiheuttavaa, vaikka kadulla ei tulekaan vastaan David Beckham tai Penelope Cruz. Murheita ja ongelmiakin riittää hämeenlinnalaisille siinä missä helsinkiläisillekin. Ihan tavallista elämää. Eikä Rosso sitä paitsi huono ravintola ole, vaikka Michelin-tähtiä ei olekaan.

Pari vuotta Hämeenlinnassa asuneena tunnistin kaupungin näytelmästä. Toisaalta jos näytelmän nimi olisi nykyinen kotikaupunkini Lahti, ei tekstiä tarvitsisi muuten muuttaa kuin että Kerhon tilalle pantaisiin Pelicans. Molemmat tunnin matkan päässä Helsingistä ja Guggenheimista.

Q-teatterin näyttelijät tekevät taas hienoa työtä. Sanna-Kaisa Palo tähtitoimittajana on mainio pakkaus, ilmestyy kaupunkiin kuin vieraalta planeetalta. Hämeenlinnalaisia esittävät Elena Leeve (2.10. alkaen hänen äitiyslomalle siirtymisensä jälkeen Saara Kotkaniemi), Pirjo Lonka, Eero Ritala, Lotta Kaihua,Tatu Sinisalo ja surullisenhahmon ritari, metrilakukauppias Hannu Kivioja, jolle mikään ei varmaan onnistuisi, vaikka asuisi missä.

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ei Hämeenlinnassa eikä Helsingissä. Eikä Paula Peltonenkaan enää ihmettele. Ei sano sitä ääneen, mutta voisi eläkkeelle siirryttyään vaikka muuttaa Hämeenlinnaan, jossa golfia voisi pelata Aulangolla ja jos saisi kutsun Kerhon liiga-aitioon, saattaisi päästä siemailemaan valkoviiniä vaikka Tarja Filatovin, Timo Kenakkalan, Johannes Koskisen ja Harri Lintumäen kanssa. Stockmannia ei tietenkään ole, mutta Prisma ja Citymarket ovat - Lidliin Paula Peltonen ei kuitenkaan alentuisi menemään, koska siellä käyvät vain edullisinta ruokaa ostavat. Teatteri-iltaa ei voisi mennä päättämään Storyvillen, mutta onhan siellä ainakin Steak House Sibeliuksenkadulla.

P.S. 5.10.2013 Rita Tainola ilmoitti tänään nähneensä Penelope Cruzin hotellin aulassa Lontoossa.

kari.naskinen@gmail.com

Vasemmisto etääntynyt juuristaan

Saksan vaalien alla oli Helsingin Sanomissa juttu siitä, miten nuoret vasemmistolaiset eivät enää usko äänestämisen voimaan. Pätkätyöläistoimittaja ja kirjailija Andrea Hüninger (28) sanoi, että näiden vaalien aiheilla ei ole mitään tekemistä hänen sukupolvensa kanssa:

”Puhutaan eläkkeistä, mutta en tule saamaan mitään eläkettä. Puhutaan kotihoidontuesta, mutta elän niin kehnoissa oloissa, etten voi kuvitella hankkivani lapsia. Puhutaan veroista, mutta minun sukupolveni ei maksa veroja, koska emme saa säällistä palkkaa.” (HS 21.9.2013)

Andrea sanoi, että näissäkin vaaleissa poliitikot puhuvat täysin hänen ohitseen, käyttävät elämästä vieraantuneita käsitteitä, kuten kotihoidontuki, pelastuspaketti ja vähimmäispalkka. Puhuvat kuin koneet. Näin on asia Suomessakin: budjettikuri, kehysriihi, kannustinloukku, kestävyysvaje, rakennemuutos, soteuudistus, ikäsidonnaiset julkiset menot jne.

Saksan vaalien tuloksen jälkeen Andrea on varmaan entistä vakuuttuneempi siitä, ettei äänestää kannattanut. Sosiaalidemokraatit menevät samaan hallitukseen ison porvaripuolueen kanssa. Tässäkin sama tilanne kuin Suomessa. Oikeisto vie ja vasemmiston rippeet tulevat käsikynkässä mukana. Omaisuusvero on poistettu ja rikkaimpien verotusta on kevennetty eniten.

Vasemmisto on hävinnyt taistelun. Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta kirjoittaa tänään SDP:n Demokraatti-lehdessä, että ”ponnisteluistamme huolimatta tuloerot, sosiaalinen eriarvoisuus ja vähäosaisuus vain kasvavat”.

Osasyy on vasemmistopuolueissa itsessään. Muutama päivä ennen Andrea Hüningerin haastattelua Helsingin Sanomissa oli EU-parlamentin sosialistisen ryhmän johtaja, itävaltalainen Hannes Swoboda haastattelu, missä hän sanoi, että eurooppalaiset sosialistit ovat munineet: ”Meidät nähtiin osana eliittiä ja joskus myös käyttäydyimme niin. Halusimme olla nykyaikaisia ja eteenpäin katsovia, tukea markkinataloutta. Näin tehdessämme unohdimme ihmisten arkipäivän.” (HS 18.9.2013)

”Eurooppa ei ole tarpeeksi sosialistinen. Se ei tyydytä yhteiskunnan alempien luokkien tarpeita. Se ei tee tarpeeksi esimerkiksi nuorisotyöttömyydelle”, sanoi Swoboda.

Tämän takia, vasemmistoonkin pettyneinä, alempien luokkien ihmiset jättävät Andrean tavoin äänestämättä. Heille ei riitä, että vappuna puhutaan voimakkaasti ja käydään vanhoilla muistomerkeillä kiittelemässä menneistä.

