Hyvyyden trilogian kolmas osa: Terraferma

Vuoden sisällä valmistui kolme eurooppalaista elokuvaa, jotka ovat lähes rinnakkaisteoksia. Suomalais-ranskalainen Le Havre, ranskalainen Kilimanjaron lumet ja italialainen Terraferma käsittelevät kaikki sitä vähemmistön humaaniutta, minkä soisi saavan enemmän tilaa.

Aki Kaurismäen Le Havre ja sisilialaisen Emanuele Crialesen Terraferma ovat teemoiltaan hyvin samanlaisia. Maahanmuuttoa kohtaan suunnattu vastustus on suurta, mutta löytyy myös hyvyyttä, jolla asioita pyritään korjaamaan. Ranskalaisen Robert Guediguian Kilimanjaron lumet puolestaan kuvaa solidaarisuutta toisenlaisessa tilanteessa, jossa siinäkään yleinen mielipide ei sitä sallisi.

Itsekkyys ongelmana on iso. Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan. Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset istuvat kadulla kerjäämässä; maailman muotoilupääkaupungin katukuvaan eivät resupekat sovi. Matti Vanhanen (Kesk)  sanoi pääministerinä ollessaan, että älkää antako niille mitään, niin kyllä ne häipyvät. Samaa mieltä on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok).

Terraferma kertoo tilanteesta Sisilian eteläpuolella olevalla pienellä saarella, johon pakolaisia tulee Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta syntyy sielläkin, sillä saari on siirtynyt kalastuselinkeinosta turismiin, eikä ole matkailumaineelle hyväksi, jos mustia pakolaisia alkaa näkyä. Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai hukkukoot, mutta tänne ette tule. Tätä mieltä on myös poliisi.

Crialese tuntee aiheensa. Merellä on lakinsa. Kalastajiakin saarella vielä on, eivätkä he jätä ketään pulaan avomerellä. Se ei ole kirjoitettu laki, vaan perusinhimillisyyttä.

”Vaarassa olevalta ei kysytä kansalaisuutta tai papereita. Nyt ongelma on tosielämän kalastajille konkreettinen, melkein jokapäiväinen. He kohtaavat merellä lauttoja täynnä janoisia, nälkiintyneitä ihmisiä. Uskaltaako auttaa, koska voi joutua useiden päivien kuulusteluihin, saada sakot ja jopa menettää elantonsa”, sanoo Crialese.

Crialeselle aihe on sikäli tuttu, että hänen edellinen elokuvansa Kultainen portti (2006) kertoi italialaisten siirtolaisten laivamatkasta Amerikkaan sata vuotta sitten. Heidät otettiin maahan New Yorkiin Ellis Islandille siirtolaisten vastaanottokeskukseen – ei heitetty mereen, eikä palautettu Italiaan.

Terraferman yksi näyttelijä on nainen, joka aikoinaan todellisessa elämässä huuhtoitui rantaan Lampedusan saarella Sisiliassa. Hän oli yksi viidestä pelastuneesta, kun 70:tä pakolaista kuljettanut veneenrämä ei päässyt perille.

Terraferma on surullinen elokuva. Pallokartta on kaunis, mutta elämä pallolla ei ole kunnossa. Le Havren veroinen elokuva se ei kuitenkaan ole. Se ei saavuta sitä hyvyyden ja inhimillisyyden voimaa, mikä Kaurismäen elokuvassa on. Toisaalta voi sanoa, että Crialesen elokuva on realistisempi, se ei ole samalla tavalla tiukasti kantaaottava kuin Kaurismäen elokuva.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointivaltion suunta?

¤ Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltio sai kannatusta yli puoluerajojen.

¤ Hyvinvointivaltion aikaansaama tasa-arvoisuus lisää ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta.

¤ Kansainvälisen talouden liberalisointi muutti työn ja pääoman keskinäisiä valtasuhteita pääoman hyväksi.

¤ Hyvinvointivaltion vaaliminen avoimessa taloudessa on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi.

¤ Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion kannatus jää vähemmistöön.

¤ Suomessa harjoitettu politiikka on lisännyt tuloeroja ja eriarvoisuutta.

¤ Tuloerot Suomessa ovat revenneet yhtä suuriksi kuin ne olivat 40 vuotta sitten.

¤ Lastensuojelun tarve on kasvanut voimakkaasti samaan aikaan kun tuloerot ovat lisääntyneet.

¤ Erilaiset eturyhmät ajavat itselleen edullisia muutoksia hyvinvointivaltioon.

¤ Nykyisin on eri puolueiden kannattajien välillä selviä eroja suhtautumisessa julkisiin palveluihin ja varsinkin verotuksen keventämiseen.

¤ Vuoden 2007 vaalitutkimuksessa enemmistö piti verotuksen keventämistä tärkeänä.

¤ Veroasteet ovat alentuneet eniten kaikkein suurituloisimmilla.

¤ Verotuksen kiristyminen ei haittaa pitkän aikavälin talouskasvua.

¤ Verotuksen painopisteen muuttaminen ansiotuloista kulutuksen verottamiseen ei juuri parantaisi työllisyyttä.

¤ Ihmisiä motivoivat vain lyhyen tähtäimen materiaaliset kannustimet, lähinnä raha.

¤ Vuonna 2008 alkanut taloustaantuma on lisännyt rajusti toimeentulotuen tarvetta, ts. köyhyyttä.

¤ Laaja julkinen palvelujen tarjonta/tuotanto yhdessä korkean verotuksen kanssa voi sittenkin olla tärkeimpiä syitä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin menestykseen.

(Lähde: Heikki Taimio [toim]: Hyvinvointivaltion suunta – nousu vai lasku?; Työväen sivistysliitto, 2010)

kari.naskinen@gmail.com

Jack Kerouac on täällä taas

Kun 1960-luvun lopulla teini-ikäisenä pyörin Jyväskylän Kesän kultturelleissa ja yhteiskunnallisesti keskustelevissa ympyröissä, piti tuntea Jack Kerouacin beat-romaani Matkalla, joka oli ilmestynyt 1957 ja käännetty suomeksi 1964. Suomennoksen arvoa kaltaisteni silmissä nosti se, että kääntäjä oli Markku Lahtela, joka Sadankomitean kärkihenkilöihin kuuluneena oli polttanut sotilaspassinsa 1967.

