Yksi tällainen vähemmän tuttu on lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen (kuvassa), joka toimi ulkoministeriön palveluksessa 1925-39 ja myöhemmin Alkon lakimiehenä. Politiikassa hän oli ensin Edistyspuolueen ja sen jälkeen Sosialistinen työväenpuolueen jäsen. Hän toimi myös työväenpuolueen lehden Vapaan Pohjolan päätoimittajana ja käsitteli 1953 julkaistussa kirjassaan mm. 1920-30-luvuilla järjestettyjä poliittisia oikeudenkäyntejä.
Oikeuslaitoksen väärinkäytöksiä ei usein ole käsitelty niin ankarasti kuin mitä teki Hiitonen kirjassaan Vääryyttä oikeuden valekaavussa. Salmisen mielestä Hiitosen johtopäätökset suomalaisesta oikeudenkäytöstä nostavat tämän toisinajattelijoiden rohkeimpien kastiin.
Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä oikeuslaitos oli niin mätä, että Hiitosen mukaan Suomea ei ainakaan ennen vuoden 1944 välirauhaa voitu pitää länsimaisena oikeusvaltiona. Vallassa olleet yhteiskuntapiirit puolustivat tuota ennen etuoikeutettua asemaansa kaikin keinoin, myös oikeussaleissa.
Hiitonen arvosteli voimakkaasti myös presidentti P.E. Svinhufvudia, jonka myötätunto oli Lapuanliikkeen ja IKL:n puolella. Presidentin armahdusoikeuttakin Svinhufvud käytti parempiin seurapiireihin kuuluvien osalta. Svinhufvudin pelasti historiankirjoituksen tuomiolta paljolti se, että hänen arkistonsa tuhottiin 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikoihin. Tämän ansiosta on isällinen Ukko-Pekka saanut pitää asemansa jälkipolvienkin mielissä.
Hiitosen kirja ei tietenkään päässyt laajaan julkisuuteen. Urho Kekkoselta hän sentään sai kiitosta, kun Kekkonen 70-vuotispäivänsä yhteydessä kiitteli Hiitosen kirjaa.
Toinen lakimies, ennen Hiitosta elänyt Jean Boldt (1865 - 1920) oli samaa lajia, mutta toimi suoraan. Boldt oli järjestämässä Suomen ensimmäistä rauhanmarssia 1899 Helsingissä, ja Salminen luonnehtii häntä anarkistiksi.
FARSSEJA OIKEUSSALEISSA
Suomalaisen oikeudenkäytön yksi erikoisimpia näytelmiä tapahtui 1969, kun Sadankomitean sihteeri Erik Schüller 1969 oli Vanhalla ylioppilastalolla kehottanut julkisesti nuoria valitsemaan siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. Paikalla olivat Suojelupoliisin kätyrit ja koska yllyttäminen tuollaiseen oli siihen aikaan rikos, niin syyte tuli. Oikeuskäytäntö muuttui kuitenkin pelleilyksi, kun muutama tuhat ihmistä tunnusti syyllisyytensä rikokseen.
Kuulusteltaviksi ja/tai tuomiolle joutuivat mm. Arvo Hautala, Kalle Holmberg, Kimmo Kevätsalo, Kaisa Korhonen, Paavo Lipponen, Vesa-Matti Loiri, Pekka Milonoff, Terho Pursiainen, Ulf Sundqvist, Hannu Taanila, Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja. Tuli vankeus- ja sakkorangaistuksia.
Koko homman pani läskiksi M.A. Numminen, joka yritti esittää puolustuspuheenvuoronsa laulaen.
Kun show oli saanut liian isot mittasuhteet, Kekkonen pelasti nämä pasifistit ja armahti heidät kaikki. Kekkonen oli huomannut, että oikeuslaitos oli taas ollut valekaavussa, tuomiot eivät olleet tasapuolisia, kun varakkaimpien ja tunnetuimpien sukujen nuoret olivat päässeet pienemmillä tuomioilla.
Kekkonen lähetti asiasta oikeusministeri Aarre Simoselle ”myllykirjeen”, missä sanoi näiden yllytysoikeudenkäyntien muodostuneen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi.