Poliittisen talouden professori, italialainen Stefan Collignon on sanonut, että ”sosiaalidemokraattiset eliitit ovat menettäneet kosketuksensa erityisesti vähemmän ammattitaitoisiin työläisiin. Keskustavasemmiston uudessa sukupolvessa erottuu enemmän korkeasti koulutettu olemus kuin juuret työväenluokan politiikassa. Siksi on syntynyt avoin vuoto populisteihin sekä vasemmalle että oikealle.” (Puheenvuoroja eurooppalaisesta sosiaalidemokratiasta, 2009)

Saksassa on demarien vasemmalla puolella Die Linke ja Suomessa Vasemmistoliitto. Niiden molempien merkitys on käytännössä vähäinen, kun kannatus vaaleissa jää alle kymmenen prosentin. Kommunistipuolueilla ei ole merkitystä tämänkään vertaa. Siksi vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka on sosiaalidemokraattien hommaa, mutta siihen se ei enää pysty.

kari.naskinen@gmail.com

Nasaretin kommunisti olisi ihmeissään

Kummallinen näytelmä tämä Teatteri Vanhan Jukon uusin, Hannu Salmisen monologiesitys Ihmekristitty. Se on ikään kuin kauhukomedia, joka kertoo siitä pahasta, mitä ihmisyytensä menettäneet ihmiset voivat älyttömillä omaisuuksillaan ja ominaisuuksillaan aikaansaada. Niukka käsiohjelma hieman selventää, mistä on kysymys: Salminen selittää yhdellä sitaatilla: ”Olette tehneet isäni kodista ryövärien luolan” (Muuan nasaretilainen).

Salminen itsekin on ideologinen kommunisti, ja ihmeissään olisi tuo Nasaretin kommunistikin, jos näkisi sen meiningin, millä nykyisin mennään. Amerikkalaisen Terry Southernin romaanin (1959, suomeksi 1970) pohjalta tehty monologi on hurja satiiri rahan vallasta. Päähenkilö, monimiljardööri Guy Grand ei esiinny monologissa, mutta kokijan ja kertojan roolissa oleva Salminen piirtää kuvaa ihmisestä, jolle millään ei ole mitään väliä, kun omaisuutta on niin paljon, ettei sen määrää itsekään tiedä.

Guy Grand harmittelee kuitenkin sitä, että hänellä ei ole valtaa. Tarkoittaa kai sitä, ettei ole esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti. Tosin jos Southern olisi kirjoittanut kirjansa nykyaikana, hän tietäisi, että nimenomaan Grandin kaltaisilla se tärkein valta onkin, raha. Grand istuisi tänä päivänä Bilderberg-ryhmän kokouksissa ja sanelisi kaltaistensa kanssa ohjeita niille muodollisille vallanpitäjille.

Talouslehti Forbesin lista maailman rikkaimmista ihmisistä on sellainen, että kymmenen kärki koostuu suurimmaksi osaksi meille tuntemattomista nimistä: Carlos Slim Helu, Bill Gates, Amancio Ortega, Warren Buffett, Larry Ellison, Charles Koch, David Koch, Liliane Bettencourt, Bernard Arnaud. Ei tarvitse olla ns. poliittista valtaa, jos omaisuuden määrä olisi sata miljardia dollaria. Tällaisen ryhmän rinnalla Elop ja Wahlroos ovat huutolaispoikia.

Hauska kohta näytelmässä on esimerkiksi se, kun Guy Grand ostaa ison sanomalehden ja muokkaa sen mieleisekseen. Tällaisia tapauksiahan oikeassakin elämässä on ollut. Tuossa kohtaa tuli huvittavasti mieleen pienimuotoisempi lehtimaailman tapaus, tavaratalo Kärkkäinen Magneettimedia, puuta heinää, mutta saapahan julkaista omia "totuuksiaan" jalkalamppu- ja kissanruokailmoitusten lomassa muiden häiritsemättä. Näytelmässä tällaisen totuuslehden tekee Guy Grand.

Näytelmän Guy Grand mahtuisi Forbesin listalle. Hän ei ole varsinaisesti pahantekijä, ei kiduta eikä tapa, mutta leikkii ihmisillä, kokeilee ja testaa heidän sietokykyään – ja ahneuttaan. Salminen sanoi lehtihaastattelussa, että ihmiset ovat ”luoneet jo kauan sitten mahdollisuudet lähes kaikkien maailman ongelmien ratkaisemiseksi, mutta silti ne eivät ratkea. Miksi?” (ESS 18.9.2013)

Monologin ohjannut Jussi Sorjanen (27) taas lähestyy asiaa käsiohjelmassa tavallisen ihmisen kannalta, raadollisesti: ”Hän [Guy Grand] käy yksityistä, erikoista sotaansa juuri kaltaisiani laiskasti ajattelevia, pinnan alta ahneita ja itsekkäitä luupäitä vastaan. Me saamme Grandilta täyslaidallisen, koska ansaitsemme sen.”

Ihmekristitty on Hannu Salmisen löytö teatterin ohjelmistoon. Oli kekannut sen aikoinaan Lahden lyseossa äidinkielentunnilla. Terry Southern (1924 - 1995) oli niitä uudenpolven kirjailijoita, jotka ensin sotien jälkeen hakivat virikkeitä maailman modernin taiteen pääkaupungista Pariisista ja kuului myöhemmin Greenwich Villagen beat-runoilijoiden porukoihin. En tunne Southernia muuten, mutta jotakin kertoo, että hän oli käsikirjoitustiimeissä luomassa muutamia loistavia elokuvia: Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi (1964), William Wylerin Neitoperho (1965) ja Dennis Hopperin Easy Rider (1969).

Salminen vetää roolinsa intensiivisesti. Reilun tunnin pituinen esitys on vanhalle tekijälle (57) iso voitto.

kari.naskinen@gmail.com

Nostalgiamatka kaupunkiin, jota ei enää ole

Oulu on käynyt läpi samanlaisen muutoksen kuin melkein kaikki suurehkot kaupungit Suomessa. Oulusta syntyisin olevan Peter von Baghin elokuvassa Muisteja, pieni elokuva 50-luvun Oulusta kuvataan tätä muutosta haikean kitkerästi. Se on elokuva markkinavoimien ja koko yhteiskunnallisen kehityksen rajusta paineesta unohtaa kaikki mennyt ja panna kaikki virtaviivaiseen nykymuottiin. Vaikka elokuva on Oulusta ja on tekijänsä hyvin henkilökohtainen tilitys, se on samalla yleinen protesti sitä vastaan, että mikään ei enää ole ”pyhää”.

Ennen yliopisto- ja Nokia-ajan alkamista Oulukin oli vielä inhimillinen paikka asua. Nyt Oulu on moukkamainen, sanoo von Bagh elokuvan kertojanäänenä. Vanhat filminnpätkät, valokuvat ja maalaukset kuvaavat 1950-luvun Oulun kauniita rakennuksia – enää niitä on vain muutama, kun loput on pantu mataliksi tehokkaamman laatikkoarkkitehtuurin tieltä. Eikä Oulujoen kohisevaa ääntä enää kuule kuin muutamana päivänä vuodessa, koska joki on valjastettu energiantuotantoon.