Beat-sukupolvea olivat lähinnä boheemit taiteilijat ja muut luovat ”hullut”. Minä oikeastaan yhdistän heidät myöhempiin hippeihin, jotka kapinoivat sotaa, keskiluokkaisuutta ja konservatiivisia arvoja vastaan.

Nyt tästä Kerouacin romaanista on tehty elokuva. Jos kysymys ei olisi nimenomaan tällaisen kulttimaineen saaneesta kirjasta, ei elokuvaa kovin kummoiseksi tarvitsisi noteerata. Nyt se kuitenkin tarjoaa elokuvallisen näkymän siihen maailmaan, mistä beat-sukupolven henkinen isä Kerouac kirjoitti.

Walter Sallesin ohjaama elokuva kuvaa ilmeisen hyvin asiaansa. Se perustuu tarkasti Kerouacin omaelämäkerralliseen romaaniin siitä hillittömästä matkasta, mitä Kerouac ja kumppanit tekivät sekä fyysisesti että henkisesti. Jotkut puhuvat dokumenttiromaanista, ja sitä se varmaan onkin. Yhteiskunnan normeista vähät välitettiin, lyötiin läskiksi perinteiden kunnioittaminen ja annettiin palaa niin täysillä kuin voitiin. Tärkeintä oli vapaus, mihin tietenkin liittyivät alkoholi, huumeet, jazz ja naiminen (ryhmäseksikin oli tullut muotiin). Oli Kerouacin itsensä luonnehtimina ”huorapoikia, neekerihomoja, synkkiä revolverimiehiä, herkkäveitsisiä merimiehiä, laihoja, varovaisia morfinisteja ja joskus joku hyvin pukeutunut keski-ikäinen etsivä, joka näytteli laitonta vedonvälittäjää ja joka roikkui siellä puoliksi mielenkiinnon, puoliksi työnsä takia”.

Vapaa seksi oli keskeisessä osassa. - ”Dynamiittimies, kassakaappivaras ei ehdota lättähatulle vain tiettyä ullakkoa 14. kadulla, vaan myös että he makaavat yhdessä.” Kerran Kerouac ja Allen Ginsberg olivat myös paikalla Ritzyn baarissa, kun seksitutkija Alfred Kinseyn assistentti oli käynyt siellä haastattelemassa asiakkaita.

Jack Kerouac oli pako- ja etsimismatkalla. Paeta piti porvarillisen yhteiskunnan ahdistavia pelisääntöjä ja samalla etsittävä tietä omaan itseensä. Etsimisessä häntä auttoi Marcel Proustin Swannin tie (1913), ja muita kirjallisia esikuvia olivat ainakin Saul Bellow, William Faulkner ja James Joyce.

Kerouacin omakuvaa Sal Paradisea esittää tähän asti melko tuntematon brittinäyttelijä Sam Riley (kuvassa vas.). Sal (Kerouac) ei kuitenkaan tee itsestään numeroa, vaan tarkkailee ja tekee koko ajan muistiinpanoja. Kirjan tavoin elokuvakin loppuu Kerouacin viimeisiin muistiinpanoihin. Jos elokuva ei olisi Matkalla, vaan kertoisi Kerouacista, se loppuisi vuoteen 1969, jolloin Kerouac 47-vuotiaana kuoli viinaan.

Enemmän särmää elokuvaan tuo Kerouacin kaveri Neal Cassady, elokuvassa roolinimellä Dean Moriarty, jota esittää Garrett Hedlund (kuvassa oik.). Cassady oli huonoille tienesteille jäänyt kirjoittaja, joka kuoli huumeisiin Meksikossa 1968. Meksikossa kaverukset myös tekivät matkaa, mutta elokuvassa tämä reissaaminen ohitetaan aika vähällä.

Jotenkin siivolta elokuva muutenkin tuntuu. Kovin rajuja vastakkainasetteluja ei tehdä, vaikka esimerkiksi naisten jättämiset olivat näköjään tuolle jengille kuin ilmaa. Minkäänlaisia aggressiivisia kohtauksia ei myöskään ole, vaikka kai niitäkin huume- ja viinahöyryissä oli. Tosin beat-sukupolvi olikin vankasti pasifistista, joten kaikenlainen väkivalta oli ainakin periaatteessa pois laskuista.

Romaanin sisällöstä en enää tällaisia muista – täytyy panna uuteen luentaan ja noudattaa Helsingin Sanomien vanhaa arvostelua: kirja on ”messu, joka on luettava nurkassa narkoosissa, käheiden kaasulyhtyjen alla, kurkkuäänellä vahvasti svengaten”.

kari.naskinen@gmail.com

Olympialajeista puolet joutaisi pois

Viikko pitää ensin katsella täytelajeja, ennen kuin yleisurheilu alkaa. Aina kuitenkin valitetaan kuinka kalliiksi olympiakisojen järjestäminen tulee. Ainoat hyötyjät ovat Coca-Cola, McDonalds, Nike ja Kansainvälisen olympiakomitean herrakerho. Liian suuriksi paisuneina kisat aiheuttavat muunkinlaisia ongelmia. Puolet lajeista olisi kuitenkin helppo poistaa:

Ammunta. Kaikenlainen aseilla leikkiminen pois urheilusta muutenkin.
Avovesiuinti. Kyllä uimahalliuinti riittää.
Jalkapallo. On nykyisellään pelkästään alle 24-vuotiaiden junioriturnaus
Judo, taekwondo. Taistelu- ja miehenvääntölajeista riittävät nyrkkeily ja paini.
Koskimelonta. Hyväksytään, jos vaihdetaan kanoottien tilalle tukit tai vähintään tukkilautat.
Kävely. Älyttömin yleisurheilulaji.
Maahockey. Kun kerran tämä kuuluu kisaohjelmaan, pitäisi talviolympiakisoissa pelata jääpalloa.
Nykyaikainen 5-ottelu. Mitähän tuo sana ”nykyaikainen” tässä tarkoittaa, kun kysymyksessä kuitenkin on muinaismuisto.
Pyöräily. Kun juuri on kilpailtu Ranskan ympäriajossa, niin turha tällaisia rääppiäisiä on pitää.
Rantalentopallo. Jo nimi sanoo, että kysymyksessä ei ole varsinainen urheilulaji.
Ratsastus. Eläimet kuuluvat navettoihin ja luontoon.
Sulkapallo. Kesämökkilaji.
Taitouinti. Samaan kategoriaan uppopallon ja uppomunan kanssa.
Tennis. B-luokan turnaus, sillä Wimbledonin voitto on kymmenen kertaa arvokkaampi.
Trampoliini. Pikkulasten leikkivehje.
Triathlon. Keinotekoinen. Yhtä hyvin voisi talvikisoihin keksiä yhdistelmälajin: ensin kuusi tuntia pilkillä, sitten tunti kaunoluistelua ja lopuksi kaksi mäkihyppykierrosta.

kari.naskinen@gmail.com 

Ensimmäinen pankkikriisi koettiin Suomessa jo vuonna 1857

Pankkikriisejä on tullut ja mennyt, aina 1600-luvulta alkaen. Suomessa koettiin ensimmäinen heijastuma kansainvälisestä pankkikriisistä Krimin sodan jälkeen 1857. Seuraava kerta oli Argentiina-vetoinen kriisi 1890, jolloin ongelmia Suomessakin syntyi, koska Argentiinan kriisiä lähti purkamaan Englannin Pankki, ja Suomella oli noihin aikoihin tiiviit suhteet englantilaisiin pankkeihin. Sitten oli vuorossa New York vuonna 1907, taas heijastusvaikutukset ulottuivat Suomeenkin ja Suomen Pankki kärsi tappioita.

Euroopassa koettiin pankkikriisejä ennen toista maailmansotaa jatkuvasti: Ranskassa 8 kriisiä, Espanjassa 13 – ja Kreikassa ja Itävallassa oli krooninen pankkikriisi. Nyt on sitten oltu kriisissä vuodesta 2008 lähtien.

Pankkikriisien historiasta Lahdessa luennoinut Suomen Pankin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Antti Kuusterä sanoi, että vaikka näitä kriisejä on hyvinkin tiuhaan tahtiin ollut, niin yksi rauhallinen jakso oli 1952-72, jolloin minkäänlaisia pankkikriisejä ei ollut.

”Tämä johtui siitä, että sodan jälkeen oli jäänyt voimaan tiukka säätelyjärjestelmä. Suomessakin oli pankeille määrätty korkosäätely. Tässä tosin pelattiin sillä tavalla, että isot yritykset saivat lainarahaa edelleen hieman halvemmalla ja korkotuotot otettiin muilta lainaajilta”, sanoi Kuusterä.

Sysäys muutokselle oli 1970-luvun öljykriisi. Öljyntuottajien tulot alkoivat nousta hurjaa vauhtia, ja tätä rahaa siirtyi kehittyvien maiden markkinoille. Rahoitus kansainvälistyi entisestään ja pankkivalvonta vaikeutui. Samalla liike- ja investointipankkien väliset erot hämärtyivät. Pankit myös alkoivat kehitellä uusia ansaintamahdollisuuksia, joihin kuitenkin liittyi aikaisempaa suurempia riskejä.

Euroopassa selvisi parhaiten Tanska, jossa pankeille asetetut vakavaraisuusvaatimukset olivat kaikkein kovimmat. Tanskassa ei kriisiydytty vielä 1990-luvullakaan.

Pankkikriisit öljykriisistä alkaen kehittyneissä maissa:

1974-76 Englanti
1977 Länsi-Saksa
1977 Espanja
1984 USA
1987 Norja
1991 Ruotsi
1991 Suomi
1992 Japani

Vuonna 2008 Yhdysvalloissa alkaneessa subprime-kriisissä ollaan edelleen. Kuusterä sanoi, että vuoden 2008 tapahtumat pääsivät valloilleen, kun USA:n investointipankit ja hedgerahastot olivat livahtaneet täysin pankkilainsäädännön ulkopuolelle. Samanlaista pankkitoiminnan liberalisointia oli kylläkin harjoitettu myös Englannissa ja Saksassa.

”Pankkikriisien taustalla on nyt se, että globalisoitumisen myötä pankit ovat kasvaneet liian suuriksi ja että niiden toimintamahdollisuuksien on annettu levitä”, sanoi Kuusterä.

”Lisäksi pankkien kannustinjärjestelmät ovat olleet älyttömiä. Ne ovat johtaneet lyhytjänteiseen voitonmaksimointiin ja harmaiden alueiden hyväksikäyttöön, koska valvonta ei toimi. On tehty myös suoranaisia laittomuuksia.”

”Markkinavoimat eivät ole saaneet kuria pankkien ahneudelle. Tämän takia tarvitaan tiukempaa pankkivalvontaa, näin siksi, että varsinkaan suurimpia pankkeja ei voi päästää konkurssiin, sillä vaikutukset ovat globaalistkin liian isot", sanoi Kuusterä Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaarissa kesäkuussa 2012.

kari.naskinen@gmail.com

Ranskalainen viikonloppu

On ollut huonoin elokuvakesä pitkiin aikoihin. Toukokuun puolivälistä meni kaksi kuukautta, ennen kuin tuli elokuva, minkä viitsin mennä katsomaan. Tämä koskee ainakin kotikaupunkiani Lahtea, jossa tilanteen pelasti nyt ”vaihtoehtoteatteri” Kino Iiris, kun se avasi ovensa kesätauon jälkeen.

