Teatteri Vanhan Jukon Ampuuhan ne hevosiakin on rinnakkaisnäytelmä Lahden kaupunginteatterin Varastolle. Molemmissa käsitellään huono-osaisten ihmisten selviytymiskamppailua nykytilanteessa, jossa ihmisarvo lasketaan pelkästään rahassa.Jukon näytelmä perustuu amerikkalaisen Horace McCoyn romaaniin (1935) jopa kuukausien mittaisista maratontansseista, joissa kilpailijat haaveilevat kohtalon kääntävästä julkisuudesta. Guinnessin ennätystenkirjan mukaan pisin kilpailu kesti elokuun 20. päivästä 1930 huhtikuun 1. päivään 1931, yhteensä 5152 tuntia.
Vuonna 1978 ilmestyneen kirjan suomenkielisen laitoksen jälkisanoissa Peter von Bagh ylistää teosta ennustuksellisena, ja mainitsee 1970-luvun julkkismyllyn. McCoyn aikana maratontanssijat taistelivat leivästä 1930-luvun laman kurimuksessa. Nyt kysymys on muustakin. Jukon näytelmässä Maratontanssit on tosi-tv-ohjelma, ja nykyisinhän suunnilleen joka toisen nuoren haaveammatti on olla julkkis, mikä tahansa, kunhan on tv:stä tuttu. Jukossa Raija-Sinikka Rantalan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä pudotuspelistä, mitä yhteiskunnassa käydään. Tuloeroja kasvatetaan tietoisesti, köyhyyden lisääntymisestä ei välitetä, huonoimpien annetaan pudota rattailta. Sitä ennen toteutetaan sekä henkinen että taloudellinen riisto - niin kuin tekevät myös tosi-tv-ohjelmien tuotantoyhtiöt. Mainostuloilla tehdään miljoonabisnestä, mutta esiintyjäpalkkiot ovat surkeita.
Käsiohjelmassa Raija-Sinikka on otsikoinut esittelytekstin: "Vain yksi voittaa..." Näinhän tämä nyt on. Vaihtoehdot ovat vähissä. Varsinkin nuoret ovat vaikeuksissa. Työpaikkaa ei vain löydy. - "Eikä passitus kolmatta kertaa jollekin leikkaa-liimaa-askartele-työllisyyskurssille jaksa innostaa. Silloin julkkisjono muuttuu arjen vaihtoehdoksi. Saahan BB-talossa väliaikaisen elannon ja katon pään päälle. Ja aina joku voittaa... Viis siitä, että oma yksityisyys on myyty, ehkä terveys ja mielen tasapainokin", kirjoittaa Raija-Sinikka Rantala.
Arto Salmisen Varasto kiertyy näihin samoihin teemoihin, ja peräti trilogia syntyy, jos mukaan otetaan Salmisen Kalavale, joka kuvaa Auschwitch-nimisen pudotuspeliohjelman tekemistä televisiossa: ohjelmaformaatissa käytetään hyväksi työttömiä, jotka ovat valmiita nöyryyttämään itseään teollisuushalliin väsätyssä vankilamiljöössä. Auschwitch-tosi-tv-ohjelmassa käytetään lopulta sähköyhtiöltä hankittuja kidutusvälineitä.
Jukon näytelmässä tyydytään pistooliin. Kun hevonen vaikka loukkaa vaikeasti jalkansa, se ammutaan, koska näin on hevoselle parempi. Miksei voi ampua ihmisiäkin, se olisi monelle parempi?
McCoy sai innoituksensa kirjaan työskennellessään ulosheittäjänä maratontansseissa Santa Monica Pierin huvittelukeskuksessa Hollywoodin liepeillä. Pulakauden maratontanssit saivat suorastaan barbaarisen luonteen: näytösten aikana huono-osaiset ja työttömät, palkkiorahojen toivossa tanssirataa kiertäneet parit rääkkäsivät itsensä irvokkaaseen fyysiseen ja henkiseen tilaan. McCoy näki ilmiössä inhimillisen alennuksen ja kärsimyksen koko kirjon.
Nyt Lahdessa. Sopii hyvin tänne keskimääräistä suuremman työttömyyden ja matalapalkka-alojen kaupunkiin. Sitäpaitsi Lappeenrannan Humppafestivaalit yritettiin 1980-luvun alussa siirtää Lahden Suurhalliin, ja Lappeenrannassa oli yhtenä ohjelmanumerona humppamaraton. Lopulta Heikki Hietamies vei humppansa kuitenkin Seinäjoelle, missä tapahtuma muuttui Tangomarkkinoiksi.
Vanhan Jukon esitys on hyvä. Parin räyhäilmeisen ja sekavan produktion jälkeen Juko on saanut esitykseensä tiukkaa otetta, kiitos varmaankin Raija-Sinikka Rantalan, jonka selväpiirteinen ohjaus on tehnyt näytelmästä jämäkän. Ainoa kiusaava asia on nuorten näyttelijöiden huono puheilmaisu; puheesta ei saa aina kunnolla tolkkua, ja on katsojan kannalta kiusallista joutua koko ajan terästämään kuuloaan saadakseen selvää sössötyksestä. Eikö teatterikoulutuksessa enää kiinnitetä huomiota tähän kaikkein tärkeimpään asiaan?
Poikkeuksen Jukon näyttelijäporukasta muodostaa Hannu Salminen, joka vanhana teatteriosaajana hallitsee kaiken. On nykyisin yhdessä kaupunginteatterin Tapani Kalliomäen kanssa Lahden paras näyttelijäkaksikko.
Lahden kaupunginteatterissa Maratontanssit esitettiin 1995. Näytin silloin kirjoittaneen, että 30-luvun lama ja sadan miljoonan markan teatteri eivät synkanneet. Katsojat pyhäputseissaan ensi-illassa eivät saaneet riittävää kontaktia esitettävään asiaan. Jukossa kontakti on parempi.
(Tämän jutun otsikkokuva: Aki Loponen/Loma Graphics Oy)
kari.naskinen@gmail.com