Epäilen, että von Bagh ei ole koskaan käynyt katsomassa oululaisten nykyistä suosikkiurheilua jääkiekkoa, mutta jos olisi kerrankin, niin elokuvassa hän varmaan olisi sanonut, että Kärppien pelitapahtumat ovat moukkamaisia verrattuna Oulun Palloseuran jääpallo-otteluihin, joista elävää kuvaa on löytynyt.

Koska von Bagh on elokuvamies ja koska tämä elokuva on hänen omista muistoistaan tehty, se käsittelee tietenkin myös kaupungin elokuva-asioita. Hän eli suurimman osan nuoruuttaan Oulussa, josta lähti Helsinkiin heti 1960-luvun alussa. Tuolloin Oulussa taisi toimia seitsemän elokuvateatteria, mutta tänä päivänä kaupallisen elokuvatarjonnan hallitsija on Finnkinon 8-salinen Plaza. Eivätkä elokuvat enää ole filmejä, vaan kliinisiä digitaalituotoksia.

Peter von Baghin elokuvan kumma nimi Muisteja tulee siitä, että ainakin Oulussa tytöt keräsivät kiiltokuvia vihkoihin, ja yksi kuva oli aina yksi ”muisti”.

Elokuvassa on monenlaisia muisteja. Keskeiseksi nousevat mm. Oulun lyseon ajat, joita von Bagh muistelee lämmöllä. Siellä hän oli saanut ensikosketuksensa myös oululaiseen kirjallisuuteen, ja varsinkin Pentti Haanpäähän oli äidinkielenopettaja Petterin kiinnostuksen sytyttänyt. Ylpeänä von Bagh muistuttaa siitäkin, että Oulun lyseon poikia ovat olleet myös K.J. Ståhlberg, Kyösti Kallio ja Martti Ahtisaari.

Elokuva on reilun tunnin mittainen. Paljon siihen mahtuu asiaa. Toteutukseltaan se muistuttaa perjantaisin Yle Teemalla parhaillaan uusintakierroksella pyörivää, von Baghin 12-osaista Sinistä laulua. Se on ihmeellisen laaja syöksy Oulun elämään silloin, kun se vielä oli suurta. Nyt suurta on vain, kun suuruuksia mitataan euroilla.

kari.naskinen@gmail.com

Ei tullut Smeds, mutta tuli Remu

Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa piti yhden pääroolin näytellä Kristian Smeds. Tiettyjen koukeroiden jälkeen näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan yllätysesiintyjäksi osoittautui Remu Aaltonen, joka hienossa tanssikohtauksessa toimii mustalaisorkesterin rumpalina. Aaltosen osuus tosin näkyy vain videolla. Molemmat olivat ensi-iltaa katsomassa.

Ennen ensi-illan alkua menin juttelemaan aktiivisen teatterissakävijän Jermu Laineen kanssa. Kiitin häntä hyvästä kirjoituksesta viime viikon Demokraatti-lehdessä (9.9.2013). Siinä hän kertoi teatterin muodon muutoksesta: ”Uusi ulkoinen piirre on se, että entiset ramppivalot tulevat nyt sadoista valotykeistä ja -singoista valosuunnittelijoiden, valoteknikkojen, valomiesten ja mekaniikkaoperaattoreiden taideluomuksina. Sisällöllisesti näytelmät keskustelevat yhä enemmän visuaalisten panoraamojen, videoitujen kohtausten, taustalle heijastettujen asiakirjojen, nauhoitettujen puheiden ja palaverien sekä tilastojen avulla.”

Kun Kirsikkapuisto sitten alkoi, lähdettiin liikkeelle ison videoseinän avulla. Tämä esitys ei kuitenkaan kaadu uuteen muotoon, vaan on lopulta täysipainoinen esitys loistavine näyttelijöineen.

Anton Tshehovin yli sata vuotta sitten kirjoittama teksti on aina yhtä ajankohtainen, ellei juuri nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ranevskajan perhe menettää vanhan kotitilansa huutokaupassa, kun rahat ovat loppu ja velkojat perässä. Ostajaksi ilmaantuu perheen hyvä ystävä Lopahin. Hän on kuin Microsoftin bulvaani Stephen Elop, jota Nokia-perhe piti povellaan kuin kyytä.

Kun Ranevskaja porukoineen viimeisen kerran lähtee Kirsikkapuistosta, sinne kuitenkin unohtuu vanha lakeija First. Hän kävelee hämärällä näyttämöllä tyhjä käsi ojossa, ei jäänyt mitään. Elopin jäljiltä jäi sentään rakenneuudistus.

Toisaalta mitään muuta ei ollut tehtävissä, ja kuten naapuritilan omistaja Pistsik sanoo, ”maailmassa kaikki loppuu aikanaan”. Nokian puhelinbisneskin tuli tiensä päähän. Vuonna 2010 Nokia myi Kiinan älypuhelimista 64 prosenttia, tämän vuoden alkupuoliskolla vain yhden prosentin.

Näytelmän ohjannut teatterinjohtaja Mika Myllyaho sanoo käsiohjelmassa osuvasti, että ”Kirsikkapuiston aihe on universaali ja koskettaa meitä kaikkia – aina kun kohtaamme muutoksia”. Nykyaikaan Myllyaho viittaa silläkin, että näytelmässä ei juoda vodkaa, vaan olutta Koffin tölkeistä. (Teattereiden käsiohjelmat ovat muuten nykyisin järjestään surkeita. Kirsikkapuistonkin 32-sivuisesta käsiohjelmasta 22 sivua on pelkkiä kuvia, ja viisi sivua on mainoksia.)

Näytelmiä voidaan tehdä monella tavoin. Kansallisteatterin Kirsikkapuisto on videoistaan ja modernista viitteellisestä lavastuksestaan huolimatta aika perinteistä teatteria. Se kestää kaksi tuntia 25 minuuttia. Tämä vertailuna siihen, että kun Andriy Zholdak teki Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatteriin, se käsitti nelinäytöksisestä näytelmästä vain kaksi jälkimmäistä näytöstä, mutta kesti melkein viisi tuntia.