Tämä kesän ensimmäinen kunnon elokuva on Julie Delpyn Ranskalainen viikonloppu. Pienimuotoinen kuvaus isoäidin ja tämän kahden sisaruksen luo maaseudulle saapuvasta lapsi- ja lastenlapsiporukasta. Jonkinlainen yleistys ainakin täällä Suomessa on, että ranskalaiset ovat tällaisessa tilanteessa kovia puhumaan ja puhuvat peräti fiksumpia kuin monet muut. Ei pidä paikkaansa. Kyllä samanlainen keskustelun ilotulitus syntyy vaikka suomalaisella kesämökillä, kun sinne vastaavanlainen kööri kokoontuu. Ero on vain siinä, että suomalaisessa elokuvassa ei tällaista tilaisuutta ole ainakaan toistaiseksi osattu kuvata samalla intensiteetillä kuin mitä Julie Delpy nyt tekee.

Dialogi on herkullista ja luontevaa. Jos tempo olisi hieman rauhallisempi, voisi kuvitella olevansa jossakin Tshehovin puistossa.

Ranskalainen viikonloppu ajoittuu tarkasti heinäkuuhun 1979, jolloin kohuttiin amerikkalaisen avaruusasemaromun Skylabin putoamisesta maahan. Elokuvan alkuperäinen nimikin on Le Skylab. Oli laskettu uhkakuva, että putoamisalue voisi olla Ranskan länsiosassa, jossa elokuvan viikonlopunviettäjät juuri olivat.

Skylab oli ollut epäonninen. Jo laukaisun yhteydessä se oli menettänyt osan säteilysuojistaan, miehitys asemalta oli poistettu jo aikoja sitten ja enää odotettiin sen putoamista, mistä pahimpien kansanomaisten arvioiden mukaan voisi seurata maailmanloppu.

Silti uuteen tekniikkaan myös luotettiin. Yksi viikonloppua viettämään tulleista miehistä oli tuonut mukanaan uuden pölynimurin, jonka myyjänä hän työelämässään toimi. Hauska kohtaus, kun mies vaimonsa kanssa esittelee muille pölynimuria, jonka seitsemän metriä pitkän johdon saa kelatuksi sisään nappia painamalla.

Viiniä nautitaan, lammasta syödään. Esille nousevat ajankohtaiset asiat. Feminismi on kova juttu, ja löylyä heittää yksi naisista, joka sanoo joutuvansa antamaan miehelleen 20 kertaa yössä. Viikonlopun aikana alkavat myös 11-vuotiaan tytön kuukautiset. Seksitabuja on 1970-luvulla jo murrettu. Elokuvassa äijät käyvät luontevasti läheisellä nudistirannalla vieraita naisia katsomassa ja nuoret pistäytyvät vonkaamassa diskossa mukanaan myös pienimmät lapset. Mitään härskiä ei elokuva kuitenkaan sisällä (K 12).

Taitavasti Julie Delpy tuo esille myös sukupolvierot ja vanhenemisen surumielisyyden.

Vaikein asia on hetkellisesti politiikka. Kun illemmalla ollaan jo vähän enemmän kännissä, näkyy televisiosta Francois Mitterrand, joka on tavoittelemassa presidentinvirkaa. Veljesten välille syntyy kova riita – että sosialistiko presidentiksi, vai että Mitterrand, joka lakkauttaisi kuolemanrangaistuksen, jaa että pitäisi murhamiehiä hyysätä kaviaariaterioilla vankiloissa, vaikka ainoa oikea ratkaisu on kuolemantuomio.

Jännitteitä miesten kesken aiheuttavat myös sotatraumat. Ranska on menettänyt siirtomaavalta-asemansa ja ainakin vanhin veli on kokenut kovia. Algeria, Vietnam, Tsad, kyllä niistä kärhämää saadaan aikaan. Kun joku heittää pöytään vielä rasisminkin, niin hetkellinen kaaoshan siitä syntyy. Mutta uusi aamu kaiken muuttaa voi. Niin nytkin. Skylab oli pudonnut mereen jossakin Australian lähellä, ja vaikka illalla perhe oli pahin, niin nyt se on taas paras. Hyvää kotimatkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Lehdenteko kesäterässä, myös kesällä

Suomen Espanjalta saamat vakuudet ovat tietenkin tämän päivän sanomalehtien tärkein sisältöaihe. Niin luulisi.

Etelä-Suomen Sanomissa etusivun iso pääotsikko koskee sitä, että kotimaista lampaanlihaa on liian vähän, pääuutissivun iso juttu kertoo tuhohyönteisistä, seuraava sivu on varattu vesitorneille. Seuraavien sivujen pääjutut käsittelevät kesän satoa ja rapukauden odottelua.

Suomen ja Espanjan sopimasta vakuusratkaisusta on pienehkö juttu sivu 9:n alareunassa.

Suomalaisen sanomalehdistön laatumittari on Helsingin Sanomat. Sen ns. premiäärisivulla (s. 3) on yli sivun vedetty otsikko vakuuksista ja itse asialle on varattu koko seuraava sivu.

ESS:n arvotuksen ymmärtäisi jotenkin, jos vakuusasian takana olisi ollut vasemmistolainen hallitus. Nyt meillä on kuitenkin lehteä lähellä olevan Kokoomuksen johtama hallitus, joka vakuusasiankin on hoitanut. Kysymys ei siis ole lehden manipuloivasta politiikanteosta, vaan pelkästään ammattitaidottomasta lehdenteosta, huonosta journalismista.

Etelä-Suomen Sanomat on muutaman viime vuoden aikana antanut lähtöpassit 15 vanhimmalle toimittajalleen. Nyt tämä näkyy. Lehteä tekevät aikaisemmin arvostettua pääkirjoitussivun Esalainen-palstaa myöten lähinnä juniorit, näin kesäisin kesäharjoittelijat.

kari.naskinen@gmail.com

Olen oikeasti sitä mieltä, että…

Muutaman viime vuoden aikana on varsinkin puhekieleen yleistynyt tapa vahvistaa sanomistaan sanalla ”oikeasti”. Poliitikko sanoo: ”Olen oikeasti sitä mieltä, että liittovaltiokehitys on torjuttava” tai ”Kyllä ihan oikeasti pitää tarkastella kuntaliitoksia kuntatalouden näkökulmasta”.