JUMALAN- JA
LOTTIENPILKKAA
Ennen yllytysoikeudenkäyntejä oli ikään kuin moraalisesti vakavampia farsseja näytelty 1960-luvulla, kun Paavo Rintala oli Sissiluutnantissa (Otava, 1963) pilkannut lottia ja Hannu Salama Juhannustansseissa (Otava, 1964) Jumalaa.
Rintala ja Otava saivat vastaansa koko kenraalikunnan, mutta oikeuteen ei menty. Salama sen sijaan sai vankeustuomion, mutta taas tarvittiin Kekkonen armahtamaan.
Erikoista oli, että Rintalan tekstistä oli jo ennen kirjan julkaisemista valmistunut Mikko Niskasen elokuva Sissit (1963), mutta se ei vielä ollut aiheuttanut kovin isoa myräkkää. Syynä oli varmaankin se, että Niskasen näkemys ei ollut yhtä jyrkän pasifistinen kuin Rintalan. Elokuvassa ei esimerkiksi ole kirjan lopun ankeutta siinä vaiheessa, kun sota loppuu ja luutnantti Takala sanoo: ”Pojat, älkää välittäkö… tulee uusi sota… Vielä uudenkin kerran kyllästyvät rauhan yksitoikkoisuuteen, vielä, varmasti… ja sitten on meidän vuoro, pojat, on…” (Kovin on ajankohtainen kommentti nykypäivääkin ajatellen.)
Rintala itse sanoi kirjasodan sytyttyä: ”Kun katsoin Niskasen filmin, minä ajattelin, että jos se jää niin kuin liian särmättömäksi, niin minäpä julkaisen myöhemmin syksyllä oman versioni, joka on vähän särmikkäämpi, vähän kriittisempi, vähän kylmempi, mutta enhän minä arvannut, että siitä sellainen mökä nousee.”
Lotat eivät kirjassa eivätkä elokuvassa olleet mitenkään keskeisesti esillä. Matti Salminen vetääkin johtopäätöksen, että lotta-asiasta tehtiin vain tekosyy, sillä kenraalien oleellinen viha kohdistui kuitenkin kirjan sodanvastaiseen kuvaukseen ja ihmisten raaistumiseen sotatantereella. Sota teki miehistä järjettömiä tappajia, täysin inhimillisyytensä unohtaen.
Sama vihainen pilkanteko oikeisto-Suomea kohtaan jatkui Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperassa (1966), mutta nyt herrat olivat jo sen verran viisastuneet, että eivät lähteneet sen kanssa oikeuteen, eikä siis tällä kertaa tarvittu Kekkostakaan, joka esityksen nähtyään kiitteli sitä, miten hyvin tapahtumat ja henkilöhahmot vastasivat todellisuutta.
Matti Salmisen kirjassa laajemmin esiteltävät toisinajattelijat (suunnilleen aikajärjestyksessä):
Arvid Järnefelt
Jean Boldt
K.J. Ståhlberg
Eetu Salin
Algot Untola alias Maiju Lassila
Yrjö Mäkelin
Kaarlo Uskela
Oskari Tokoi
Eelo ja Akseli Isohiisi
Aarne Orjatsalo
Karl Harald Wiik
Yrjö Kallinen
Hella Wuolijoki
Felix Iversen
Elmer Diktonius
Aarne Selinheimo
Johan Helo
Urho Kekkonen
Ensio Hiitonen
Erkki Vala
Olavi Paavolainen
Arndt Pekurinen
Arvo Turtiainen
Pentti Haanpää
Jarno Pennanen
Viljo Kajava
Olavi Laiho
Samuli Paronen
Johannes Salminen
Raoul Palmgren
Elvi Sinervo
Väinö Linna
Christer Kihlman
Paavo Haavikko
Eero Taivalsaari
Matti Wuori
Pentti Linkola
Paavo Rintala
Arvo Salo
Erno Paasilinna
Pentti Saarikoski
Jörn Donner
Antti Eskola
Hannu Salama
Terho Pursiainen
Esko Seppänen
Leif Salmén
kari.naskinen@gmail.com