Zholdakin tulkinta Kirsikkapuistosta oli, että kysymys on rakkaudesta. Niin se tietenkin onkin, rakkaudesta maahan ja rakkaudesta kaikkeen siihen menneisyyteen, mikä elämässä on hyvää ollut. Rakkaus naisen ja miehen välillä tulee myös hyvin esille. Tilanomistajatar Ljubov Ranevskaja on kohdannut Pariisissa suuren rakkauden, mutta rakkaus on syystä tai toisesta pätkinyt. Ongelma on sekin, että Ranevska joutuu pohtimaan Venäjällä olevan tilansa murheita. Sitä emme tiedä, mitä huutokaupan jälkeen käy, mutta ehkä Ranevskaja Pariisiin palattuaan pääsee taas keskittymään maailmassa tärkeimpään, rakkauteen. Isosta menetyksestä voi tulla tie vielä suurempaan voittoon. Mutta miten käy Raumalla?

Onko Ranevskaja Tshehov itse, joka löysi suuren rakkautensa vasta viimeisinä elinvuosinaan tavattuaan näyttelijä Olga Knipperin? Tshehov asui Jaltalla ja Knipper Moskovassa. Tshehovin rakkaus oli täynnä tuskaa.

Kansallisteatterin esitys sen sijaan ei ole tuskaa. Se on hyvien näyttelijöiden juhlaa: Tiina Weckström, Emmi Parviainen, Katja Kûttner, Esko Salminen, Jani Volanen, Paavo Westerberg, Olli Ikonen, Katja Salminen, Petri Liski, Helena Vierikko, Ismo Kallio.

kari.naskinen@gmail.com

West Side Story pitäisi esittää englanniksi

Lahden kaupunginteatteri on taas 25 vuoden tauon jälkeen tuonut ohjelmistoon West Side Storyn. Vaikka alkaa olla jo kulunut, niin sen verran ajankohtainen on aihe edelleen ja Leonard Bernsteinin musiikki niin hienoa, että puolustaa paikkaansa. Temana on maahanmuuttajien ja alkuperäisasukkaiden konflikti New Yorkin kaduilla. Tämä on kuitenkin pientä verrattuna siihen vastakkainasetteluun, jota esimerkiksi Suomessa perussuomalaiset ja West Side Story -ikäiset kokoomuslaiset tällä hetkellä masinoivat.

Vanhojen suosikkimusikaalien veivaaminen on melkein pakonomainen ratkaisu, sillä uusien musikaalien tekeminen on pienenevillä budjeteilla toimiville teattereille mahdotonta, koska tekijänoikeusmaksut ja rojaltit vai mitä kaikkia niitä on ovat liian korkeissa hinnoissa.

Nykyaikaa kuitenkin olisi, että Suomessakin West Side Story esitettäisiin englanniksi. Tämä musikaali vetää uusia katsojia nimenomaan nuorison parista, ja heille englanti on tuttu kieli. Englannin kieli veisi lähemmäs tapahtumia. Lahden esitystäkin nyt katsoessa tuntui jopa hassulta, että musikaalin klassikkokappaleet laulettiin suomeksi, koska tuttuja ne ovat nimenomaan englanniksi laulettuina: America, I Feel Pretty, Maria, Somewhere, Toninght...

Tekstityslaite tietenkin tarvittaisiin osaa katsojia varten.

West Side Story on joka tapauksessa pysyvä asia. Englantilainen The Guardian -lehti julkaisi viime kuussa radioasema Jemm 3:n tekemän yleisökyselyn tulokset siitä, mitkä ovat kaikkien aikojen parhaat musikaalit:

  1. Les Miserables
  2. Wicked
  3. Oopperan kummitus
  4. Sweeney Todd
  5. Rent
  6. A Chorus Line
  7. Into the Woods
  8. West Side Story
  9. Ghost
10. Sound of Music

Yllättävää oli muutamien Suomessakin erittäin hyvän suosion saaneiden musikaalien sijoitukset:

  45. Cats
  51. Viulunsoittaja katolla
  93. My Fair Lady
100. Hair

West Side Storyn asema on siis säilynyt, vaikka kantaesityksestä on kulunut jo lähes 60 vuotta. Lahden kaupunginteatterin uusi versio toimii hyvin, mutta olen väärä ihminen kertomaan tunnelmistani katsomossa, koska 4-5 kertaa saman nähneenä kaikki on jo liian tuttua. Ensimmäinen jakso oli hieman laahaava, mutta väliajan jälkeen mentiin terävästi eteenpäin. Seitsenhenkinen bändi veti musiikin erinomaisesti heti alkusoitosta alkaen, mutta eihän tällainen yhtye tietenkään vastaa sitä, mitä sinfoniaorkesteri tekisi vastaavassa tilanteessa, ja tällaisia tilanteitahan on, kun esimerkiksi Sibeliustalossa kuullaan joskus kaupunginorkesterin solistin esittävän jonkin WSS-numeron.

Maria ja Tony ovat tietenkin söpöjä, Natalil Lintala ja Markku Haussila. Laulullisesti parempiakin esityksiä olen nähnyt. Tanssillisesti kaikki sujuu erinomaisesti, mutta melko vähän on tanssijoita joukkokohtauksissa. Mukana on jälleen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoita, mutta Lahtihan on tunnetusti päättänyt luovuttaa tämän koulutuksen johonkin toiseen kaupunkiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkien aikojen paras moottoriurheiluelokuva

Formula 1 tarjoaa sekä radalla että radan ulkopuolella suurta draamaa. Tarinankerronnalla siitä saa vielä suurempaa. Ron Howardin ohjaama Rush on erinomainen elokuva, kaikkien aikojen paras näytelmäelokuva moottoriurheilusta.

Rush kertoo lähinnä vuosista 1975 ja 1976, varsinkin jälkimmäisestä, jolloin maailmanmestaruudesta taistelivat Niki Lauda ja James Hunt. Elokuva on hieno kuvaus luonteiltaan kahden hyvin erilaisen ajajan lähestymistavasta kilpailemiseen ja myös heidän erilaisista elämänasenteistaan.

Formula 1 on hurja laji. Varsinkin aikaisemmin, esimerkiksi juuri 70-luvulla ajettiin kilpaa kuoleman kanssa. Elokuvasta hieman sivuun hypäten otan tähän karmeaa tilannetta kuvaamaan Monzassa 1970 kuolleen Jochen Rindtin lesken Nina Rindtin kertoman:

”Kun satuimme yhdessä (muiden ajajien vaimojen kanssa) johonkin Pariisin, Lontoon tai Milanon kaltaiseen kaupunkiin, lähdimme ostoksille muotiliikkeisiin silmäilemään olisiko niissä jotakin sievää mustaa seuraavia hautajaisia varten. Meitä pelotti, koska tiesimme, että niitä on aina odotettavissa.”