On aivan kuin niin, että jos ei sano tuota ”oikeasti”, niin sitten ei olekaan tosissaan. Ikään kuin kaikki muu aikaisempi puhe olisi ollut vähemmän vakavasti otettavaa.

Kai tämä tapa on tullut lasten kielenkäytöstä. Lasten puheessa esiintyi jo kauan aikaa sitten termi ”aikuisten oikeesti”, millä tarkoitetaan, että tällä kertaa ei ole kysymys leikistä. Nyt sitten aikuiset itse vakuuttavat kuulijoille, että kun he ovat jostakin asiasta jotakin mieltä oikeasti, niin vasta se on sanojan todellinen mielipide.

Toinen viime aikojen muotisana on ”ikinä”. Vanha oikea sana, mutta nyt se työnnetään joka väliin, kun vaihtoehtoisia sanontoja olisivat esimerkiksi ”koskaan” ja ”kautta aikojen”.

- Paras suomalainen ikinä.
- Hienoin kuulemani trumpettisoolo ikinä.

Kieli tietenkin muuttuu, mutta typerältä kuulostaa, kun jotkin muoti-ilmaisut yleistyvät liikaa.

kari.naskinen@gmail.com

Toimituskulut enemmän kuin tuotteen hinta

Teetin dvd-kiekosta kopion. Sen olisi kuulemma voinut tehdä omalla tietokoneellakin, mutta kun en viitsinyt ruveta uutta asiaa opettelemaan, vein dvd:n valokuvaliikkeeseen. Ei olisi kannattanut. Kopiointi valokuvaliikkeen alihankkijalla 75 kilometrin päässä Hämeenlinnassa tuli maksamaan 20 euroa. Mutta ei tässä kaikki. Kun hain dvd:n valokuvaliikkeestä, luki kauppalaskussa lisäksi: ”Liikkeen toimituskulut 24 euroa”. Siis yhteensä 44 euroa.

Kysyin myyjältä, mistä näin isot toimituskulut ovat syntyneet. - "No, tämä nyt on tällaista", vastasi myyjä.

Mitähän nuo toimituskulut ovat? Kun seuraavana päivänä lähetin saamani dvd:n eteenpäin, se tuli maksamaan kirjekuoren 1,35 euroa ja postimerkit 0,75 euroa, yhteensä 2,85 euroa. Kyseinen valokuvaliike on aivan postikonttorin vieressä, joten kuljetuskustannuksiakaan ei ole tullut.

Tällaiset toimitus- ja käsittelykulut ovat nykyisin arkipäivää, joskaan ei näin älyttöminä kuin tässä dvd:n tapauksessa. Tällainen kuluerä sisältyy esimerkiksi internetistä tilattaviin pääsylippuihin. Se vain ihmetyttää, mitä toimituskuluja siitä myyjälle aiheutuu, kun ostaja itse printtaa ostamansa liput omalla tulostimellaan.

Paremman kuvan tästä bisneksestä sain, kun teetin digikuvistani Ifolor-kuvakirjan. Alkaessani väsätä sitä netissä luin, että haluamani kuvakirja tulee maksamaan 48 euroa. Nyt kun sain valmiin kuvakirjan postiluukusta kotiin, laskussa oli eriteltynä kuvakirjan hinta 43,95 euroa + posti- ja käsittelykulut 4,95 euroa, yhteensä 48,90 euroa. Meni 90 senttiä yli luvatun, mutta se nyt oli pientä.

Miten pienen dvd:n lähettäminen Hämeenlinnaan ja sieltä takaisin maksoi 24 euroa, mutta ison kuvakirjan lähettäminen Helsingistä minulle 100 kilometrin päähän vain 4,95 euroa? Voisivat kuluttajaviranomaiset tutkia.

kari.naskinen@gmail.com

Nopean elämäntavan puolesta

Hitaasta elämäntavasta yritetään tehdä muotia. Hyppää pois oravanpyörästä, vaihda hitaalle. Ajatus on, että hitaasti asioita hoitamalla tulee parempaa. Huhtikuussa vietetään oikein kansainvälistä hitausviikkoa (downsifting week). Jossain varmaan yliopistoluennoilla puhuu hitaustieteen professorikin.

Usein vain tuntuu, ettei hidastelulle tarvitse yhtään lisää ”vauhtia” antaa. Esimerkiksi liikenne kaupungeissa on jatkuvasti pelkkää kuppaamista, kun ei toimita rivakasti. Liikennevaloristeysten läpäisykapasiteettikin olisi paljon suurempi, jos lähdettäisiin liikkeelle nopeasti, eikä jätettäisi liian pitkiä välejä edellä lähteneeseen autoon. Vapaita parkkiruutuja kyttäävät autoilijat ovat myös riesa, matelevat pitkin katua 5 km/t ja yrittävät kaihiensa läpi nähdä tyhjiä paikkoja.

Pankkiautomaateilla tapaa jatkuvasti hitaan elämäntavan harrastajia, varsinkin vanhempia naisia. Kun tulevat automaatille, alkavat vasta siinä kaivaa kauppakassistaan pankkikorttia. Sitten kun setelit on saatu, alkaa niiden asetteleminen rahapussiin ja kassiin, ennen kuin poistutaan automaatilta.

Yhden etanalajin muodostavat ne, jotka ostoksen tehdessään alkavat kassalla etsiä rahapussistaan juuri sopivaa rahaa. Siinä sitten vekslataan pikkurahoja niin, että saisi kokoon täsmälleen oikean summan, ja jono perässä kasvaa. Ei kaupan tai kioskin kassa mikään rahanvaihtopaikka ole – jos on liikaa kolikoita, menkööt pankkiin vaihtamaan ne seteleiksi.