Elokuvassa Hunt sanoo jotenkin siihen tapaan, että hän kilpailee aina myös kuolemaa vastaan. On ehkä näin todellisuudessakin joskus sanonut, mutta mestaruuden voitettuaan oikea James Hunt sanoi, että hän haluaa luopua ajamisesta vapaaehtoisesti, ei loukkaantumisen eikä kuoleman takia. Vuoden 1979 jälkeen Hunt lopettikin 32-vuotiaana.

James Hunt sai jonkinlaisen hurvittelijan, suorastaan playboyn maineen. Elokuvassakin tätä korostetaan, ja oikea James Hunt itsekin sanoi: ”Tämä elämäntapa sopii minulle. Olen huono aviomies, itsekeskeinen ja liian kiinni työssäni”.(Uusi Suomi 15.3.1977)

Kilpa-ajajana hän oli joka tapauksessa tinkimätön: ”Kotona ollessani juoksen joka päivä viisi kilometriä iltaisin ja joka toinen päivä myös aamulla kolmisen kilometriä. Lisäksi pelaan tennistä ja golfia. Autourheilu F1-tasolla on niin kovaa työtä, että hauskuudesta siinä tuskin voidaan puhua. Nautinnon ja tyydytyksen saa lähinnä onnistumisestaan hyvin työssään.”

Niki Laudasta Hunt sanoi, että Laudan taito on hänen päässään. Lauda oli ajajauransa aikana kuin kaiken ennakolta laskeva insinööri – samanlaisena ”professorina” tunnetaan Alain Prost. Elokuvan keskeinen tapahtuma on Nürburgringin vanhalla, 23 kilometriä pitkällä radalla 1976 tapahtunut onnettomuus, jossa Laudan kasvot paloivat pahasti. Ajajakokouksessa sunnuntaina Lauda oli ehdottanut kilpailun peruuttamista vaarallisten sadeolosuhteiden takia, mutta ajajat äänestivät ehdotuksen nurin.

Lauda ei olisi ehdotustaan tehnyt, ellei kysymyksessä olisi ollut nimenomaan vaarallinen Nürburgringin Nord Schleife -rata. Aikaisemmin radalla oli jo kuollut viisi F1-ajajaa, muita lisäksi. Lauda ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut vastaan vaikeissakaan oloissa ajamista. – ”Minun mielestäni ihmisellä täytyy olla oikeus elää vaarallisestikin, jos hän niin haluaa. Meillä on oltava valinnanvapaus; jokaiselle on tarjolla erilaisia harrastuksia riittämiin”, sanoi Lauda vuosi pahan onnettomuutensa jälkeen.

Nykyisin radat ja autot ovat turvallisempia. Viimeiset F1-kuolemat ovat vuodelta 1994 (Roland Ratzenberger ja Ayrton Senna Imolassa).

Elokuvassa tämä hurja F1-kokonaisuus hahmotetaan hyvin. Onnettomuuksilla ei ”mässäillä”, vaan kerronta on asiallista ja myös tarkkaa. Autot eivät ole mitään F3-luokan autoista maskeerattuja formuloita, kuten John Frankenheimerin Grand Prixissä (1966), vaan täydellisen hyvin alkuperäisiltä näyttäviä. Mukana lähtöruudukoissa vilahtaa myös Tyrrellin silloinen erikoisuus, kuusipyöräinen F1-auto.

Frankenheimerin elokuva sai aikoinaan Oscarit leikkauksesta, äänityksestä ja äänitehosteista. Nämä kaikki ovat hyvin kohdallaan myös Howardin elokuvassa. Myös näyttelijät ovat erinomaisia, Daniel Brühl (Lauda) ja Chris Hemsworth (Hunt). Se vain on vähän pielessä, että elokuvaa markkinoidaan ikään kuin James Hunt -elokuvana, vaikka Niki Lauda on yhtä suuressa asemassa, ja saavuttihan Lauda kilpa-ajanakin enemmän kuin Hunt. Elokuvia kuitenkin suunnataan nykyisin enemmän nuorisolle, ja sille kohderyhmälle Hunt on ilmeisesti vetävämpi henkilö kuin kolminkertainen maailmanmestari Lauda.

Rush kuvaa loistavasti sitä, millainen asema Ferrarilla on Italiassa. Elokuvan alkupuolella Lauda on tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa ja on palaamassa jostakin tilaisuudesta hotellilleen. Saa kyydin samanaikaisesti pois lähtevältä kauniilta naiselta. Matkalla auto piiputtaa ja heidän on pyydettävä peukalokyytiä. Nainen sanoo, että annas kun minä menen tielle liftaamaan. Ohi ajava auto pysähtyykin, ja autosta nousee kaksi miestä, jotka ohittavat kaunottaren ja ryntäävät Laudan luo – ”Hei, tehän olette Niki Lauda, olette tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa”. Naista miehet eivät ole näkevinään. Ferrarin F1-kuljettajat ovat Italiasta Paavista seuraavia.

Elokuvassa on mukana myös suomalainen, Lontoossa asuva stand up -taiteilija Antti Hakala, joka elokuvan henkilöluettelon mukaan esittää Hans-Joachim Stuckia. En huomannut, mutta oli varmaan mukana siinä kohtauksessa, jossa ajajat keskustelivat Nûrburgringin kilpailun ajamisesta.

Omakohtainenkin tarina tähän loppuun. Kun kesällä 1976 oli tiedossa, että perheeseemme syntyvät kaksoset, niin päätös oli tehty, että jos ovat poika ja tyttö, heidän nimikseen tulevat Niki ja Laura. Tuli kuitenkin kaksi tyttöä, joten nimiruljanssi meni uusiksi. Nimiksi Johanna ja Hanneli, joten alkukirjaimet samat kuin James Huntilla.

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekko on liian pieni laji – ei kuitenkaan Suomessa

Jääkiekon SM-liiga alkaa 12.9. Viime kaudella SM-liigan katsojamäärä oli noin 2,2 miljoonaa, kasvua edelliskaudesta 44 000. Ottelukohtainen keskiarvo oli 5213, jossa oli myös hieman kasvua. Kaikkien aikojen keskiarvoennätys on kaudelta 1997-98, jolloin se oli 5299. Tuolloin ennätysvuonna mestaruuden voitti HIFK, hopealla oli Ilves.. Liigassa pelasi silloin 12 joukkuetta, myöhemmin mukaan päästettiin lisäksi Kärpät ja Pelicans

Nyt SM-liigaa ollaan taas laajentamassa. Liigasta ei uusimman päätöksen mukaan putoa mikään joukkue, jos sen rahavarat vain mahdollistavat edelleen liigassa pelaamisen. Lisäksi kun Jokerit siirtyy KHL:ään, pääsee vastaavalla rahaedellytyksellä liigaan nousemaan Mestiksen voittaja. Todennäköistä on, että jatkossa tavoitteena on liigan laajentaminen 14 joukkueen sarjaksi, koska Jokereiden jättämää isoa aukkoa on paikattava, jotta rahavirrat pysyvät kasvussa.

SM-liiga on iso bisnes, mutta se on kuitenkin pieni tekijä kansainvälisillä markkinoilla. Tanskalaisen Carlsberg-panimon sponsoritoiminnan johtaja Peter Ciacomelli on sanonut, että Carlsberg ei ole mukana jääkiekossa, koska ”se on maailmanlaajuisesti ajatellen ihan liian pieni laji” (Fair Play 2/2013). Carlsberg oli 2012 jalkapallon EM-kisojen pääsponsori, hinta oli 50 miljoonaa euroa.

Ciacomellin mukaan Budweiserin sijoittama rahamäärä jalkapallon MM-turnaukseen oli vielä aivan eri luokkaa, samoin Heinekenin panostus Mestareiden liigaan. Carlsberg oli vähän aikaa Liverpoolin pelipaidoissa, mutta sitten Standard Chartered -pankki löi pöytään niin ison tarjouksen, että Carlsbergilla ei ollut varaa vastata.

On kuitenkin huomattava, että Carlsbergin suomalainen tytäryhtiö Sinebrychoff on toiminut HIFK:n sponsorina vuodesta 1988 lähtien.

SM-liiga Oy:n omat suurimmat sponsorit ovat Veikkaus ja pikaruokaketju Subway.

Raha on entistä merkittävämpi tekijä suomalaisessakin jääkiekossa. Kilpailu on koventunut, kun samoille pelaajamarkkinoille on tullut KHL. Kun lasketaan SM-liigajoukkueiden kymmenen kalleimman pelaajan keskiansiot, niin ainakin Jokereiden ja HIFK:n kohdalla ne nousevat reilusti yli 200 000 euron/vuosi. Lähimmäs näitä pääsevät Lukko, JYP ja Kärpät. KHL:ssä kaikkien pelaajien keskimääräinen palkka oli viime kaudella lähes 240 000 euroa ja huiput saivat yli miljoona euroa. Voi vain arvailla, paljonko Ilja Kovaltshuk tienaa nyt Jukka Jalosen valmentamassa SKA Pietarissa. Eilen Kovaltshuk teki ensimmäisen maalinsa; Moskovan Dynamon Leo Komarov on tehnyt jo kolme maalia.

kari.naskinen@gmail.com

Woody Allen palasi iloisesta Euroopasta ahdistavaan kotimaahansa

Euroopassa on iloisia, hyväntuulisia ihmisiä, täällä on kivaa. Näin tuntui Woody Allen ajattelevan tehdessään edelliset elokuvansa Lontoossa, Barcelonassa, Pariisissa ja Roomassa. Nyt hän on palannut Yhdysvaltoihin ja kuin veitsellä leikaten ovat ilmapiiri ja ihmiset täysin päinvastaisia. Blue Jasmine tapahtuu San Franciscossa ja New Yorkissa, ja se kertoo ihmisistä, jotka ovat ahdistuneita, ryyppäävät murheeseensa, valehtelevat, hotkivat mielialapillereitä, osa on täysiä luusereita.

Eurooppalainen, hauska komediallisuus on vaihtunut surumielisyyteen, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Woody Allenin kuvaamissa henkilöissä on tietenkin Allenin tyyliin nytkin koomisuutta, mutta ei niin, että elokuvankatsojaa naurattaisi. Vire on synkkä.

Allenin Euroopassa tekemiä elokuvia voi ”syyttää” postikorttimaisuudesta. Kauniita ja hilpeitä ne ovatkin, ja kohdekaupungit saavat kuvallisia kehuja kuin Tukholma Barack Obamalta ikään.

Blue Jasmine kuvaa elämässään ison romahduksen kokenutta hienostorouvaa, joka menettää koko statuksensa, kun hänen liikemieshuijarimiehensä jää kiinni. Mies joutuu vankilaan, perheen koko omaisuus menee ja Jasmine on sen jälkeen puilla paljailla, lohtunaan vain Vuitton-laukkusarja, jota velkojapankit eivät ole ottaneet, koska niihin on painettu rouvan nimi.

Jasmine turvautuu yksinhuoltajasiskoonsa, jonka luo pääsee toistaiseksi asumaan. Hankala tilanne tämäkin, sillä Jasminen huijarimies on aikoinaan petkuttanut siskon mieheltä 200 000 dollaria, jotka tämä oli voittanut lotossa.

Näistä asetelmista alkaa elokuva, joka etenee oikeassa ajassa ja välillä takautumina näyttäen Jasminen vanhan elämän loistokkuutta.

Blue Jasmine on lähempänä sitä Allenia, joka ennen hänen Euroopan-kiertuettaan tunnettiin. Hän tarkastelee ihmisiä kuin psykoanalyytikko. Eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Woody Allen kylläkin ymmärtää näitä ihmisiä, eikä tuomitse, mutta rivien ja kuvien välistä hän sanoo, että vähempikin riittäisi amerikkalaista unelmaa tavoiteltaessa.

Persoonallisen kaunis Cate Blanchett Jasminen roolissa on upea. Muuntautuminen takaumien edustusrouvasta kaiken menettäneeksi (oman pojankin) itkuiseksi surkimukseksi on raadollisen uskottava, Oscar-tason suoritus. Yksi sivuosa-Oscar hänellä jo onkin elokuvasta Lentäjä (2004).