Ravintoloissa nämä hitaan elämäntavat möllikät eivät osaa päättää, mitä tilaavat. Mitähän minä nyt ottaisin, voi voi? Sitten nainen kyselee mieheltään, mitä tämä ottaa ja sitten kun saa vastauksen, alkaa uudestaan valkata itselleen ruoka-annosta. Sama älytön keskustelu käydään juomien kohdalla. Mitä järkeä tässä on, miksi pitää tietää, mitä toinen tilaa, tilatkoon itse mitä mieli tekee.

Varsinaisia hitauspaikkoja ovat nykyisin naisten suosimat kahvilat. Kun siellä voi yhden erikoiskahvin tekemiseen mennä monta minuuttia, niin muut siinä sitten vain seisovat jonossa ja odottavat, että pääsevät kaatamaan itselleen tavallisen kahvikupillisen näiden latte-, lait- ja cappuccino-hienohelmojen jälkeen.

Pankkikortti on kätevä maksuväline. Senkin kanssa on kuitenkin viime aikoina alkanut olla hitausongelmia, kun kassajärjestelmiä on muutettu. S-ryhmän kaupoissa pitää nyt kortinlukijaan panna ensin bonuskortti ja sen jälkeen pankkikortti, mutta systeemi ei toimi. Kahdella viime kauppareissullani ei laite ole rekisteröinyt bonuskorttiani, vaan kassaneidin on pitänyt syöttää korttini tiedot näppäilemällä kassakoneeseen.

Ulkona olevista automaateista vielä se, että miksi jono niihin tehdään aina jalkakäytävän yli ja estetään muu jalankulku. Asvalttiin pitäisi maalata tolloja varten viiva niin, että se osoittaisi jonon suunnan pitkin seinänviertä.

kari.naskinen@gmail.com

Vain Alonso, Räikkönen ja Rosberg ajaneet kaikki kilpailukierrokset

Moottoriurheilussa on nopeuden ohella tärkeintä luotettavuus. Formula 1 -luokan luotettavimmat ajajat ovat tänä vuonna olleet Fernando Alonso (Ferrari), Kimi Räikkönen (Lotus) ja Nico Rosberg (Mercedes), jotka ainoina ovat ajaneet yhdeksässä osakilpailussa kaikki kilpailukierrokset (550).

Tämän hetken paras ajaja on luultavasti Alonso. Varsinkin hänen alkukauden hyvät ajonsa kovimpia kilpailijoitaan huonommalla autolla olivat hämmästyttäviä.

Lotus sen sijaan on ollut koko ajan kummallisessa tilanteessa. Aika-ajosäätöjä ei saada täysin kuntoon, eivätkä startit kilpailuihin onnistu täydellisesti. Kaikki ei onnistu myöskään varikkotouhuissa, sillä renkaiden valinnoissa ja niiden vaihtojen ajoituksissa on tehty ilmeisiä virhelaskelmia.

Lotus on kuitenkin nopea ja hyvä ajettava; nytkin Siverstonessa Räikkönen ajoi kilpailun nopeimman kierroksen ja Romain Grosjean nousi ensimmäisen kierroksen jälkeen tekemänsä varikkokäynnin jälkeen aivan hänniltä kuudenneksi.

Alonso on kärjessä myös siinä tilastossa, missä lasketaan se, miten kunkin kuljettajan sijoitukset ovat parantuneet tai heikentyneet lähtöruutuihinsa nähden. Yhdeksästä kilpailusta vain kahdessa on Alonso tullut maaliin huonommalla sijoituksella kuin on ollut hänen lähtöpaikkansa. Viiden kärkitallin ajajien osalta kokonaistilanne on seuraava:

+25 Fernando Alonso Ferrari
+22 Kimi Räikkönen Lotus
+15 Mark Webber Red Bull
-4   Felipe Massa Ferrari
-8   Lewis Hamilton McLaren
-10 Sebastian Vettel Red Bull
-17 Nico Rosberg Mercedes
-36 Jenson Button McLaren
-59 Romain Grosjean Lotus
-61 Michael Schumacher Mercedes

Tässä tilastossa eivät vertailukelpoisia ole huonompien tallien tilastot, koska niiden ajajien on helpompi tehdä suuria nousuja lähtöpaikkojen ollessa selvästi taempana. Näistä ajajista parhaat nousut ovat tehneet Toro Rosson Jean-Eric Vergne +29, Marussian Timo Glock +25 ja Sauberin Sergio Perez +23. Caterhamin Heikki Kovalaisen saldo on +12 ja Vitali Petrovin +11.

kari.naskinen@gmail.com

Kuntaliitoksiin tähdätty jo kymmenen vuotta epäonnistuneisiin ennusteisiin perustuen

Keskustajohtoisten hallitusten aikana eli Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen ollessa pääministereinä toteutettiin kuntaliitoksia niin, että kuntien lukumäärä väheni 120:llä. Nykyisen hallituksen aikana kuntaliitoksia ei ole toteutettu. Tällä hetkellä kepu tekee vastoin aikaisempaa politiikkaansa äänekästä oppositiopolitiikkaa vastustamalla jyrkästi kuntaliitoksia.

Vanhasen hallituksen aikana sisäministeriö ja Kuntaliitto panivat julkisuuteen uhkakuvalaskelman, minkä mukaan kuntien talous romahtaisi seuraavien viiden vuoden aikana. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vuonna 2004 Suomessa oli 290 sellaista kuntaa, joiden vuosikate oli positiivinen, ja 138 kunnalla se oli negatiivinen. Ministeriön ja Kuntaliiton tuolloin esittämä ennuste oli, että vuonna 2009 tulee olemaan vain 51 positiivisen vuosikatteen kuntaa ja 365 negatiivisen vuosikatteen kuntaa. Kävi kuitenkin aivan toisin: positiivisen vuosikatteen kuntien määrä oli vuonna 2009 peräti 303 ja negatiivisen vuosikatteen kuntia oli vain 29.