Sen sijaan Alec Baldwin hänen miehenään toistaa jo niin itseään, että tähän rooliin olisi luullut löytyvän joku tuoreempi kasvo. Ei Oscaria, eikä koskaan tulekaan.

Kuvaaja on espanjalainen Javier Aguirresarobe, joka kuvasi myös Allenin Barcelona-elokuvan. Kuvaus on Allenille aina tärkeä. Kuten Eric Lax mainitsee Woody Allen -kirjassaan (1991), ”Allenin elokuvat on kirjoitettu käyttäen mielikuvitusta, kuvattu kauniisti ja näytelty hyvin”.

Elokuvan nimi tulee siitä, että Jasmine oli miehensä tavatessaan löytänyt suosikkikappaleekseen Richard Rodgersin kauniin balladin Blue Moon. Muuta hyvää ei avioliitosta jäänytkään, sillä mies oli osoittautunut pettäjäksi myös rakkaudessa.

kari.naskinen@gmail.com

Moderni ”Kullervo” on sekava performanssi

Saksalainen teatteriprovokaattori Frank Castorf sanoi Helsingin Juhlaviikoilla vieraillessaan, että hän luo teatteriin maailmoja, jotka tuottavat iloa hänelle itselleen. – ”Yleisö on minulle yhdentekevä, samoin ne, jotka kustantavat taiteeni.” (HS 1.9.2013)

Näin ajattelee varmaan myös Lauri Maijala, joka on kirjoittanut ja ohjannut Aleksis Kiven Kullervon pohjalta uuden Kullervon. Se sai ensi-iltansa Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, ja vähänkin Vanhaa Jukoa ja Maijalaa seuranneet osaavat kuvitella, että Aleksis Kivestä ei ole juuri hajuakaan.

”Yksiselitteisyys on pitkäveteistä. Minulle taiteessa on aina kyse hämmentämisestä”, sanoi Castorf. Kullervon tapauksessakin mennään näitä latuja, mutta epäonnistutaan, koska tässä tapauksessa esitys itsessään on pitkäveteinen. Parasta siinä oli, kun tunnin ja 40 minuutin jälkeen esitys loppui, eikä valojen sammuminen tarkoittanutkaan väliajalle siirtymistä.

Maijalan Kullervo on sekava performanssi, joka koostuu musiikista, liikunnasta ja puheesta, josta paikoin ei saa mitään selvää. Kullervo on traaginen hahmo Kalevalassa, niin myös Kiven näytelmässä. Maijalan näytelmässä kaikki ovat lopulta jonkinlaisia perussuomalaisia kullervoja, epätoivoisia, onnettomia tunareita.

Myönnän suoraan, etten varsinaisesti ymmärtänyt jutun juonta enkä tarkoitusperiä. Siellä välähtelee joitakin tolkullisia ideoita, mutta sitten ne hajoavat ja häviävät lavantäyteiseen sekavuuteen, kuten oksentamiseen ja Kullervon runkkaamiseen.

Ainoa varsinaisesti tajuttava kohta on, kun ääninauhalta kuullaan pätkä opetusneuvos Yrjö Kallisen haastattelusta vuodelta 1971. Kallinen oli sosialisti ja pasifisti, ja ilmeisesti Kallisen ajatuksista on näytelmään haettu jonkinlaista pohjaa, mutta sinne ne Kallisenkin ajatukset katoavat, kun esitys taas jatkuu.

Kullervo on osa kolmen teatterin yhteistyötä. Vanha Juko, tamperelainen Teatteri Telakka ja virolainen Rakvere Teater ovat kukin valmistaneet yhden näytelmän. Kantaesitykset ovat nyt olleet. Virolaisten Köök/Keittiö nähdään Lahdessa ja Tampereella helmi-maaliskuussa sekä Telakan Petroskoi Lahdessa ja Vösussa myös helmi-maaliskuussa. Minkähänlaista postpostmodernismia sieltä tulee?

kari.naskinen@gmail.com

Kuntien toimintoja yhtiöitetään, jotta yksityisen bisnestoiminnan mahdollisuudet paranevat

Syyskuun alusta tuli voimaan laki, mikä pakottaa kunnat muuttamaan markkinoilla toimivat liikelaitoksensa osakeyhtiöiksi. Tarkoituksena on, että kunnallinen toiminta ei ”häiritsisi” yksityisten yritysten toimintaa. Tämä häiriö on nimittäin sellaista, että kunnallinen liikelaitos on voinut toimia halvemmalla kuin osakeyhtiö, koska sen ei ole tarvinnut maksaa yhteisöveroa, nyt 24,5 % ja vuoden 2014 alusta 20 %. Ei ole ollut myöskään vaaraa, että kunnallinen liikelaitos menisi konkurssiin.

EU:sta tämäkin lähtee. Euroopan komissio vaatii tasapuolisia kilpailuolosuhteita eli ns. kilpailuneutraliteettia. Seurauksena on nyt, että kunnat eivät enää saa järjestää esimerkiksi kulttuuri-, liikunta- ja hoivapalveluja eikä työterveystoimintaa muuten kuin oy-muotoisena, koska näillä aloilla on myös yksityistä bisnestoimintaa.

Järjestelmä tulee toimimaan näin: kuntiin perustetaan uusia osakeyhtiöitä, jotka alkavat toimia vapailla markkinoilla normaalissa kilpailutilanteessa. Jos tässä tilanteessa yksityinen palveluntarjoaja voittaa tarjouskilpailun, se saa homman ja se on sillä siisti. Laajasti ottaen kysymys on isosta yksityistämisoperaatiosta.

Yhtiöiksi on ruvettu muuttamaan myös kuntien omistamia teattereita ja orkestereita. Tähän ei ole menty kilpailusyistä, vaan haetaan ikään kuin yksityissektorilta tuttua joustavuutta toimintaan ja mahdollisuuksia vaikkapa sponsoreiden hankintaan.

Kun tämä kehitys jatkuu, kunta on kohta yhtiökasauma, konserni, jossa ainoa ei-yhtiö on vaaleilla valittava valtuusto. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, koska sen kädet eivät ylety kunnan omistamiin osakeyhtiöihin. Valtuusto kyllä valitsee edustajansa yhtiöiden hallituksiin, mutta kokemuksesta tiedetään jo, että nämä valitut muuttuvat hetkessä yhtiön miehiksi ja naisiksi. Yhtiöiden hallituksiin valittujen pitäisi olla kunnan edustajia yhtiöissä, mutta heistä tuleekin yhtiöiden edunvalvojia kunnassa.