Vuosikate osoittaa sen tulorahoituksen, mikä juoksevien menojen maksamisen jälkeen jää jäljelle käytettäväksi kunnan investointeihin, sijoituksiin ja lainojen lyhennyksiin. Vuosikate on keskeinen kateluku arvioitaessa tulorahoituksen riittävyyttä.

Tilanne on edelleen hyvä verrattuna vuonna 2004 tehtyihin ennusteisiin. Tilastokeskuksen keräämien tilinpäätöstietojen mukaan kuntien yhteenlaskettu vuosikate heikkeni kylläkin viime vuonna vajaat 17 prosenttia, mutta vuoden 2011 vuosikate oli silti edelleen parempi kuin vuonna 2009.

Kuvassa ovat kuntien yhteenlasketut vuosikulut (sinisellä) ja vuosimenot (punaisella) tällä vuosikymmenellä. Molemmat ovat luonnollisesti nousseet, mutta mitään dramaattista muutosta suuntaan tai toiseen ei ole tapahtunut.

Suomessa puhutaan paljon siitä, että liian hajanainen paikallishallinto (= paljon kuntia) syö julkista rahoitusta liikaa. Paikallishallinnon osuus bruttokansantuotteesta on noin 20 prosenttia, ja kun ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, niin verrataanpa Ruotsiin: ei ole vihreämpää, sillä Ruotsissa paikallishallinnon osuus bkt:stä on 25 prosenttia.

Huonoimmassa kunnossa olevia kuntia on kaikesta huolimatta autettava ja se tapahtuu kuntaliitoksilla. Vaihtoehtoja on vain kaksi, jos peruspalvelut halutaan säilyttää: heikon kunnan liittäminen vahvempaan tai paikoin hurjatkin veronkorotukset.

Kuntaliiton nykyisten laskelmien mukaan kymmenen parhaassa asemassa olevaa kuntaa ovat:

1. Espoo
2. Eurajoki
3. Tuusula
4. Helsinki
5. Rauma
6. Oulu (laskelma ennen uusimpia Nokia-uutisia)
7. Tampere
8. Vaasa
9. Harjavalta
10. Salo (laskelma ennen uusimpia Nokia-uutisia)

Tilaston loppupää huonoimmuusjärjestyksessä:

336. Kärsämäki
335. Siikalatva
334. Reisjärvi
333. Vaala
332. Alavieska
331. Soini
330. Merijärvi
329. Vihanti
328. Lavia
327. Rääkkylä

kari.naskinen@gmail.com

Suomen kielioppia hautaamassa

Eurosport-kanavan pyöräilyselostaja sanoi eilen, että Mark Cavendish ”haluaa nappaa kirivoiton”. Selostaja on aikuinen mies, jolle koulussa takuulla on opetettu suomen kielen perussäännöt. Television urheiluselostuksiin ja urheilijoiden haastatteluihin tämä virhetaivutus on tullut parin viime vuoden aikana, ja varsinkin nuorison kielenkäytössä se on yleistynyt.

- Ei voi veikkaa, miten tässä käy.
- Täytyy hakkaa saunapuita.
- Kyllä Idolsissa pitää osaa laulaa.
- Ei kannata liikoja lupaa.

Toinen ja vielä rumempi kielioppivirhe koskee nykyisin relatiivipronominien (joka, mikä) käyttöä tai oikeastaan käyttämättömyyttä. Tässä muutama kirjaamani esimerkki viime ajoilta, taas tv:n urheiluselostuksista:

- Siellä on kymmenkunta ajajaa, ketä voi voittaa tänään.
- Ei ole huonoa joukkuetta, kuka alkueriin lähtee.
- Siellä on nyt nurmella kaksi pelaajaa, ketä on loukkaantunut.

Epäilen, että teonsanojen väärässä taivutuksessa ja pronominien väärässä valinnassa on nyt tahallisuutta. On jotenkin muodikasta ja ilmeisesti nuorekasta, että pyritään puhumaan vähän niin kuin stadilaisesti, huonoa suomea.

kari.naskinen@gmail.com

Multitalentti, reaktiivinen urheilija

Televisio on penkkiurheilijan paras ystävä. Nykyiset selostajat kuitenkin aiheuttavat kärsimystä. Kun Aulis Virtanen 50 vuotta sitten sanoi Englannin liigan lauantaiottelua selostaessaan, että pallo meni rahtusen ohi maalin, niin se oli hauska ilmaisu. Ei ole enää, kun nämä nykyselostajat tunkevat tämän uudelleen muotiin ottamansa sanan joka paikkaan: rahtusen nopeampi, rahtusen yli, rahtusen leveä.

Pakkoruotsi ei kouluista lopu, mutta pakkoenglanti vyöryy nykyisin päälle joka paikasta. Yleisurheilun EM-kisoissakin oli selostajan mukaan reaktiivinen korkeushyppääjä, ja pituushyppääjän suoritus indikoi jotakin, en ymmärtänyt mitä. Pituushypyn hiekkkalaatikkoon tv-tekniikalla piirretyt viivat olivat selostajan mukaan visuaalista grafiikkaa – onko grafiikkaa muunkinlaista kuin visuaalista eli näkyvää?

Eilisessä EM-jalkapallopelissä Espanjan potentiaali puolestaan kapitalisoitui neljäksi maaliksi. Joku urheilija taas oli multitalentti – monilahjakkuus olisi ollut turhan junttimainen ilmaus. Sitten kun multtitalenttius tehokkaasti kapitalisoituu, pääsee podiumille.

Moottoriurheilussa tämä englanninkielinen lepertely on huipussaan. Lähtöruudukko on ”kridi”, lämmittelykierros on ”voom ap” ja viimeinen kierros ”lääst lap”.

Sitten kun ollaan oikein haltioissaan jostakin urheilusuorituksesta, selostaja antaa tälle krediittiä tai rispektiä. Iso osa meistä penkkiurheilijoista ei ymmärrä mitään.

Suomen kielen sanoissakin on ongelmansa ja muotinsa. Nykyisin esimerkiksi haasteellinen-sana on korvannut kertaheitolla sanat hankala, vaikea, vaativa ja ongelmallinen.