Yhtiöittämiskehitys on yksinkertaistaen sitä, että kunnallista toimintaa siirretään demokraattisen valvonnan ulkopuolelle.

Sosiaali- ja terveyspuolella on osakeyhtiöiden suosiminen johtanut siihen, että vapaaehtoisjärjestöjen asema on heikentynyt. Tämän muutoksen taustalla on se, että Raha-automaattiyhdistys ei enää rahoita kotipalvelutoimintaa, jottei annettu avustus vääristä kilpailua. Pidetään siis yksityisten osakeyhtiöiden puolia, jotta niiden bisnes toimisi maksimaalisella teholla.

Alalle onkin syntynyt uusia yrityksiä, ja toimintaan on tullut myös monikansallisia pörssiyhtiöitä, ja nähtävissä on palvelutuotannon keskittymisestä suurille toimijoille.

Järjestöillä on perinteisesti ollut iso rooli esim. vammais-, päihde- ja asumispalvelujen tuottajina. Viime vuosien aikana sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat kuitenkin joutuneet luopumaan kotipalvelujen tuottamisesta, koska Raha-automaattiyhdistys ei enää rahoita tämäntyyppistä toimintaa.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden teatteritalo 30 vuotta – operetit ja musikaalit vetäneet parhaiten

Lahden teatteritalo vihittiin käyttöön 30 vuotta sitten 10.9.1983. Avajaisnäytelmänä 760-paikkasessa Juhani-salissa oli tanskalaisen Ernst Bruun Olsenin Van Gogh ja postinkantaja. Kiinnostus uutta rakennusta kohtaan oli niin suurta, että vaikka näytelmä oli hieman ”vaikea” ja tavoiteltiin suurta taiteellista voittoa, se keräsi katsomoon yhteensä noin 36 000 ihmistä. Sen jälkeen eivät puhenäytelmät ole katsojatilaston kärkipäähän nousseet lukuun ottamatta – tietenkin – Pohjantähteä, Niskavuoria ja Seitsemää veljestä.

Ison teatterin talouden kunnossapito edellyttää isoja katsojamääriä. Lahdessakin tämä tavoite on saavutettu musiikkiteatterilla. Kaikkein aikojen suurin yleisömenestys on ollut operetti Vijtorian husaari ja seuraavina ovat musikaalit Anna Karenina ja Cats.

Teatteritalon alkuvuodet olivat hyviä. Kun otetaan katsojatilastosta vähintään 30 000 katsojaa vetäneet esitykset, niitä on 24, joista kymmenen on 1980-luvulta:

71 913 Viktorian husaari (1984)
61 404 Anna Karenina (2000)
53 662 Cats (2007)
52 547 Täällä Pohjantähden alla (1989)
51 400 Laulavat sadepisarat (1997)
50 101 Lainatenori (1987)
44 214 Niskavuoren naiset (1983)
43 352 Lepakko (1991)
42 452 Viulunsoittaja katolla (1993)
41 469 West Side Story (1988)
37 695 Seitsemän veljestä (2002)
37 397 Tähtiyö (1996)
35 903 Van Gogh ja postinkantaja (1983)
35 746 Niskavuoren nuori emäntä (1987)
34 443 Zorbas (2004)
34 436 Annie mestariampuja (1999)
34 238 Päivänsäde, minä ja menninkäinen (1983)
33 423 Ollin oppivuodet (1990)
33 246 Hevosen tarina (1985)
32 593 Kaunotar ja hirviö (1995)
31 764 Piukat paikat (2006)
31 364 Cabaret (2011)
30 530 Jääkärin morsian (1995)
30 375 Kolme iloista rosvoa (1984)

Tämän tilaston erikoisuus on teatteritalon pienemmän Eero-näyttämön (290 paikkaa) avajaisnäytelmä, Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen, joka ainoana Eeron esityksistä on saanut yli 30 000 katsojaa.

Eero-näyttämön muut hyvin yleisöä houkutelleet esitykset ovat The Beatles Story ja lastennäytelmät. Katsojatilaston kymmenen kärki:

34 238 Päivänsäde, minä ja menninkäinen (1983)
27 546 The Beatles Story (2006)
23 371 Aladdinin taikalamppu (1993)
21 639 Muumipappa ja meri (1995)
21 111 Nalle Puh (1990)
19 398 Pitkän päivän matka yöhön (1989)
15 062 Metsä (1983)
13 227 Kuka pelkää noitia? (1999)
12 645 Mio, poikani Mio (1985)
12 360 Viimeinen keikka (1988)

Muutama vuosi sitten ison Juhani-salin katsojapaikkoja vähennettiin yli sadalla. Parhaimmillaan saliin mahtuu nyt 653 katsojaa, mutta musiikkiteatteriesityksissä orkesteri tarvitsee etupermannolta hieman lisää tilaa, ja esimerkiksi kohta ensi-iltaan tulevan West Side Storyn katsomotila on 616 paikkaa.

Kaikkien aikojen tilasto katsojia/esitys on seuraava:

698 Viktorian husaari (1984)
653 Van Gogh ja postinkantaja (1983)
649 Harjunpää ja ahdistelija (1984)
642 Lemmenlatu (2005)
639 Cats (2007)
630 Ronja Ryövärintytär (1989)
626 Lainatenori (1987)
623 Niskavuoren naiset (1983)
621 Otello (ooppera) 1983
608 Anna Karenina (2000)
604 Lumikki ja 7 kääpiötä (1997)
603 Tähtiyö (1996)
600 Ainakin miljoona sinistä kissaa (1987)

Tämän tilaston erikoisuus on Otello, jonka Lahden oopperayhdistys teki uuten teatteriin (22 esitystä, yhteensä 13 653 katsojaa)..

Kymmenen vähiten yleisöä kiinnostanutta esitystä Juhani-salissa:

2382 Olviretki Scleusingenissa (2009)
3021 Menestymisen taito (1992)
3522 Eläköön perheyritys (1997)
4691 Peer Gynt (2008)
5164 Maratontanssit (1995)
5336 Galileo Galilei (2000)
5741 Karkurit (2006)
5857 Näköala sillalta (1991)
5933 Putkinotko (1993)
6149 Pesärikko (2011)

kari.naskinen@gmail.com