Kun joku urheilija selviytyi urakastaan niin, että hänelle se oli normaali päivä, selostaja sanoi tätä normipäiväksi. Normi ei ole sama kuin normaali. Normilla tarkoitetaan lähinnä sääntöä tai ohjetta.

Kun selostaja kommentoi jotakin asiaa, nyökkäsi kommentaattori ja sanoi, että ”juurikin niin”. Tämä ”juurikin” on tällä hetkellä kovasti yleistymässä muutenkin.

Molemmissa EM-kilpailuissa urheilijat tekivät selostajien mukaan äärettömän hyviä suorituksia. Kovia juttuja, sillä jos jokin on äärettömän jotakin, ei sen paremmin kukaan eikä missään voi tehdä. Niclas Sandellsin äärettömän kova loppukiri oli siis kovempi kuin kenelläkään koskaan aikaisemmin ja kovempi kuin mihin kukaan edes Lontoon olympiakisoissa pystyy.

Selostajat tosin puhuvat Lontoon olympialaisista. Ne ovat kuitenkin olympiakisat. On kokkiolympialaisia, matematiikkaolympialaisia, lasten olympialaisia jne., mutta vain yhdet olympiakisat joka toinen vuosi.

Jalkapallon EM-turnauksessa nähtiin selostajien mielestä monta maagista potkua tai maalivahdin torjuntaa. Olivat siis taikuuteen perustuneita. En usko.

Sitä taas en ymmärrä, miksi sanotaan Hollanti, vaikka maa on Alankomaat (Nederland). Alankomaissa ovat tosin Etelä- ja Pohjois-Hollannin maakunnat, mutta maan ja valtion nimi on Alankomaat. Sama Viron kanssa; siellä ovat Itä- ja Länsi-Viron maakunnat, mutta valtion nimi on Eesti.

Ennen olympiakisojen alkua penkkiurheilijat keskittyvät Ranskan ympäriajoon, jonka selostajia olen kurkkua myöten täynnä jo nyt. Kertovat enemmän kirkoista ja juustoista kuin pyöräilystä.

EUROOPAN KYMMENEN
KAUNEINTA (aakkosjärjestyksessä)

Ester Akihary Alankomaat, 100 metriä
Merve Aydin Turkki, 800 metriä
Jekaterina Bolshova Venäjä, 7-ottelu
Laura Ikauniece Latvia, 7-ottelu
Nadine Müller Saksa, kiekonheitto (!)
Ezinne Okparaebo Norja, 100 metriä
Margarethe Renström Norja, pituushyppy
Snezana Rodic Slovakia, 3-loikka
Andreas Thorkildsen Norja, keihäänheitto
Christina Vukicevic Norja, 100 m aidat

kari.naskinen@gmail.com

Kannabiskokeilu – turhaa melua tyhjästä

Piti tehdä matka Amsterdamiin, että ehti vielä laillisin keinoin kokeilemaan huumeita. Hollannin eteläisissä osissa on jo tullut voimaan kielto kannabiksen eli marihuanan myymisestä ulkomaalaisille ja ensi vuonna kielto ulottuu myös Amsterdamiin.

Mutta ehdinpä siis. Heti ensimmäisenä päivänä Coffee shop -nimellä kulkevaan baariin, joita onkin melkein joka korttelissa. Kannabissätkä (joint) maksoi 3,70 euroa, ja suunnilleen tuota luokkaa hinta oli sen jälkeen muissakin ostopaikoissani.

Maku oli huonompi kuin tupakan. Myös palamisominaisuudet olivat huonommat; sätkä sammui, jos veti henkosia liian harvakseltaan. Oleellinen asia oli kuitenkin se, että minkäänlaista huumaavaa vaikutusta en tuntenut kertaakaan. En piristynyt, en tullut puheliaammaksi, enkä mitenkään erityisen hyväntuuliseksi, kuten tietosanakirjassa sanotaan. Varsinkin aistiharhoja ja illuusioita odottelin, mutta mitään ei tapahtunut.

Ainoa luulemani huumeharha oli, kun yhden jointin vedettyäni tulin baarista ulos ja näin talojen olevan vinossa. Myöhemmin kuitenkin luin matkaopaskirjasta, että satoja vuosia sitten talot rakennettiin Amsterdamissa sillä tavalla vinoon, että talo oli kallellaan kadulle päin. Näin yläkerroksiin voitiin nostaa tavaroita ilman, että ne raapivat alempien kerroksien seiniä.

Kannabis oli siis pettymys. Paljon hurjempi kokemus oli, kun yli 20 vuotta sitten ensimmäisen kerran sain joltakin jääkiekkoilijalta kokeiltavaksi nuuskaa. Siinä ei mennyt kuin pari minuuttia, kun oli syöksyttävä oksentamaan, ja jalat menivät voimattomiksi.

Hollannissa kannabissätkät vapautettiin näissä Coffee shopeissa myytäväksi 1976. Lisäksi on kauppoja, joista voi ostaa esimerkiksi kannabisteetä ja -pullia. Ensi vuonna siis ainakaan turisteille ei kuitenkaan enää myydä kannabista. Lisäksi myyntiä aletaan muutenkin kontrolloida enemmän. Myös Hollannin kansalaisten täytyy uuden lain mukaan rekisteröityä tietyn kahvilan asiakkaiksi voidakseen ostaa mietoja huumeita. Yhden kahvilan asiakasrekisterissä voi olla enintään 2000 ihmistä.

Tämän oman kokemukseni perusteella muutaman gramman kannabista sisältävä sätkä on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Vai onko niin, että yli 20 vuotta nuuskaa käytettyäni ja joskus sikareita poltettuani olen jo immuuni lievemmille aineille? Sekin vielä, että ainakin viinanjuonti tekee iloisemmaksi, joskin siitä on se haittapuoli, että seuraavana päivänä ilo on muuttunut krapulaksi, mitä kuulemma ei kannabiksesta seuraa.

kari.naskinen@gmail.com